YLE Radio 1

Juha Itkosen erikoislaatuinen romaani Kohti oli henkilökohtainen suosikkini Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna. Pakko myöntää, että olin pettynyt, kun se ei sitä saanut. Mutta ihmeissäni olin vielä enemmän kuultuani, että teosta yritetään sovittaa näytelmäksi. Siitä olin nimittäin aivan satavarma, että moinen jäisi yritykseksi.
Mutta ei se jäänyt. KOM-teatteri sai tekstistä Pekka Milonoffin ohjauksessa yllättävän nopeasti aikaan esityksen, joka...unohti sen, ettei romaanissa oikeastaan ole mitään teatraalista.

Itkosen henkilökohtainen mukanaolo näyttämöllä toi aika pitkälle henkilöiden päänsisäistä toimintaa purkavaan esitykseen niin paljon ideaa, että jutussa oli tolkkua eikä mielenkiinto herpaantunut. Kalle Chydeniuksen laatima äänimaisema, siis musiikkia laajempi käsite, oli myös omiaan saamaan pysymään pihdeissään.
Näyttelijävalinnatkaan eivät ole yhtään hassummat, vaikka pakko myöntää, että sukupolviteemaa melko keskeisesti käsittelevässä jutussa olisi mielellään nähnyt mukana jonkun vanhemmankin. Ihan sitä vastapainoa tuomassa. Juho Milonoffin bisnesmies-Jussi ja Vilma Melasniemen hipahtava Julia ovat varsin osuvia, herkkiä roolitöitä. Janne Reinikainen antaa omasta mielestään koomisuuteen viittavien maneeriensa vuotaa välillä yli, mutta pääosin hänkin pysyy raameissaan ja on mies paikallaan.

KOM ei enää ole ruotsia eikä tarkoita kommunismia. Se on merkki kotimaisen draaman luovasta kehdosta. Kohti on omassa lajissaan erikoislaatuinen mestariteos, ei teatteriesitys sillä oletusarvolla, mikä usein mielletään teatteriesityksen oletusarvoksi, vaan jotain laajempaa. Olisiko se kirjallinen leikki, ajassa ja aatteissa..?

Sijoitin tämän avauksen tänne Kulttuuri-otsikoiden puolelle ihan vain siksi, että puhetta on siis sekä mainiosta kirjasta että erikoislaatuisesta esityksestä. Tietynlaista poikkitaiteellisuuttahan tällainenkin lienee?

Itkosen romaani jätti minut sekaviin mietteisiin: nouseeko se muullekin tasolle kuin sekavien ihmissuhdesotkujen kuvaukseksi vai ei. Ajalle ominaisesti oltiin hakemassa jostain jotain, tässä tapauksessa kaukomailta läheistä ja hoksattiin miten lähellä se onni sitten lopulta onkaan. Vaikka romaanissa pyörittiinkin yhteiskunnan päätöksenteon ytimessä, koko yhteiskunta jäi yksilöiden sisällä myllertävien tunnekuohujen ja henkilökohtaisten kokemusten varjoon. Suurin onni löytyy, minusta liiankin siirappisesti, sovinnosta ja harmoniasta lähipiirissä ja ilmeisesti vetäytymisestä yhteiskunnasta tai ainakin sen huipusta. Itkosen kirjan tulin ostaneeksi kun se oli tarjouksessa yhdessä Hannu Väisäsen Toiset kengät -teoksen yhteydessä. Jälkimmäisen ostoa en missään mielessä kadu. Väisäsen kummassakin teoksessa on muuten sitten se teatraalisuus olemassa - todella selkeästi.

Kohti-teoksessa on muutamia niin lässähtäneitä kliseitä, että oma asenteeni ehkä hieman vammautui lukemisen aikana. Toisaalta oli huojentavaa lukea Pölkyn jälkeen kirja, jossa jotain tapahtuikin kohtuullisen nopeasti. Komin suhteen olen myös hieman ymmällä: tänne periferiaan ehtineet ja näkemäni kiertue-esitykset ovat olleet todella rautaisia, mutta Vanja-eno oli taas aika tavanomainen. Se on minusta todellinen kulttuuriteko, että Kom on mahdollistanut suomalaisten tekstien, vars. uusien tekstien (Kom-tekstit) tuomisen näyttämölle. Häätynee taas raahautua sinne syrjäseuduille, jotta pääsee kattelemaan Teatteria.

Muuten olen sitä mieltä, että Suomen olisi boikotoitava Pekingin olympialaisia.

point kirjoitti:Muuten olen sitä mieltä, että Suomen olisi boikotoitava Pekingin olympialaisia.

No tätä toivon minäkin, mutta kyllä ne kauppasuhteet käyvät tässä asiassa yli ihmisarvon. Ja kävelevät energiapäästöissäkin. Niinhän ovat yrittäjät uhanneet pakata kassinsa ja muuttaa tehtaineen maihin, joissa päästörajoituksia ei ole. Aika kauhea oli Patagonian jäätiköiden tilanne, jota tässä hiljan telkassa näytettiin.

Meni KOmista ohi. Aina olen kokenut sen kutsuna Tule! enkä minään ideologian messupaikkana, vaikka onhan siellä messuttukin. Minua ei haittaa, jos ei sotaa syty.