YLE Radio 1

Vetäisin tänään aamulla kuuden jälkeen jo kuusi sivua päivänsivujani. Viikonloppujen jälkeen usein noin käy, että sivujen määrä tuolla lailla kasvaa, ja ottaa jo etukäteen päähän rustatessani sentään käsin kaiken.

Arkena sen sijaan päivänsivuja syntyy vähemmän, ellei mitään erikoisempaa ole. Parhaimmillaan ja harmonisessa olotilassa vain yksikin liuska päivässä riittää.

Vaan paljonhan tuota paperia jo pelkästään tämmöiseen kirjoittamiseen kuluu. Viime viikollakin hain taas yhden 500 kappaleen paketin A4-liuskoja, joka kestää vain jonkin aikaa.

Mikäli kirjoitan kolme liuskaa päivässä, se tekee kuukaudessa jo 90 liuskaa. Itselläni nykyään kuitenkin nuo määrät vaihtelevat kuin juoppolallilla: välillä paljon ja välillä vähän. Viikonloppujen jälkeen yleensä kuitenkin enemmän, johon osasyynä seurusteluni pitkäaikaisen tuplapukin kanssa, jonka seurauksena kaiken maailman pässinpuskemia ongelmia.

Paperiliuskojen säilytysongelmat alkavat nekin kohta jo häämöttää, sillä minulla on jo yksi laatikko melko piripintaan täynnä ja toisessakin tilaa enää vain rajallisesti. Ensimmäisessä on liuskoja 24 senttimetrin korkeudelta ja toisessakin jo 18 senttimetriä, kun yksi senttimetri vastaa noin sataa liuskaa.

Mutta minkäs teet: suoltaa täytyy, jotta kirjoittaa voit.

Ja alkaa jo tämäkin päivä olla pulkassa.

Kirjoittamisen parantavasta vaikutuksesta lue lisää oheisesta linkistä:

http://www.lue.fi/se-uutiset.php?id=585

- Kirjoittelemisiin siis!

Eilen illalla etsiessäni turhaan Jorma Palon loppuunmyytyä kirjaa törmäsin Suomalaisessa kirjakaupassa Marguerite Durasin kirjaan Kirjoitan. Selasin kirjaa ja sain käsityksen, että se oli kirjailijan viimeinen kirja, jonka hän 78 vuoden iässä tuotti sanellen.

Kirjassaan Kirjoitan huomasin monia tosia ja vaikuttavia kohtia kirjoittamisesta, mutta koska Durasin kohdalla kaikki alkoi olla jo ohi, kirjasta välittyi myös hyvin masentava tunnelma.

En ostanut kirjaa, en ainakaan vielä, vaikka se puhuttelikin.

Nuorempana luin Marguerite Durasin kirjan Rakastaja, joka minulla on vieläkin kirjahyllyssä. Pidin kirjasta, vaikka loppu olikin viiltävä, ja tuo viiltävyys ja suoruus jollain lailla kai osa Durasia.

Duras kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta sitäkin painavammin.



Lisätietoja:

http://www.likekustannus.fi/kirjakeko/t ... hp?id=3531

http://www.france.diplomatie.fr/label_f ... duras.html

Täytyypä tarkistaa kirjastossa, itse olen tykästynyt Margueriteen hyllyssäni lie useampikin. Divarista enimmäkseen, kirjastojen poistomyynneistä tietty myös.

Voi kiitos ihanaa kun joku jzksaa kirjoittaa! Itselläni se jää siihen 'Viiden vuoden päiväkirjaan' , Tyhjää parempi sekin.

Niveleni olivat arat ja hellät sunnuntaihin asti näpyteltyäni yhteen pötköön keskiviikosta perjantaihin öitäkään säästämättä tuon Assmannin arvoituksen. Esimerkiksi perjantain vastaisena yönä nukahtelin tietokoneeni ääreen jo muutaman kerran ennen kuin tajusin, että oli aivan pakko mennä välillä nukkumaankin.

Puolessa välissä kirjaa haikuilin jo sen käsittelemisen lopettamista, ja vain tahdonvoimalla pystyin punnertamaan urakan loppuun saakka.

Nyt olen sitten syönyt hevosannoksia glukosamiinia, joka auttaa kuluneita niveliä lisäämällä nivelkalvon kasvua.

Lepokin on tietty hyvä asia, mutta sitä ei idealisti juuri ajattele nähdessään päämäärän.

Päinvastoin iän mukana olen yhä enemmän ymmärtänyt juuri tuon tahdonvoiman merkityksen: että voi tehdä asioita epäkohdista ja ongelmista huolimatta eikä vain siksi, että asiat olisivat hyvin.

