YLE Radio 1

Scorsesen ohjaama kaksiosainen Bob Dylan -dokumenttia on keretty kehua jo niin paljon (vrt. HS:n Petäjä & Ripatti), ettei yksi poikkipuolinen sana paljon paina. Scorsese on tehnyt ison työn kuvittaakseen ja taustoittaakseen Dylanin monologioita. Kyllä.

Lopputulo on mielestäni kuitenkin liian kaoottinen, jopa ns. taiteelliseksi dokumentiksi. Olisin suosinut joko kronologisesti etenevää tai temaattista esitystä. No, Scorsese valitsi kuten valitsi ja minä nauhoitan dylaneiden päälle jotain kestävämpää.

Suurkiitos kuitenkin Maikkarille, että esitti dokkarin noin mainiossa välissä (joululomalla)!

Minua ei koko Dylan kiinnosta pätkääkään ja niinpä en mokomaa dokumenttia katsonut. Oli parempaa tekemistä.

Minua taas olisi voinut kiinnostaakin, mutten edes huomannut ohjelmaa, kun se oli kai tullut Maikkarilta.

Ennen luulin, että Dylan on diiva ja kärttyisä tyyppi. Diivailu paljastuikin vaatimattomanpuoloisen, mutta älyllisen lauluntekijän ärtymykseksi toimittajien vaativiin, mutta älyttömiin toivomuksiin. Mitä tekisitte itse, jos toimittaja inttää imemään aurinkolasien sankaa, että saisi hyvän dokumenttikuvan?!

Allen Ginsberg halusi tietää mitä voimakasta symboliikkaa kätkeytyi Dylanin Harlikka-paitavalintaan levynkannessa. Hyvänen aika, täytyyhän miehellä nyt paita olla! Ja ne tuhannestiperatut laulutkin ovat vain lauluja. Niitten taustoitukset olivat lähes poikkeuksetta kiinnostavia.

Hyvä dokumentti siitä huolimatta, että päähenkilö itse oli sanonut painavat sanansa aineistonvalinnassa.

On monia asioita jotka eivät minua kiinnosta. Ehkä minun ei tarvitse täällä niistä erikseen mainita. Sen sijaan urputan, jos jokin asianlaita mättää.

k-meleon kirjoitti:Scorsese on tehnyt ison työn kuvittaakseen ja taustoittaakseen Dylanin monologioita. --

Lopputulo on mielestäni kuitenkin liian kaoottinen, jopa ns. taiteelliseksi dokumentiksi. Olisin suosinut joko kronologisesti etenevää tai temaattista esitystä. No, Scorsese valitsi kuten valitsi ja minä nauhoitan dylaneiden päälle jotain kestävämpää.

Itse en dokumenttia nähnyt, mutta Scorsesen toimintatavoista olen lukenut jotain Julia Cameronin kertomana. Pari on ollut naimisissa keskenään ja heillä on yhteinen jälkeläinenkin.

Kirjassa Tie luovuuteen on käännetty kanteen seuraavat Martin Scorsesen sanat: "Tämä hienovaraista ja monimutkaista aihetta käsittelevä teos auttaa lukijaa tutustumaan omaan luovuuteensa."

Aika mielenkiintoinen sanavalinta siis k-meleonin lainauksessa tuo sana kaoottinen. Nimittäin juuri sellaisiksi Julia kuvaa kuvaustilanteita, joissa itsekin oli mukana.

Vaikea sanoa kokonaisuudesta mitään ihmeitä mutta riekaleista kylläkin jotain. Näin vain jälkimmäisen osan dokumenttia ja ensimmäisestä palan, jossa Dylan juuri lauloi laulua verovähennyskelpoisista lahjoituksista.

Toisessa osassa oli mielestäni otoksia dokumentista, joka oli tehty Dylanin kiinnostavalla Lontoon keikalla. Suuri osa oli kuvattu näyttämön takana pienessä, ihmisiä täynnä olevassa huoneessa. Joan Baez oli siellä mukana. Dylanin suorasanaisuus tai vastaamattomuus oli ilmeinen, jäsentävä seikka. Tuon dokumentin olen nähnyt parikin kertaa ja nauttinut sen moninaisuudesta, myös ilkeyksistä.

Joskus aikoja sitten näin Dylanin itsensä ohjaaman elokuvan (ilmeisesti nimeltään Renaldo and Clara, 1970-luvun juttuja) ja siinä Joan Baez oli Dylanin ohella kuvissa mukana. Kuljettiin tai pikemmin muistan, jätettiin kuin jälkiä kaupunkikuvaan, äkillisiä ilmestymisiä kulman takaa jne. Mutta Dylanhan oli sitä vastaan että hänen töitään pidettiin surrealistisina tai ylipäänsä jossain luokassa olevina.

