Kirjoittaja Mikki Hiiri päivämäärä 14.11.05 - 22:09
Tuli kuunneltua koko viikonvaihde miltei pelkästään 1900-luvun merkittävimmän musiikkineron, Fredrik Deliuksen musiikkia, jonka pyrkimys outoon poeettisen panteistiseen meditointiin sai sävel-ja muotokielekseen sensuellin impressionistisen herkkiin vivahteisiin luottavan sointivärikaavun ylleen vuolaaan kromaatisessa, mutta pohjimmiltaan tonaalisessa soinnunkäytössään, joka on olennaissti temperamentiltaan ja poeettiselta atmosfääriltään maalauksellisen englantilaista - "Shelley, Keats, ja Wordsworth eivät pystyisi tarkemmin loihtimaan esiin englantilaisen maiseman lumousta", kuten eräs säveltäjä on julistanut.
Ja näin Deliusta kuunnellessani Beechamin johtamana levytyksenä tuntui ikään kuin kaunis lämmin kesäinen tuulahdus olisi tullut keskelle koleata ja märkää syksyistä ilmastoamme. Valitettavasti ne jotka eivät ymmärrä hänen sävelkieltään, eivät pääse osalliseksi kesäisen aurinkoisesta ihanuudesta muutoin kuin ostamalla kalliit lentoliput Havaijille tai Honoluluun tähän vuodenaikaan. Siis onni harvoilla, kesä kaikilla ei lunasta odotuksia tässäkään tapauksessa. Vahinko vain, että Delius tuntuu olevan meillä kovin aliarvostettu ja laiminlyöty nero, että radion tai konserttien ohjelmistot potevat huomattavaa Delius-vajetta, mikä on vahinko joutuessamme näin turvautumaan vain aurinkolamppujen ja solariumin apuun sadaksemme valohoitoa talven kaamoksen keskellä synkkyyttä paremmin kestääksemme.
Delius osoittautuu ylivertaiseksi orkesterikoloristiksi häikäisevän mallikkaasti orkestroidun musiikkinsa hienovaraisen värikylläisessä orkesteriväripaletissaan, jonka Beecham maalaa kaikissa taivaan-ja sateenkaaren väreissä silmiemme eteen häikäisevänä, huumaavana loisteena vailla vertaa.
Delius lienee lisäksi kirjoittanut enemmän orkesterimusiikkia kuin Sibelius konsanaan, eikä niiden laadussa tapahdu osakemarkkinoilla tyypillisiä huomattavia arvonvaihteluita, vaikakaa likainen raha ei voikaan koskaan korvata taiteellisia elämyksiä, vaan on pikemminkin este niiden kokemiselle tahtoa riivamana hapatuksena, joita vain henkisesti köyhimmillöe suodaan.
Deliusin solokonsertoista merlittävimmät lienevät haltioitunut viulukonsertto ja sellokonsertto, kuototeoksista nietzscheläistä rationaalista filosofiaan pohjautuvat Requiem ja A Mass of life ja nostalginen Appalachia, joka teki kantaesityksessään Beechamiin sähköistävän vaikutuksen ja tämä päätti ruveta Deliuksen musikin esitaistelijaksi ja musiikilliseksi sanansaattajaksi ja lähettilääksi ympäri maailmaa(?) tehtyjen konserttimatkojen ja levytysten muodossa. Näyttämöllä hänen oooperansa eivät milloinkaan menestyneet, mutta sopinevat paremmin levytetyksi. Hurmioitunut A walk to the Paradise garden, välisoitto oopperasta Maalaiskylän Romeo ja Julia, on täydellinen tiivistelmöä hänen omaleimaisesta ja yksilölisestä tyylistään, jota Beecham ei löytänyt muiden tuoan ajan säveltäjien teoksista Englannissa.