Kirjoittaessani Assmannin arvoitusta sain paikallaan istumisesta jalkoihini jopa laskimontukkotulehduksia, joita hoidin sitten toisella lääkkeellä.

Vaivani ovat kuitenkin pieniä sen rinnalla, että toiset maalaavat jopa suullaan tai jaloillaan, jos heillä ei enää käsiä ole.

Usein ihminen voikin tehdä sen, mitä haluaa, jos vain tarpeeksi tahtoo. Mitään ei saa kuitenkaan ilmaiseksi ja kaiken aina maksaa terveydellään tai jollain muulla.

Vaan kuten aiemminkin olen jo sanonut: haudassa on kyllä aikaa levätä ja päästä vaivoistaan kaikista.

Kirjoittaminen on kai paras lääke, lukeminen hyvä myös.

Itselläni on sanoinkuvaamaton sekamelska kirjoja yöpöydällä. Tuskin viihdin/kehtaan/ilkiän luetellakaan. Kaksi Elex Matsonia (olivat 60-luvulla hyittyjä), kaksi Günter Grassia, kaksi Faulkneria kun jäljitin suuren tulvan kuvausta. Ynnä edesmenneen mieheni poikakirjoja jotka hän oli toivonut ja saanut joululahjaksi samanikäisenä kuin hänen tyttärenpoikansa on nyt. Aika ojentaa lahjaksi (arvokkaampia tietty tyttärelle - antikvaariarvoa on).

Sanakirjat tietysti, liittyy ammattiin.

Ja kilokaupalla nuotteja, aarteet korvien välissä. Toivoisin että voisin kuten Sinä jaksaa kirjoittaa ja myös tallentaa. Oma tietokoneeni on laiskistumassa, ehkä väsähtämässä.

Kirjoittaja tarvitsee lukijansa. Ainakin yhden (muun kuin itsen).

Itse olen aikeissa käsitellä kirjoittamalla erästä minut pahoin traumatisoinutta tapausta.

Tarvitsen tälle tekstille lukijan. Puolueettoman, ehdottoman luotettavan.
Mistä niitä löytää? (Kysymykseni lie retorinen.)

En kuvittele ns. parantuvani jostakin tai vastaavaa kirjoittamiseni avulla,
mutta eipä kai asiain sanoiksi saattaminen elämän laadulle pahaakaa tee.
Tiedän myös tarvitsevani kirjoittamista, koska minulla ei ole ihmistä, jonka kanssa keskustella traumaattisesta tapahtumasta.

Ja taas - kuten aina - miten yksin, yksin on kaiken keskellä ihminen yksin.
Tietokoneista sun muista vempaimista huolimatta.

*** Lukemisella ei ole samankaltaista kuin puhdistavaa ja hoitavaa vaikutusta kuin itse kirjoitetuilla sanoilla.
Siksi kai minäkin nyt kirjoitan tähän, enkä ole kirjan kimpussa.

Haavasi vuotaa, kirjoitat tai et.

Kirjoittaessasi ainakin tiedät, mikä on se haavasi, joka vuotaa ja mitä sieltä ylipäätään vuotaa.

o o o

Elämän tuskalle et helpotusta löydä, mutta helpottaa, kun siitä tuskasta saa puhua ja kirjoittaa.

Parhaimpia olisivat sydämelliset vertaistukipalstat ja sydämelliset ihmiset, jotka eivät lyötyä lyö eivätkä oikeutta toisen tuskaan kiistä taikka riistä.

Helpompaa on kävellä toisen tunteen päältä kuin hyväksyä ja arvostaa toisen tunnetta.

o o o

Elämänikäisiä haavoja ei saisi pilkata eikä nauraa eikä lyödä lyötyä.

Raadollinen tosiasia kuitenkin on, että juuri arimmillasi saatetaan kipeään haavaasi iskeä.

o o o

Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Kellä suru on, se surun kätkeköön ellei halua tulla surustaan kiusatuksi?

Sellaisiako me olemme? Vastauksen tiedämme vain itse, ja sen mukaan elämme ja toisiamme kohtelemme.

Ei oo heleppua kellään, mutta ellää täytyy.

Säilyttäkää kirjoitukset. Muuta paperia ja roinaa ovesta ulos jätteeseen. Tässä tarjolla yksi - aik. valantehnyt, nyk. virallinen ammattilainen tekstityöläinen. Kirjoja lie viitisentuhatta, lapsiparoillani on hirmuhomma ja hetkittäin muisteluhauskahetkiä kun minusta aika tietty jättää. Taidanpa itsekin alkaa kirjoittaa, vaikkapa joulusarjakirjettä. Yksi lukija siis tarjolla.

Täällä on sivallettu, että pitäisi kirjoittaa lyhyesti, ei enempää kuin 2000 merkkiä - mutta mitä se on?