Tässä Scorsesen ohjaamassa dokumentissa, jossa Hesarin kirjoittajan (luultavasti Petäjän) mukaan Scorsese ei ole tehnyt Dylanin haastattelua, ei valinnut kuvamateriaalia ts. P:n mukaan mitä ihmettä Scorsese onkaan sitten tehnyt, minua viehätti esim. Dylanin haastattelun ote. Harvoin olen nähnyt lähikuvassa puhuvaa päätä niin miellyttävänä, ei päällekäyvänä, kuin tässä yhteydessä. Vaikka kasvot olivat kuin juuri tuossa, niin niihin muodostui omituinen rauhoittava etäisyys. Varmaan yksityiskohta, josta ihmiset ovat eri mieltä.

Vertaisin Scorsesen tätä työtä en niinkään hänen ohjaamiinsa suurmieskuviin vaan elokuvaan The Last Waltz (1978), joka kuvaa The Band -yhtyeen viimeistä esiintymistä yhdessä. Dylan on vierailevien esiintyvien joukossa. Kaikkein eniten on esillä Dylan-dokumentissakin nähty Robbie Robertson ja Scorsese haastattelee muistini mukaan hyvin saaden paljon mielenkiintoisia vastauksia. Se on ainakin jäntevä, näin sanoisin. Sepä kun tulisikin televisiosta!

Mutta kyllä sai sen vaikutelman, että tuollaisen julkkiksen housuissa on vaikea olla. Kaikki tunkevat lähelle ja vaativat kuka mitäkin osuuttaan. Mielipiteitten keruu oli kyllä aika hauskaa läpi tuon toisen osan.

Luin juuri Lemmyn muistelmat. Mieshän elää vielä, täytti jouluna 60 vuotta, mutta sanoo olevansa 25-vuotias.

Hyvin ja hauskasti kirjoitettu kirja kertoo rock-elämästä 60-luvulta vuosituhannen ylikin.

Ja Lemmyhän on se Motörheadin keulakuva. Ei mikään Dylan, mutta rokkariksi ajatteleva.

Lemmy rulez!

Kyllä, Marja, Dylan oli kiva ja mukana haastatteluissa. Lienee sen ansiota, ettei tilassa pyörinyt tuntemattomia filmi-ihmisiä?

Dylanin Renaldo ja Clara oli/on aikamoinen kaaos, muistelen. Vaan olihan se kiintoisa katsottava. Taisi tulla telkusta niin varhaisessa vaiheessa, ettei kotivideointi ollut vielä arkea.

The Last Waltz olisi ehdottomasti nähtävä pian. Hyvä muistutus! En ole nähnyt sitä sen jälkeen kun se oli 1. teatterikierroksella. Mieleeni jäi salin huono akustiikka. Olikohan niin, että tuoreessa Band-boksissa oli myös tämä filkka...? Todennäköisemmin jokin tavallinen konsertti-dvd. - Juu, niin se on. A Musical History pitää sisällään 5 ceedeetä ja yhden dvd:n. Ei Valssia, jota saa dvd:nä ainakin Amerikoissa.

Onhan tuo Dylan-dokkari sikäli kiintoisa kokeilu, että voidaan katsoa mitä tapahtuu kun elokuvamiehelle annetaan materiaali ja sanotaan tee tosta. Ja toinen tekee.

Mitäs sanotte, jos väitän että Dylanin loistavuus (kaikki Dylan-diggerit Moxun Top5:een äänestämään!) ei olisi koskaan puhjennut - Musse-ystävämme emotionaalis-värikylläistä sanailua seuraillakseni - maailmanhistoriallis-merkitykselliseen suuruuteen, ellei hän olisi saanut taustalleen the Bandia? The Bandiä?

Olen tuuminut että tilaan No Direction Home -DVD:n. Ei siksi, että Dylan on "jumala" ja kaikki palvontaesineet on raahattavat kotikappeliin, vaan siksi että on hirveän kiinnostavaa katsoa, mistä Dylan suostuu puhumaan eli mikä on hys-hys. Toiseksi ja edelliseen liittyen: 'kommentoiko', ja miten, Scorsese Dylanin puhumattomuutta joistakin asioista? Tämmöiset asiat eivät tule yhdellä katsomalla minun nuppiini.

Jesper kirjoitti:Mitäs sanotte, jos väitän että ...

Opportunistiksi haukuttu Dylan olisi ottanut vaarin kyllä toisestakin kokoonpanosta, ei Bandittomuus olisi estänyt hänen nousuaan stadionstaraksi.

Parhaimmillaan Dylan oli mielestäni The Bandin kanssa, kuten Before the Flood-livellä. Ja Bandista tuli mieleen Belfast Cowboy Van Morrison, ja toinen upea livetupla It's too Late to Stop Now. Olenkohan digityhmyyksissäni jo myynyt sen...?

Voi että, toivottavasti tulee uusintana tai tv1:llä. Merkkituotteen Dylan-juttukin olisi kiva saada podcastina. Lisää podcasteja!!
Joitakin ohjelmia on mukavampi kuunnella tavan radiosta tai mp3-soittimella kaiuttimien kautta(kun nyt saisi hankittua sellaiset), eivät yksinkertaisesti "mahdu päähän" muutoin, sanat kimpoilevat ohitse