YLE Radio 1

Bagdadin veijareiden baletti ja sotilaiden kuoro Deliusin tilapäistyönään säveltämästä näyttämömusiikista James Elroy Fleckerin arabialaiseen näytelmään ylsi aikansa jymymenestykseen 281:llä esityskerralla Hänen majesteettinsa kuninkaallisessa teatterissa 1923, joiden lukuisista numeroista pari emsin mainittua ilmentävät vuoroin maskuliinista uhoa ja pisteliästä ironiaa valloittavassa melodisessa charmissaan ja nokkelassa prosodiassaan ja tekevät vastustamattoman kiihkeässä ja groteskissa epätyypillisen deliaanisessa rytmisessä draivissaan häikäisevän vaikutuksen muotokieleltään häilyvämmmin aistillisen impressionistisiin mestarin teoksiin tottuneelle kuulijalle äärimmäisen kontrastoivassa jännitteessään vapaasti muokatun näytelmämusiikkisarjan naiskuoronumeroiden ja III-näytöksen alkusoiton haaveellisuuteen saakka vajoavaan, tunteikkaan aistilliseen ja eroottiseen, unelmoivien harmonioiden utuverhon sointihurnioon pitkitetyn kuolon kulkueen viiltävään ja pysöhfyttävään traagisuuteen.

Muistaako joku vielä 1970-luvulta näytelmän Pete Q? Se oli teatteritapaus silloin ja on yhä.Näytelmä ei ollut varsinaista näyttämömusiikkia, mutta muistelen musiikkiakin siinä olleen enemmän kuin vähän. Erityisesti mieleeni jäi Eija Ahvon tulkinta laulusta Ei, hän ei laula tänään.

Koska oopperassa emme tietenkään voi irrottaa musiikkia siitä kontekstista ja teemasta, jota sen on määrä palvella, niin kernaasti kuin sen usein tekisimmekin lienee oopperasta nauttiminen sen luonnollisessa ympäristössä parhaan irtisaamiseksi mitä sillä on taidemuotona musiikkidraamana ja yleistaideteoksena tarjottavanaan enemmän kuin suotavaa, kun eleet ja liikkeet eivät ole sattuman varaan jätetyt vaan tarkoin musiikin määräämät wagnerin myöntäessä myöhäisemmissä teoksissaan vielä suuremman sijan pantomiimille antaen näin todistuksen siihen Schopenhauerin musiikillismetafyysiseen väittämään että sanakieli on vihamielinen jokaiselle aidolle soittotaiteilijalle väkivaltaisena ja vieraana lisänä joka ei yleensä edistä musiikin nautittavuutta. Ja siksi on parempi tajuta musiikki puhtaana mikä tuntuu tietysti paradoksaaliselta väitteeltä musiikkidraaman olemusta ajatellen jossa kaikki taiteet ovat sulautuneet yhteen musiikin seuratessa draaman jokaista vivahdetta.

Saadessani kunnian kuulla Deliusin orkesterikoloriitissaan hehkuvan varhaisen musiikkidraaman Koanga, jossa Voodoo-rituaalien ilmentäminen musiikin keinoin draamallisessa näyttämöteoksessa luo suggestiivisessa voimassaan jo sinänsä kiehtovan elementin multi-tekstuaalisilla alluusioillaan ja tunnelmiltaan hyvin vaihtelevan teoksen karakteristiikkaan ja ilmaisurekisteriin aineettoman henkisessä ja ajattomissa tunnelmissaan hypnoottisessa vaikutuksessaan kuulijaan, tulenlieskoihin pirskotetun uhrien veren auki viillettyjen pappien käsivarsista Voovoo-seremonioita palvelevan villin tanssirytmin säestämänä kliimaksissaan.

I-näytökseen sisältyy muiden muassa kohottavan kauniita ensemble-numeroita, harvinaisia Deliusilla, ja II-näytöksessä kuulemme Koangan ja Palmyran hääseremonioissa tuon klassikoiden klassikon, jo Florida-sarjan Daybreak-osasta tutun Kreolitanssin La Calindan, jonka tässä versiossa soolo-ja kuoroäänet ovat kuin ylimääräinen kudelma muutoin itseriitoisessa orkesterikudoksessa muodostaen huomiota herättävän kontrastin oopperan tumman grandioosille draamalliselle yleisilmeelle, jota luonnehtii lisäksi kuoron aiempaa suurempi rooli säveltäjän näyttämöteoksissa.

Koangan ja Palmyran laulusoolot lienevät oopperan kauneinta ja koskettavinta antia sydäntä riiopaisevassa, satuttavan ekspressiivisessä emotionaalisessa hehkussaan. juuri kukaan muu säveltäjä Schubertia lukuunottamatta ei synnytä minussa oopperoillaan samanlaista tunnetta ja intohimoa kuin Delius. Ihme kyllä.