Tunnettuja orkesteriteoksia ovat mm. Sea-Drift, kansanllaulupohjainen vapaan muunnelmamuotoinen englantilainen rapsodia, Brigg Fair, Paris, In a Summer Garden, pienelle orkesterille kirjoitetut On hearing the first cuckkoon in spring ja summer evening on the river. Vaikka hänen musiikistaan puuttuu rytmistä vaihtelua on esim. Florida-sarjan rytmisesti äärimmäisen eloisassa , melodiikaltaan viettelevässä Tanssissa jo aivan kylliksi, vastapainona lempeälle idylllille, jota hänen musikissaan usein tapaa, kuten Song before sunrise tai intermexzzo oopperasta Fennimore and Gerda tai Irmeline preludessa. Deliuksen Floridan vuosina hän laminlöi appelsiiniviljelmiään musiikin kustannuksella, yrittäen hankkia toimeentulonsa kun työ isän villasfirmassakaan ei nerokasta 21-vuotiasta ollut miellyttänyt. Tämän jälkeen hän opiskeli muutaman vuoden Leipzigissa(?) suunnittelemattomasti, tutustui Griegiin, jota ihaili, ja eli loput 46 vuotta erakkona Ranskassa viimeisen vuiosikymmenen halvaantuneena ja sokeutuneena nuoren säveltäjän Eric Fenbyn tullessa hänen sihteerikseen ja haamukirjoittajakseen.
Todellakin. sillä nuori säveltäjä oli kauhistunut kuullessaan, etä hänen ihailemansa säveltäjä oli sokeutunut ja halvaantunut viimeisinä vuosinaan henkisestä vireydestään huolimatta ja päätti erittäin hankalista olosuhteista piittaamatta auttaa säveltäjää teosten paperille merkitsemisessä, vaikka tämän kärsimykset vain lisäsivät hänen teräväkielisyyttään, malttamattomuutaan ja itsekeskeisyyttään.
Onko muuten sellainen orkesteri kuin Royal Liverpool Phliharmonic orchestra vielä toiminnassa ja hyvissä voimissaan. Näemmä ainakin vielä 1974 levytti Charles Grovesin kanssa Deliusin teoksen Paris - The song of a great city, Eventyrin ja tanssirapsodian numero 1. En ole koskaan kuullutkaan - siis kummastakaan. Tanssirapsodia numero 2 on tosin mainio teos.
Mahtaako Koanga olla vokaali-vai instrumentaalimusiikiä käsittävä teos vai sekä-että? Kohtahan se kuullaan.
On täysin sattumaa, että Delius ja omien makutottumuksieni värittämät ja nautinto-indeksiäni korostavat musiikilliset sympatiani milloinkaan ylimalkaan kohtasivat toisensa onnellisten tähtien alla. Siinä määrin onnettomissa merkeissä minä ja Deliusin Grieg-vaikutteinen, muttei yhtä imelä, klaveerikonsertto c-molli toisemme kohtasimme kokiessanni sen olevan sietämättömän yltiöromanttista, ällötunteellisesti värittynyttä sentimenteelista siirappia vailla selväpiirteisiä, ytimekkäitä teemoja ja tonaalista puhtaasti komisointuharmoniikkaan perustuvaa soinnutusta ilman rytmismetrisesti selkeää klassismile ominaista fraseerausta, mitä melodiakäsitykseen tulee taikka varpailla selkeää rytmiä helposti naputettavissa ja omaksuttavissa olevaa tartuntapintaa ala Keisarikonsertto Es-duuri numero 5, by Beethoven.
Mutta "uutta musikia" eräänä päivänä etsiessäni kaivoin vanhempieni vanhan vinyylilevyn jälleen esille ja kas kummaa, rsakastuin siihen Jean-Rudolphe Krasin soittamana oitis, kykenemättä tuolloin ehkä tajuamaan Deliusin musiikin kaikkein herkintä vivahdeväripalettia, joiden häilyvään ja kovaa arkitodellisuutta pakenevaan ilmiasuun deliusin musiikin syvin ja sisin luonne on kätkettynä.
Henkilö, joka on mieltynyt esim. Beethovenin 5. sinfonian kaltaiseen kovakouraiseen rytminkäsittelyyn, ei tiedä Deliuksesta mitään. Hänen musiikissaan kaikki on herkällä siveltimellä piirrettyä välittäen kuulijallaan herekästi aistittavaa inhimillistä lämpöä kaukana suurkaupungin tehtaiden pauhusta ja metelistä.