Välillä kaavin teelusikalla, välillä kauhon kauhalla, aina tarpeen mukaan. Lyhyen aiheen käsittelyyn riittää sana taikka pari, pidempään roppakaupalla sanoja uupumukseen asti, jotta saadaan aihe loppuunkäsiteltyä.

Pitäydyttäessä jossain nimellisessä sanamäärässä käykin joko niin, että sanoja on liian vähän tai liian paljon. Joko lirkuttelee suotta liian laveasti tai joutuu puristamaan sanomansa liian kapeaan muottiin, josta ei selkoa saa.

Nykyinen käytäntö vaikuttaa siis varsin käyttökelpoiselta, eli jokainen kirjoittaa tarpeensa mukaan - ja jokainen lukee tarpeensa mukaan. Mikäänhän noista ei ole mikään suorittamispakko, vaan voi jättää tyystin sekä lukematta että kirjoittamatta.

o o o

On ystävällisesti yritetty myös vihjata, että voisi tehdä välillä jotain muutakin kuin vain roikkua netissä. Kirjoittajat lähtevät tällöin kuitenkin vain omasta kokemuksestaan ja omasta netissä roikkumisestaan, jolle en mitään voi.

Henkilökohtaisesti en todellakaan ole mikään lapsukainen, jolle täytyisi selittää, että hei, pidä taukoja välillä ja tee sitä tai tätä; mene luontoon samoilemaan jne.

Kirjoittaminen ja tekstintuottaminenhan on minulle entisenä ammattilaisena hyvin helppoa ja ennen kaikkea nopeaa. Ei siinä kauan nokka tuhise, kun olen näpytellyt jo pitkät pötköt ja todella ihan oikeasti tehnyt välillä paljon muutakin.

o o o

Ainoastaan silmäni silloin tällöin ja toisinaan useastikin särkevät. Kielenhuolto on huonolla tolalla älykköjenkin tekstissä ja myös muidenkin kirjoituksissa.

Yhdyssanavirheet kaivertavat eniten, vaikka siihen olisi olemassa helppoja, kansantajuisiakin sääntöjä.

Kieliopin syvällistä tuntemusta ei paljon tarvitakaan ryhtyessä kokeilemaan, mikä on yhdyssana, mikä ei. Voisi kokeilla esimerkiksi sanojen taivuttamista:

Mikäli yhdyssanakokelaan väliin saa asetettua sijapäätteen, ei sana ole yhdyssana, muussa tapauksessa kyllä.

Erilaisia sanoja voi käyttää kokeiltaessa tätä keinoa: punaruusukin ei taivu muotoon punakin ruusukin, kaappikellossa ei taivu muotoon kaapissa kellossa, nojatuolilla ei muotoon nojalla tuolilla, jne.

Isossa koulussa ei siten ole yhdyssana, vaan siinä yhdistyy adjektiivi ja substantiivi. Uusikirkko on taas vakiintunut erisnimi, joka taivutetaan Uudellakirkolla yhteen kirjoittaen.

Poikkeuksia siis on, mutta aika hyvän oikeinkirjoitusraadin saa myös Googlesta: hakusana kirjoitetaan sinne kirjoitusmuodossa taikka parissa ja päätellään sitten, mikä on se oikeampi muoto. Oikean kirjoitusmuodon voi usein päätellä virallisempien sivustojen perusteella keskustelupalstojen jäädessä usein pitämään perää oikeinkirjoituksen viidakossa.

Kiitos kirjoituksesta - säilö tuotteesi! Itsekin sanatyöläinen, nyttemmin musiikkiin paneunutut. Vokaaliin. Säilytä kaikki. Karsia voit kun haluat.

– – ”Jokainen kirjoittaja ja kaikki kirjallisuus pyrkii ensisijaisesti dialogiin, ensin ehkä itsensä ja sen jälkeen kuulijan ja lukijan kanssa. Sen sijaan dialogin käyttö itse tekstin sisällä on oma taitolajinsa; kiehtova, tehokas kun sen taitaa, mutta samalla kirjoittamisen ehkä vaikeimpia osa-alueita.

Melko yleisesti kuvitellaan, että vuoropuhelu kahden ihmisen välillä olisi hyvä ja tehokas silloin, kun se mahdollisimman paljon muistuttaa ”oikeata puhetta”, vaikkapa avioparin, kahden eläkeläisen, äidin ja pojan, esimiehen ja alaisen, Jumalan ja Jobin tai kahden kapakassa jutustelevan kaverin puheita. Näin ei kuitenkaan ole. Tekstissä tai näytelmässä vahva ja mukaansa tempaava dialogi on jotain aivan muuta.

