Kirjoittaja Marja S. päivämäärä 5.1.04 - 14:19
J. R. R. Tolkienin kirjat Hobitti eli sinne ja takaisin (1937) sekä Taru sormusten herrasta (1954-55), varsinkin jälkimmäinen, kuuluvat maailmanselityskirjallisuuteen. Niihin näkyihin, joissa selvitetään ihmisten ja olioiden yhteiseloa, sen rikkoutumista ja uutta alkua. Kirjoissa ei vuosiin Hobittia lukuunottamatta ollut kuvia. Vain tärkeät kartat rajasivat sitä maailmaa, josta oli kyse.
Tolkien suhtautui tekstiensä kuvittamiseen kielteisesti mutta kuvitti silti itse Hobitin. Taru sormusten herrasta on sen verran laaja, että kirjailijan taideharrastukset, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä, ehkä siksikin rajasivat oman visuaalisen näkemyksen ulkopuolelle. Kirjailijan tulee myös katsoa paikkansa eli astua lukijoiden riviin. Tolkienin tärkein syy kuvakiellolle oli kuvien mielikuvitusta sitova voima.
Peter Jacksonin elokuvat Sormusten ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat kuvallinen viesti Sormusten ritarien tarinasta. Mutta sitooko visuaalisuus tässä tapauksessa katsojaa, lukijaa.
Frances Walsh on käsikirjoituksessa pyrkinyt tarkkuuteen ja näin ollen elokuvista on tullut pitkiä. Suuri koneisto on ollut asialla luomassa näkyjä, jotka leikkivät laajuudella tai korkeusulottuvuuksilla. Nämä panoraamat tai huimaavat korkeuserot olisivat mahdottomia ilman digitaalista kuvankäsittelyä. Henkilöiden valinta on perustunut perinpohjaiseen kirjojen lukemiseen ja siinä suhteessa on tavoitettu paljon. On vältetty suuret mahdottomuudet. Haltijoiden hahmotus on erittäin onnistunutta etenkin Galadrielin ja Legolaksen kohdalla. Miettiä voi silti, voiko "haltija" Arwen olla barbien kaltainen törttöhuuli. Tämä on pelkästään visuaalinen kysymys ei esittämisen arvio. Muista hahmoista esim. Gollumin eli Klonkun esittäjä Andy Serkis on kulkenut digipöydän kautta kankaalle ja toimii siellä hyvin.
Elokuvat ovat saaneet vaikutteita ja ainakin nivoutuvat samaan sarjaan kuin maailmantuhojen näkijät: Hieronymus Bosch, William Blake sekä Gustave Doré. David Dayn kirjoittama Tolkienin maailma -kirja on 11 graafikon kuvittama. Heidän näkynsä taisteluista tai henkilöhahmoista toimivat myös osin taustalla. Osviittoja Minas Tirithin kuvaukseen löytyy tuosta kirjasta. Jylhissä linnanholveissa näkyivät maurien kaaristot.
Tolkienin teksti on yhdistetty toiseen maailmansotaan. Näin myös Mika Waltarin Sinuhe. Kumpikin kirjailija on kieltänyt suoranaisen yhteyden. Tekstit toimivat omillaan. Yhteyksien näkeminen ei silti ole kiellettyä. Nyt tässä maailmantilanteessa, jossa on syntynyt koalitio ja sen ulkopuoliset maat tai jossa oma maamme Suomi yrittää pitää linjansa ulkopolitiikkansa suhteen, tuo sekä kirjat että niiden kuvallisen tulkinnan kovin lähelle. Miten näitä sotaelokuvia nyt onkaan tällä hetkellä menossa ja tulossa. Johtuuko se maailmankuvan hallitsemattomuudesta. Kaoottisesta kuvasta. Jotain orientaalista voi nähdä elokuvien suuren taistelun elefanttien ratsastajissa. Mutta kuten todettu on, sanan magia toimii yhä. Sitä sanotaan eri tahojen retoriikaksi. Meillä sana oli todella voimissaan runonlaulajien aikaan. Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon ja luonnon kuuntelemaan. Ei ihme että Tolkien, joka kuvasi Gandalfin, oli kiinnostunut Kalevalasta.
Vihollisten ja ystävien kuvaus toimii perinteisellä linjalla. Vihollinen on kuvattu mahdollisimman epämääräisenä, möykkynä maasta. Sellaisena jonka toivoisi olevan olematta. Sen sijaan jopa kuolleiden armeija liittokunnan joukoissa oli positiivinen ilmiö ja muodostaa vihreänä läpikuultavana massana hyvän visuaalisen yksityiskohdan. Näinhän toimitaan. Kun toisen maailmansodan kuvastossa vihollinen on melkein aina kuvattu tiptop-asuihin puettuna julmurina niin nyt on tehty toisinpäin. Tämähän johtuu tietenkin kirjoista mutta tärkeintä on se, että vihollinen eroaa muista jo ulkoisesti.
Tolkienin kirjat olen lukenut kauan sitten. Tolkien-elämäkerran myös vuosia sitten eikä sekään ollut mikään kirjojen sisältöjä pohtiva teos. Mutta onhan näissä ritareissa ainesta moniin perikuviin ja -hahmoihin. Oli tietäjät, jotka näkivät tähden. On Galdalf, joka kulkee sanansaattajana ja henkisenä isänä. Oli ristiretket ja ristiritarit. Tässä hiljan vielä sanottiin käytävän ristiretkelle. Sormuksen ritareita on yhdeksän ja kahdeksan heistä saapuu perille. Heillä on tehtävä, joka on salattava, mutta tehtävä on raskas ja yhteiskuntaa suojeleva. Oli Jeesus, jolla oli opetuslapsia. Hänen tehtävänsä Testamenttien mukaan ei ollut salainen. Sen lähtökohta tosin sitä osin oli ennen kuin se julkiseksi tuli. Jumalainen sanansaattaja, Messias. Jos Matteuksen evankeliumissa on hippunenkaan totta, niin ihminen joka siten saarnaa joutui mitä ilmeisimmin ristinpuulle. Tie Tuomiovuorelle Sormuksen herrassa ei ole muuta kuin kärsimysten tie, via dolorosa, mutta viekotuksia täynnä, sillä siihen on yhdistetty myös erämaan tuska. Sormuksen ympyrämuotoon on kirjattu pahuus.
Elokuvista pidin ehdottomasti ensimmäistä parhaana, toista osiin hajoavina sirpaleina ja kolmatta mahtavana näkyvänä, jolla oli liian monta loppua ja liikaa pituutta. Olen pienimuotoisten elokuvien ystävä, mutta annan arvoa ystävyydelle jota tässä melko hellästi kuvattiin. Annan arvoa myös järjelliselle järjestyksenhallinnalle kuvanteossa. Siitä olisi helposti tullut kaaos. Mitä kaipasin niin pientä etäisyyttä. Onko mieltä kuvata jättimäisiä armeijoita syöksymässä toistensa sekaan ja miekkojen silpovaa voimaa. Kun kuitenkin, onneksi, tietää että kyse on "tehdystä" kuvasta. Antaisin paljon kuvan viattomuuden puolesta.
Viimeinen elokuva tulee niittämään palkintoja ja kuten sanottu sotaelokuvat näyttävät olevan tulossa ja menossa.