Tuskin koskaan aiemmin Deliusin näyttämönerolle oli suotu luoda ja kirjoittaa näyttämölle yhtä kontrastoivista ja tunnelmiltaan vastakkaisista draamallisesti karakterisoivista aineksista punottua draamaa siten kuin Hassanissa, lähemmäs 300 esityskertaa hänen majesteettinsa teatterissa saaneena aikansa menestysteoksena, hittinä, nauttien huomattavaa suosiota englantilaisen yleisön keskuudessa vaikka edes itseoikeutettuna delius-auktoriteettina mielletty Beecham ei sitä luultavasti 26 nroa käsittävässä kokonaismuodossaan tiettävästi koskaan levyllä julkaissutkaan, vaan tyytyi valikoivaan, 10:stä erilaisesta numerosta koottuun vapaasti mukailtuun ja muokattuun sarjaan, jossa säveltäjänsä kaikkein tunnetuin yksttäinen sävellyksensä, lumoavan kaunis, herkin siveltimenvedoin piirretty serenadi kuullaan 2:sti, viulu-ja alttoviulusooloille sovitettuna, Serenadissa tenorille ja orkesterille on sitä hienostunutta ja herkkää lyyristä sointihurmiota ja melodista sulokkuutta, jota hän osasi loihtia tämän kaltaisiin toivotuksiin.

Serenadin nauttiman suosion ohella Hassanin loppukuorosta tuli aikanaan hyvin tunnettu ja soitettu numero, joka oli yleisön pyynnöstä esityksissä usein toistettava, vaikka Beecham huomauttikin sen kuoron laulaman loputtomasti toistuvan fraasin we take the golden road to Samarkand herättävän epäilyksiä heidän todellisista tarkoitusperistään ja aikeidensa ehdottomuudesta kyseenalaistaessaan draamallisen uskottavuutensa alituiseen tautologiaan, joista v. 1955 versio on kaikkein onnistunein taltiointi.

Kieltämättä tuo varhaisempi 30-luvulla äänitetty finaalikuoroversio vaikuttaa tahattoman koomiselta ajoittaisesta antiikkisesta äänitysteklniikasta johtuvasta vääristyneestä sointiuvastaan 50-luvun taktioinnin ideaalisempaan sointipuhtauteen verrattuna joidenkin soittimellisten poikkeavuksien ja niiden välisen balanssin sekä dynaamisten korostusten lisäksi.

Schubertin Paholaisen huvilinnakin on musiikilliselta keksinnältään verrattomasti Weberin yleisöteosta kiihdyttävämpi ja kauniimpi kuin edellä mainittu kansanomainen satufarssi hiukan sanoisinks mä liian puisevine numeroineen joita kuunnellessa torkahtaa nopsaan. joten Schubertia kehiin tytöt. myykää se ihana kipale ja biisi ennen kuin mä en kestä enää ajatusta olla kuulematta vuosikymmenet turhaan metsästämääni huippuoopperaa, josta Alfred Einsteinkin antoi ylistävät lausunnot sanoen sen olevan niin hyvä että on surullista nähdä kuinka paljon hienoa musiikkia ja ideoita säveltäjä on käyttänyt draamalliselta tekniikaltaan naiiviin kontekstiin.

Meni vähän myöhäiseksi tämä ilmoitus, mutta jos kiinnostaa, niin ehkä vielä ehtii.

Tallinnan Kaupunginteatteri esittää Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi
"Virolaisen teatterin lauluja"
perjantaina, 20.2.2008 klo 18 Helsingissä Temppeliaukion kirkossa.
Esitys on maksuton, tulostanne ilmoittakaa: events.helsinki@mfa.ee tai 09-62202614.
Järjestäja: Viron suurlähetystö

Viron itsenäisyyspäivän kunniaksi Virolaisen teatterin lauluja

Helmistä puheen ollen Melartinin kokoillan baletti sininen helmi jonka äitimuorini näki 30-luvulla oopperassa ja siitä muokattu orkesterisarja oli 1. laatuaan suomessa ja melartinin tuntien täynnään orkesterikoloristiikaltaan ja runollisuudessaan mitä vivahteikkainta ja hienostuneimman sointiväripaletin leimaamia pittoreskeja karakteerinumeroita valsseka yms. kuunneltuani kuumeisen intohimon vallassa erästä melartinin sinfoniaa taasen kerran oliko numero 1 vai 3, en muista. kuutonen kaikkein rohkeinta ja uudistuksellisinta mitä tämä apokalyptisen fantasian ohella kirjoitti tai 6. osa 3. lyyrisestä sarjasta jne.