Hyvä dialogi

Ruotsalainen kirjailija Per Gunnar Evander antaa eräässä kirjassaan hyvän esimerkin yksinkertaisesta ja toimivasta dialogista. Isä ja poika juttelevat:
– Onks onnea olemas faija?
– Älä ikinä sano mua faijaks!

Dialogin jännite syntyy ihmisten välisestä valtataistelusta. Suhde on alitajuisesti määriteltävä uudestaan. Dialogissa joko kielletään toisen käsitys omasta asemastaan tai se vahvistetaan. Kaikkein ahdistavinta ja nöyryyttävintä on toisen kohteleminen ikään kuin häntä ei olisi lainkaan olemassa, tai hän ei merkitsisi yhtään mitään. Toinen esineellistetään. Samaan kategoriaan kuuluu myös toisen ohi puhuminen kolmannen kanssa, ikään kuin toinen ei olisi lainkaan läsnä. Kaikki nämä suhtautumistavat ovat alistavia, halventavia ja ahdistusta herättäviä. Tästä syystä ne ovat myös kirjallisuudessa ja draamassa kaikkein koskettavimmat ja eniten jännitteitä herättävät.

Hulluksi tekemisen tekniikat, kuten muun muassa Harold Searles on niitä kuvannut, perustuvat siihen, että toinen osapuoli dialogissa viestittää samanaikaisesti täysin vastakkaisia, toisilleen ristiriitaisia asioita joihin toinen ei voi suhtautua mitenkään. Nämä niin sanotut kaksoissitovat viestit – double bind -viestit – herättävät myös lukijassa/katsojassa voimakkaita ja ristiriitaisia tunteita. Draamassa tämä on erityisen vaikuttavaa. Esimerkiksi August Strindbergin näytelmässä ”Isä” saamme seurata, miten näytelmän päähenkilö, Ratsumestari, vähitellen luhistuu henkisesti vaimonsa systemaattisten hulluksi tekemisen yritysten seurauksena.

Kuuluisia kaksoissitovia viestejä – sellaisia joihin ei voi suhtautua ”oikein” tai johdonmukaisesti vaikka kuinka yrittäisi – ovat esimerkiksi:

Älä tottele minua!
Koska lakkasitte lyömästä vaimoanne?
Taistelussani Jumalaa vastaan Hän on minun puolellani.

Toimivassa dialogissa ei siis ole tärkeää m i s t ä puhutaan, vaan missä tarkoituksessa puhutaan eli mihin puhumisella pyritään. Tavallinen aamiaisdialogi perheessä voi sujua vaikkapa näin:
– Mitä kello on? Mun pitää ehtiä kouluun!
– Ei hätää, se on vasta puoli kahdeksan. Ehdit hyvin.

Tai se voi kehittyä tätä rataa:
– Mitä kello on! Onks kukaan nähnyt mun sukkia?
– Katso jääkaapista! Eiks sulla ole omaa kelloa, toope!
– Et sun pitää aina vinoilla. Kun pääsis muuttaan pois tästä läävästä, mä lähtisin heti! En olis täällä sekunttiakaan!
– Ja millä sinä sitten eläisit, neiti raukka? Pyhällä hengelläkö?
– Sä oot inhottava, mä vihaan sua! (ovi pamahtaa)

Draaman dialogissa on kysymys kahden tai useamman ihmisen välisten valtasuhteiden määrittelemisestä. Se on eräänlainen vallan ja tunteiden maanmittaustoimitus: Tässä kulkee rajat! Tämä on minun reviirini! Älä luule että sinulla on mitään sellaisia oikeuksia joita sinulla ei ole! Täällä pätevät minun sääntöni!

Totta kai suurin osa ihmisten välistä vuoropuhelua on neutraalia, asiallisen informaation vaihtamista, asiakommunikaatiota. Näin on sellaisissa dialogeissa, joissa ihmisten välillä ei vallitse mitään vahvaa tunnesidettä tai patoutuneita jännitteitä. Kun asioimme kaupassa, julkisissa kulkuneuvoissa tai matkatoimistossa, meillä on selkeä asiatavoite, jonka haluamme toteuttaa. Kirjallisuuden tai draaman näkökulmasta tällainen dialogi ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen.

