YLE Radio 1

Oopperan ja klassisen musiikin oheella on intohimonani myös musikaalit.Esm Disneyn musikaali Kaunotar ja Hirviö on suosikkini olen nähnyt sen Suomessa että Lontoossa Alan Menken musiikki ja taian omainen tunnelma esityksessä lumosi. Samoin kuin Lontoossa Webberin Oopperan kummitus. Vanhat klassikko musikaalit ovat myös sydämessäni my fair lady. west side story, viulun soittaja katolla, sound of music ym.

Weilllin musikaaleista tai opereteista saattaisin pitääkin jos niiden tyylillis-musiikillinen luokittelu oikeuttaisi käyttämään niistä musikaali termiä joista viimeiset yhdysvalloissa syntyneet Broadway-oopperat sellaisiksi toisinaan myös mielletään kuten Street Scene tai Lost in the stars joiden kepeätä tyyliä pidetään yleisesti banaalimpana kuin Brechtin ja muiden teksteihin syntyneet yhteiskuntapoliittista satiiria viljelevät musiikkinäytelmät joita natsit inhosivat ellei tämän musiikillistyylillisen termin käyttöönotto olisi vain terminologismusiikillinen määrittelykysymys jakaessaan musiikin vakavaan ja populaariin sektoriin Orffin ja Puccinin vaikutuksen ohella näistä viimeksimainittuun tehdessään vaikutuksen pop-musiikkiin orientoituneeseen maailman ja musiikkiyleisöön sillä yhdysvaltoihin natseja paetessaan Weillin ei ollut enää suotu käyttää satiirista tyyliään kenties tietynlaisena tietoisena myönnytyksenä Hollywoodin hengelle jonka mukaan kaupalliset intressit painoivat vaakakupissa taiteellista laatua ja ambitioita enemmän josa rahan tekeminen on yleisesti katsottu tärkeimmäksi motiiviksi taitelijoiden työlle. Niin on vielä tänäkin päivänä.

Minä pidän musikaaleista.

Yksinomaan musiikilillisen lajityypin perusteella on vielä vaikea päätellä kenen musikaaleista pitää ja kenen ei. Itse käsite sinällään ei siitä ole paljonkaan kykenevä kertomaan vielä mitään oleellista paitsi että liikutaan ambitioiltaan kevyemmän ja viihteellisemmin orientoituneen säveltaiteen parissa joka tuskin kantaa sisällään suuria tunnejärkytyksiä draamallisen oopperataiteen tavoin suosikkeinani Delius, jota kuunnellessani olin eilenkin pakahtua, ja schubert. Käsitteenä ja terminä sana musikaali ei vaikuta kovinkaan houkuttelevalta ja myönnänkin tuntevani suuria epäluuloja sitä kohtaan ellei itse musiikki paradoksaalisesti ja irrationaalisesti tarjoa minkäänlaista substanssia tahdonliikkeiden kuvastuksena tahtoa itseään esittäessään ja siihen välittömästi vaikuttaessaan kyeten muuttamaan tai kohottamaan affekteja nopeasti toiseen vireeseen mutta vain älyn mukaisina vastineina tiedoitsemiase puhtaan subjektin tajunnasta pois tungettua tahtoa itseään kuitenkaan kiihdyttämättä, jonka me kaikki teoreettista filosofiaa tiedekunnassakin opiskelleet hyvin tiedämme. Lady in the Dark oli aikanaan Kurt Weillin suosituimpiin kuuluneita teoksia genreessään Yhdysvaltoiihin suiirtymisensä jälkeen. Toinen tunnettu on The Touch of Venus.

Musikaaleista on tässä foorumissa puhuttu ennenkin, mutta eihän uusi teemakaan toki pahaa tee.
viewtopic.php?f=7&t=2396
Huomionarvoista on viime vuosina ollut se, että yhä enemmän tehdään musikaleja ns.formaatin mukaan. Siinä on omat sudenkuoppansa. Eikö jokaisen tulkinnan kuitenkin pitäisi olla persoonallinen veto sen sijaan, että kaikkialla maailmassa kokonaisuuden halutaan niin näyttävän kuin kuulostavankin samalta?