YLE Radio 1

Komedia-sanalla mielletään yleensä näytelmää, joka on jollain tavoin hauska. Se saa antaa katsojalle ajattelemisen aihetta, se voi olla hyvinkin rankka teksti, mutta loppujen lopuksi katsojan on (kirjoittajan lähtökohdista katsottuna) koettava juttu enemmän huvittavana kuin traagisena.
Antiikin aikoina komedia oli nimenomaan vastapaino myyttisille tragedioille. Aristofaneen ja Plautuksen tuotannosta on säilynytkin yhtä ja toista. Shakespearekin hyödynsi näitä aineksia. Italiassa syntyi commedia dell'arte, joka rakensi itseään toistavia hupailuja aina samanlaisilla oletushenkilögallerioilla ja tältä pohjalta kehittyi improvisaatioteatteri. Sekä tietysti Moliéren ikivihreä tuotanto.
Sittemmin komedian käsite on venynyt hyvinkin laajaksi, kutsuihan jopa Tsehov Lokkiaan komediaksi, vaikkei jutussa sinällään ole oikeastaan mitään hauskaa; vääriin henkilöihin rakastumisia ja lopuksi keskushenkilön itsemurha...
Mustaksi komediaksi voi määritellä hyvinkin raakoja tekstejä, jopa sellainen näytelmä, kuin Tracy Lettsin kirjoittama Killer Joe täyttää mustan komedian kriteerit. Se on ihan hirveä, hirveän huvittava ja lopulta katharttisuudessaan puhdistava -mutta naurua jää silti. Nicky Silverin jutut, kuten Lentoliskot tai Lihavat miehet hameissa, kuuluvat puolestaan ylilyöntien sarjaan, jossa kauheudet peittyvät omaan järjettömyyteensä, eikä sille lopulta voi muuta, kuin nauraa.

Helsingin Kaupunginteatteri tuo ensi syksynä ohjelmaansa David Pownallin sinänsä erinomaisen tekstin Mestariluokka, johon on löydetty todellinen "dream casting": Staliniksi Lasse Pöysti, kenraalieversti Ždanoviksi Martti Suosalo ja säveltäjiksi Asko Sarkola Šostakovitšin ja Esko Roine Prokofjevin rooleihin. Vaikka intiimi ja tiivistunnelmainen näytelmä -jonka edellinen, ikimuistoinen helsinkiläisversio pyöri vuosikausia Kansallisen Willensaunassa- levitetään isolle "jalkapalloareenanäyttämölle", se ei ole se asia, mikä tässä nyt mättää. Taitavat näyttelijät kyllä pystyvät vetämään jutun kotiin hankalammallakin estraadilla.
Vaan ongelma on se, että tätä julmaa ja terävää, monin paikoin järkyttävää näytelmää markkinoidaan komediana. Tosin mustana, mutta komediana kumminkin -mitä se kyllä minun mielestäni ei ole missään määrin. Kun vielä muistetaan, millaisia oletusarvoja komedia-sana viime vuosina on varsinkin tässä teatterissa saanut, voidaan markkinointia pitää vähintäänkin harhaanjohtavana.

Toisaalta on tietysti hienoa, jos näytelmä saa ison katsojamassan. Väliäkö sillä, jos ovat odottaneet jotain muuta, nyt on tarjolla tällaista...

Risto Nordell hyökkäsi tämänpäiväisessä Kultakuumeen suorassa haastattelussa Helsingin Kaupunginteatterin dramaturgi Annikki Ellosta vastaan varsin räväkästi syyttäen komediallistumisen leviämisestä ainakin epäsuorasti juuri suuria laitosteattereita ja rahankeruuta, joka sysää vakavamman taiteen sivuraiteelle myös markkinoinnissa. Pontimeksi argumenteilleen Nordell luki tiivistelmän useiden suomalaisten teatterien syyskauden 2007 ohjelmatiedotteista.

Itse ohjelman teemoitushan oli tällainen:
Viihdyttävää ilottelua vai syvällisiä taide-elämyksiä?
Onko teatteriohjelmisto viihteellistynyt? Pitäisikö taiteellisempaan draamaan panostaa enemmän? Kultakuumeessa keskustellaan teatterien tarjonnasta; onko vastuu katsojalla, taiteellisella vai taloudellisella johtajalla? Tuleeko teatterin palvella kaikkia yleisöjä?

Vastuukysymyksistä ei päästy oikeastaan edes jutun juuren alkuun. Ellonen toki puolusteli komedialinjaa, mitäpä muutakaan hän HKT:läisenä olisi voinut. Nordellin hyökkäävä tyyli siirsi kuulijan sympatiapisteet Ellosen puolelle ja on toki muistettava, ettei esitysten -olivatpa ne sitten millaisia tahansa- lippujen hinnoittelu (joka HKT:ssä on jo monen vuoden ajan osattu vetää yli korkealta ja kovaa) kuulu dramaturgin toimenkuvaan.
Olisi ollut mielenkiintoisempaa, kun keskustelussa olisi lähdetty selvittämään komedia-termin perusmerkitystä. Ei kai siinä, että ihmiset kokevat näkemänsä esityksen hauskaksi pitäisi mitään pahaakaan olla..?

1900-luvun uuden commedia dell'arten suuri mestari Dario Fo oli tänään Päivi Istalan haastattelussa arkistouusinnassa vuodelta 1984. Fohan tunnettiin Suomessa varsin hyvin jo ennen maailmanmaineeseen kohoamistaan, kiitos Lilla Teaternin taitavasti verkostoituneen johtajan Vivica Bandlerin, joka järjesti hänet ensivisiitille Helsinkiin jo yli 20 vuotta ennen tuossa ohjelmassa kuvailtua Tampereen Teatterikesän vierailua.
Dario Fo on osoittanut omalla tyylillään, miten vallanpitäjille nauretaan. Nykyään hän saattaisi olla ajankohtaisempi kuin koskaan, melkein riippumatta siitä, missä maassa ollaan. Kelvottomia vallankäyttäjiä on maailma aina ollut pullollaan ja Dario Fon ilmaisuvoima, cda-hahmojen päälle rakentuva "Gromeloti"-kieli ja suorat tai epäsuorat viittaukset milloin mihinkin suuntaan ovat yhdistelmänä aikamoista dynamiittia. Se, mitä asiaa vakavammin pohdittaessa saatettaisiin saada seuraamukseksi, onkin sitten aika kaukana siitä, mitä komedia-sanalla ylisummaan halutaan tarkoittaa.

Dario Fo lienee jyrkän kaksijakoinen persoona. Ohjaajana häntä pidetään mahdottomana, mutta näyttämöllä hän hurmaa kaikki, on hypnoottinen. Ja tämän ajan commedia dell'arte tai yhteiskuntakriittinen teatteri ylipäätään olisi taatusti toisenlaista ilman Fon henkilökohtaista panosta.

Istalan ohjelman blogilinkki on tässä:
http://blogit.yleradio1.yle.fi/paiviist ... erivelhoja