Sen sijaan tilanteet, joissa dialogissa olevat henkilöt ovat toisilleen jossain tunne-, riippuvuus-, syyllisyys-, kiintymys- tai vihollissuhteessa, dialogin luonne muuttuu. Nyt puhutaan asiakommunikaation sijasta suhdekommunikaatiosta. Siinä taistellaan siitä, kuka määrää kaapin paikan. Siinä yritetään varmistaa ja vakiinnuttaa tietty keskinäinen valtarakenne ja hierarkia. Erilaiset vähemmistöt tai poikkeaviksi leimatut henkilöt saattavat jatkuvasti joutua sellaisen kommunikaation kohteiksi, missä monin tavoin annetaan ymmärtää, etteivät he ole täysvaltaisia yhteiskunnan jäseniä, vaan että he kuuluvat niihin, joiden elämää rajoitetaan ja määräillään ja joiden ulkonäköä, käyttäytymistä tai ilmaisua vieroksutaan, pilkataan tai joihin kohdistetaan enemmistössä kyteviä aggressioita ja ennakkoluuloja.

Toisaalta juuri johonkin etniseen, kielelliseen, uskonnolliseen, poliittiseen tai seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen, ja sen mukana tuleva yhteiskunnallinen ja kulttuurinen sivullisuus, on usein osoittautunut erityisen hedelmälliseksi ja luovuutta edistäväksi lähtökohdaksi. Maahanmuuttajat ja pakolaiset näkevät sivullisen katseella uudessa kotimaassaan sellaisia piirteitä ja epäkohtia, jotka jäävät muilta näkemättä. Diasporassa elävien juutalaisten panos maailmankirjallisuudessa on häikäisevä ja ylittää selvästi juutalaisten lukumääräisen osuuden. Homot ja lesbot ovat yliedustettuina taiteissa.

Hyvin toimivassa dialogissa lukija/katsoja aistii, että arkisten tai neutraalien sanojen takana piilee jännite, konflikti, taistelu, jokin ratkaisematon ja selvittämistä kaipaava ongelma. Tällaisessa vuoropuhelussa osapuolet puhuvat toistensa ohi. Toista ei vaivauduta kuuntelemaan tai kuulemaan, vaan dialogin päämäärä on omien etujen ja näkemysten saattaminen vallitsevaan asemaan. Niinpä toimiva dialogi itse asiassa usein enemmän muistuttaa kahta samanaikaista monologia, jossa osapuolet – vähän kuin šakkipelissä – yrittävät asettaa väitteensä ja vaatimuksensa niin, että toisen on antauduttava ja myönnyttävä toisen tahtoon.

Absurdi tunnelma dialogissa syntyy juuri siitä, että osapuolet puhuvat täysin toistensa ohi. Sellaisessa dialogissa – joka siis koostuu kahdesta monologista – kyseenalaistetaan vastapuolen oikeus omiin mielipiteisiin; itse asiassa kyseenalaistetaan toisen koko olemassaolo. Tehokkaimmin tämä voi tapahtua kohtelemalla toista niin kuin häntä ei olisi olemassa, tai kuin hänen sanottavansa kaikuisi kuuroille korville.

Tämä tapa alistaa ja mitätöidä toista ihmistä – toisen eliminoiminen tai esineellistäminen – on yleinen perheissä, ryhmissä ja yhteisöissä, joissa vuorovaikutus muutenkin on vääristynyttä ja joskus myös suorastaan sairastuttavaa. Jokainen on ollut tilanteessa, missä ryhmä johon kuuluu käsittelee jotain asiaa, joka on täysin vieras ja itselle outo. Silloin helposti alkaa tuntua siltä, ettei kuulu tähän joukkoon, ahdistuu ja haluaa pois. Jos tällainen vuorovaikutus on dominoiva perheessä ja esimerkiksi joku lapsista jatkuvasti joutuu esineellistävän ja mitätöivän kohtelun kohteeksi, seurauksena voi olla psyykkinen romahtaminen ja itsetunnon katoaminen.

Villisti poukkoileva dialogi, jossa asiat yhdistyvät näennäisen sattumanvaraisesti mutta kuitenkin muodostavat elävän ja dynaamisen kokonaisuuden, kuuluu Veijo Meren erikoisuuksiin. Dialogiin mahtuu tarinoita ja anekdootteja, jotka ovat sinänsä elävöittäviä ja hauskoja ja samalla antavat lisäväriä kertojalle ja tarinan kuuntelijalle. Varsinkin Meren novelleissa ja romaaneissa dialogi on kantava osa kerrontaa. – –

Dialogin tärkeä elementti on myös vaikeneminen, hiljaisuus. Se ettei reagoi toisen kysymyksiin tai vetoomuksiin saattaa osoittaa välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä. Hiljaa oleminen voi myös merkitä aktiivista kuuntelemista, tilan antamista toiselle. Kauan läheisessä suhteessa eläneet kehittävät joskus niin sanotun valikoivan kuurouden: lakataan ottamasta vastaan toisen yritykset viestiä jotain. Olen tavannut aviopareja joilla tämä valikoiva kuurous ja mykkyys on viety niin pitkälle, ettei aviomies todellakaan kuule mitä hänen vaimonsa sanoo. Toisten ihmisten puheet sen sijaan kuuluvat ja tulevat ymmärretyiksi vallan mainiosti.

Tauot ja hiljaisuudet dialogissa ovat erityisen tärkeitä näyttämöllä. Taitavimmat näyttelijät ovat ajoituksen ja ”myöhästyneen” palautteen mestareita. Parhaimmillaan dialogi voi olla samalla tavalla ”fraseerattu” ja rytmitetty kuin hienostunut kamarimusiikki, tai instrumenttien vuoropuhelu hyvässä jazzissa. Samalla tavalla kuin nerokas näyttelijä tai karismaattinen puhuja pystyy taukojen ja hiljaisuuden kautta saamaan esiintymiseensä vaikuttavuutta ja jopa vastustamatonta, hypnoottista tehoa, pystyy taitava dialogin kirjoittaja löytämään tasapainon puheen, huudon, kuiskauksen ja hiljaisuuden välillä, mikä välittää lukijalle/katsojalle juuri ne tunteet ja jännitteet, joita kirjoittaja haluaa havainnollistaa.

Bestsellerkirjailija Stephen King, joka on kirjoittanut luettavan ja hyödyllisen kirjan kirjoittamisesta, puhuu vakuuttavasti yksinkertaisten lauserakennelmien käytön puolesta myös vuoropuheluissa. Hän kehottaa erityisesti karttamaan adverbejä, ja nimenomaan adverbejä dialogeissa. Hyviä repliikkejä ovat hänen mielestään seuraavanlaiset:
– Laske se alas! hän huusi.
– Anna se takaisin, sanoi hän, – se on minun.
– Älä ole tuommoinen idiootti, Jekyll, sanoi Utterson.

Tämän jälkeen King osoittaa, kuinka täsmentävät ja laajentavat adverbit heikentävät ilmaisua. Näin:
– Laske se alas! hän huusi uhkaavasti.
– Anna se takaisin, anoi hän surkealla äänellä, – se on minun.
– Älä ole tuommoinen idiootti, Jekyll, sanoi Utterson ivallisesti.

Stephen King on tietenkin oikeassa. Pyrkimys adverbiattribuutin avulla täsmentää ja vahvistaa dialogia säännönmukaisesti heikentää ilmaisua.

Vielä huonompaan tulokseen päästään, kun yritetään varioida verbejä, joilla kuvataan osapuolten tekemisiä. Kauhuesimerkkeinä King esittää seuraavat (joista hän vakavasti varoittaa):
– Laske pistooli, Utterson, Jekyll murisi.
– Älä koskaan lopeta mun suutelemista! Shayna läähätti.
– Perkeleen vinoilija, Pekka puuskahti suustaan.

August Strindbergillä oli kannatettava periaate näytelmiä kirjoittaessaan. Ainoat ohjeet hänen teksteissään olivat ”sisään” ja ”ulos”.

Säännöt ovat sääntöjä ja periaatteet periaatteita. Säännöt on tehty rikottaviksi ja periaatteista voidaan aina keskustella. Loistava dialogi voi rikkoa kaikkia dialogin perussääntöjä. Se voi olla pitkä ja jaaritteleva. Lauseet voivat olla monimutkaisia, sisältö voi olla se ratkaiseva aarreaitta. – –

Lainaukset sivuilta 66 – 75
Claes Anderssonin kirjasta
Luova mieli
KIRJOITTAMISEN VIMMA JA VASTUS
Kirjapaja 2002

Vaikeudet ja vastustus

Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta runsaasti ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. Vaikka luomistuskasta voi syystäkin laskea leikkiä ja syyttää tuskallaan koketeeraavaa kirjoittajaa itsekeskeisyydestä tai diivailusta, on tämä siitä huolimatta huomiota ansaitseva asia: miksi töihin ryhtyminen nostattaa niin voimakasta vastustusta?

Syitä voi olla monia. Ehkä suunniteltu aihe tai tehtävä tuntuu syystä tai toisesta liian vaikealta, liian henkilökohtaiselta tai arkaluontoiselta, tai yksinkertaisesti liian haastavalta. Jotkut aiheet tai ideat saattavat muhia ja kypsyä vuosikausia tai vuosikymmeniä ennen kuin ne antautuvat kirjoitettaviksi. Kirjailijan on viisasta oppia hyvän kätilön perussääntö: älä hätäile, älä pakota, odota, ja auta kun aika syntymiseen on kypsä, mutta tiedä myös, koska keisarinleikkaus on tarpeen tai jopa välttämätön.

Toinen hyvä sääntö on: älä lavertele ja kerro kirjoittamissuunnitelmistasi ennen kuin työsi on valmis. Moni kirjoittaja, joka on ennenaikaisesti lähtenyt selostamaan tulevan kirjansa tai muun tekeleensä ideaa tai toteutusta on voinut huomata, että aihe on vuotanut kuiviin. Se ei enää tunnukaan ainutlaatuiselta, omaperäiseltä ja jännittävältä.

On myös niitä kirjoittajia, jotka tarvitsevat piiskan selkäänsä ennen kuin mikään kirjoitus tulee valmiiksi. Kirjoittaja voi vuotaa suunnitelmiaan joka suuntaan, myös julkisuuteen, kunnes kyselyt ja paine toteuttaa se mitä on luvannut käyvät niin voimakkaiksi, että luvattu projekti todella valmistuu. En kuitenkaan suosittele tätä menetelmää. Se voi olla myös harhainen polku hulluuteen!

Mutta kirjoitutusesteiden ja -vastustuksen pääasialliset syyt on kuitenkin etsittävä muualta. Olen itse päätynyt siihen, että ambivalenssi ja väkevät vastavoimat, jotka estävät kirjoittamisen alulle pääsemisen, pääasiallisesti johtuvat siitä, että hyppy tai sukellus tuntemattomaan, omiin pimeisiin syövereihin aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta samalla kun se tuntuu sekä kiehtovalta että haastavalta. Kirjailijaa voidaan verrata Odysseukseen, joka antaa sitoa itsensä laivan mastoon, jotta hän ei lankeaisi seireenien viettelevään houkutukseen. Vaistomaisesti kirjoittaja varoo antautumasta niille demonisille ja kaikkivoipaisille voimille, joiden hän tietää asuvan itsessään. Kirjoittaja vaistonnee, ettei hän haluakaan tai pystykään palaamaan takaisin aikuiseen olotilaansa sen jälkeen kun on kokenut maanalaisten, alitajuisten voimien syvät nautinnot ja oseaanisen tyydytyksen.

Itse asiassa menisin niin pitkälle, että väittäisin päätöstä ryhtyä kirjailijaksi juuri päätökseksi tehdä tämä hyppy, tai sukellus, omaan salaperäiseen universumiinsa. Tässä mielessä kirjailijaksi ryhtyminen voitaneen lukea nykyisin niin muodikkaisiin ”ekstreemilajeihin”.

Kun tavallisesti hoetaan, että kirjoittaminen ja muu luomistyö on niin ”terapeuttista” ja eheyttävää, voi täydellä syyllä samassa hengenvedossa kysyä, mistä johtuu että niin moni taiteilija tulee hulluksi? Eräs vastaus siihen voisi liittyä juuri kuvaamaani ongelmaan: kun kerran on saanut kokea psyykkisen taantuman, ”regression” syvän palkitsevuuden ja lapsenomaisen tyydytyksen ja turvallisuuden tunteen, ei enää jaksa tai edes halua tulla takaisin siihen aikuismaailmaan, missä pitää kantaa vastuuta arjen ongelmista, rahasta, suoriutumisesta ja pärjäämisestä, ihmissuhteista ja muista sotkuista. Kun siellä lapsenomaisten voimien sylissä on niin ihanaa, niin kertakaikkisen hyvä olla!

Kirjoittamisvastustuksen ilmaisut ovat moninaisia, usein tehokkaasti työnteon estäviä ja joskus surkuhupaisiakin. Tavallisimpia muotoja ovat erilaiset lievät ja arkiset tulehdussairaudet, nuhakuumeet, angiinat ja virtsatietulehdukset. Selkäsairaudet, lievistä aina täydelliseen selkärangattomuuteen, kuuluvat myös ohjelmistoon ja ovat suosittuja. Eräällä erinomaisella runoilijaystävälläni, TF:lla, on joskus tapana kehitellä erityisen harvinaisia ja hienoja vastustuksen ilmenemismuotoja: hän saa sormenpäihin pieniä paiseita, eräänlaisia stigmoja, jotka estävät hänen kirjoittamisensa (tätä tautia ei löydy edes alan ammattikirjallisuudesta!).

Myös tapaturmat kuuluvat vastustuksen tavallisiin ilmenemismuotoihin. Itse olen kerran katkaissut isonvarpaani, kun keskellä kesäyötä lähdin rämpimään yli niittyjen epäonnistuttuani erään lupaamani kertomuksen kirjoittamisessa. Toisen kerran lähdin suutuspäissäni pyörän selkään pimeään metsään – tuloksena vasemman käden murtuma ja tehokas ihonpoisto koko naaman alueelta. Sekin oli pakomatka, joka onnistui täydellisesti. Olin pitkään täysin työkyvytön, lisäksi kasvoni menettänyt.

Sarjaan surkuhupaisia tapaturmia kuuluu sekin, kun puhkaisin silmäni 1970-luvun alussa asuessani Loviisassa, asuntostipendiaattina ihanassa Villa Biaudetissa. Oli talvi ja minulla oli hyvässä vauhdissa meneillään Lasse Pöystin tilaaman, ensimmäisen koko illan näytelmän kirjoittaminen. Työnimenä oli ”Sokkosilla”. Työ sujui hyvin kunnes se yhtäkkiä jumiutui. En päässyt eteenpäin. En keksinyt mitään jatkoa tarinalleni. Kuljin työhuoneessani kuin leijona häkissä. Olin yhä vakuuttuneempi siitä, että olin kelvoton ja täysin epäonnistunut ainakin näytelmäkirjailijana. Suutuspäissäni ryntäsin ulos puutarhaan, jonne oli satanut koko päivän lunta. Rupesin lapioimaan sitä niin hurjapäisesti, että omenapuun oksa sattui oikeaan silmääni, johon tuli haava sarveiskalvoon. Silmälääkäri katsoi minua hieman ihmetellen, määräsi silmätipat ja kehotti pitämään sokkosliinaa kaksi viikkoa. Täydellinen silmien lepo oli välttämätön. Kuljin sokaistuna pari viikkoa, kunnes sain poistaa liinan. Koko aikana en ollut miettinyt itse näytelmää. Kuin salama kirkkaalta taivaalta näytelmän koko loppurakenne avautui edessäni. Muutin draaman nimeksi ”Perhe” ja kirjoitin sen valmiiksi muutamassa viikossa.

Kun minulla oli ensimmäinen pitempi, kolmen kuukauden loma sairaalatyöstäni ja minun piti kirjoittaa ensimmäinen romaanini, kirjoittamisesta ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Podin myös kiusallista kaukorakkautta, joka pakkomielteen tavoin esti minua keskittymästä romaanin kirjoittamiseen. Istuin kuitenkin työhuoneessani joka päivä kahdeksasta neljään. Tulos oli surkea, syntynyt teksti täysin kelpaamaton. Vasta kun kaksi viikkoa oli jäljellä lomastani ja päätin luopua koko hommasta, aloin kirjoittaa. Niin syntyi romaani Kuvien takana ennätysvauhdissa, kuukaudessa. Myös kaukorakkaus oli lauennut eikä sen jälkeen ole, ainakaan siinä hahmossa, minua vaivannut.

Tiedostamaton halu paeta kirjoittamista hakee usein näennäisesti jaloja ja altruistisia muotoja. Huomaan suostuneeni johonkin järjestötehtävään tai matkaan, jonka tarkoitus on hyvä, mutta joka tehokkaasti estää minua tekemästä sitä työtä mitä minun pitäisi (ja mitä haluaisin) tehdä: kirjoittaa.

Olen löytänyt itseni juomisputken haisevasta päästä. Olen tavannut itseni alennusmyynnistä ostamasta juuri silloin täysin välttämätöntä ja kiireellistä kahvipannumyssyä. Mikä tahansa näyttää kelpaavan esteeksi sille, mitä haluaisin tehdä kaikkein eniten ja josta pidän eniten: kirjoittamiselle.

Ainoa keksimäni tapa voittaa vastustukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen töihin. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta. Vaikkapa runojen käännöksiä. Tai kolumneja. Kirjoittamisessa, jos missä, näyttää pätevän vanha zeniläinen viisaus: vasta kun lakkaat tavoittelemasta jotain, saavutat sen.

Kerran, kolmen kuukauden hedelmättömän kirjoituskrampin jälkeen, päätin luovuttaa ja yrittämisen sijasta ottaa kunnon kännin. Heitin kelvottomat liuskani paperikoriin ja soitin hyvälle kaverilleni, pyytäen hänet mukaan turruttamaan suruani ja täydellistä epäonnistumistani. Samalla kun juttelin hänen kanssaan niitä näitä, piirsin puoliksi tiedostamattani lappuselle muutaman lauseen. Lopetin puheluni, katselin lappua, ja siinä se oli! Siinä olivat ensimmäiset rivit runosarjaan, josta tuli minulle tärkeä ja, omasta mielestäni, myös kelvollinen. – –

Lainaukset sivuilta 52 – 57
Claes Anderssonin kirjasta
Luova mieli
KIRJOITTAMISEN VIMMA JA VASTUS
Kirjapaja 2002

Minkä ihmeen takia sä kirjoitat isolla? Ärsyttääksesi? Etkö ole lukenut foorumin kirjoitusohjeita?

Voi pyhä Sylvi...

Anna mun kaikki kestää.