YLE Radio 1

Deliusin ooppera Romeo et juliet auf dem dorfe on epäilemättä hienoimpia ja koskettavimpia koskaan sävellettyjä oopperoita, jota kuunteluin sunnuntaina haltioissani kuin magnettisessa unessa kaunista ja suloista kipua rinnassani tuntien vaikka myöhemmin huomasin että huonessa, tai siis minulla, oli kylmä kuin orfeuksella Manalassa, mutta musiikin kauneus turrutti aistini parin tunnin kuuntelun aikana älyni ja tahtoni välisen siteen katkettua, johon mahtui toki paljon muutakin kaunista Deliusta, joten ajantajunikin lienee tehnyt tepposet. Uskomattoman taidokkaasti sävellettyä orkestraalisiulta detaljeiltaan hämmästyttävän runsasta ja rakenteeltaan äärimmäisen yhtenäisesti ja loogisen selkeästi konstruoitu I-näytös

Aake kirjoitti:Kiitos, tuossa veistin loppupuolella tuli ihan hyviä vinkkejä Deliuksen sävellyksistä. Sea Drift on kiinnostava, sitä ovat muutkin kehuneet. Mikä on suosikkiesityksesi teoksesta? Olisin kiitollinen, jos voisit myös antaa pari vinkkiä omista suosikeistasi Beechamin Delius-levytyksissä, niillä pääsisi vähän eteenpäin.

Olen kyllä samoilla linjoilla siinä että Beechamilla on kumma kyky saada kuulijansa valtaan maagisen taianomaislla Delius-tulkinnoillaan, joihin muut vain harvoin yltävät, ja mitä esitykset sointiväripalettinsa kauneudessa ja kukkeudessa aina absoluutiseen sointiväriefektiin saakka monoääniyksinä menettävät sen ne inspiraation ja vivionäärisyytensä originelliudessa voittavat, vaikka laulajien sävelpuhtaus tai toisilleen vastakkaisten soitiryhmien välinen balanssijättäisi toisinaan toivomisen varaakin antiikkisesta äänityksestä johtuen mutta aina ne yleensä puhuvat jostakin sisäisestä näkemyksestä ja visiosta jota on vaikea ylittää jossa on oma autettisuusleimansa sillä tiedetäänhän säveltäjän itsensä olleen mielistynyt juuri Beechamin tapaan johtaa hänen teoksiaan ja siksi niitä kannattaa metsästää. Niiden rinnalla on myös hyvä kunnella jotakin modernimpaa versiota

Aivan.

Aikoinaan melko kauan sitten muistan kuunnelleeni Deliusin Elämän messua, itsensä sir Thomas Beechamin johdolla historiallisena joskaan ei kaikilta osin täysin tyydyttävänäkään taltiointina sydän pakahduttavasta henkisestä rakkauden palosta halkeamaisillaan lumottuna suloisen nautinnollisten väristysten vavisuttaessa vartaloani pala kurkussa etenkin laajamuotoisen teoksen II-näytöksessä joskaan tanssilaulussa naiskuoro ei soinut yhtä lämpimänä kuin eräässä huomattavasti uudemmassa tulkinnassa tai jotkin baritonisoolot jättivät toivomisen varaa päättyen kuitenkin haltioituneeseen loppukuoroon osassa mitternahct josta kuvastuu hyvin Deliusin optimistinen ateistinen elämän asenne. Song of the high hills on myös hyvin jännittävä ja palkitseva teos lähes puolituntisessa kestossaan yhtenä 1900-luvun hienoimpana orkesteriteoksena Pariisin ohella jossa sanaton kuoro vähittäin kuten Appalakkiassakin alkaa huomaamattomasti kuin varkain vaivihkaa maagisesti soimaan salaperäisenä ja mystisenä jostakin kaukaisuudesta korkealta vuorelta kantautuvana yhä hurmioituneeksi lauluksi voimistuen tuoden Deliusin vuorieeposten korkeaveisuun inhimillisen aspektin varhaisimmasta hämmästyttävän kypsästä orkesterirunoelmasta Norjan vuoriston jylhistä maisemista innoituksensa saaneesta On The Mountains alkaen nuoren seikkailunhaluisen sankarin itsenäisyyspyrkimyksiin Paa Viddernessä, kasvaen vuoilla henkisesti riippumattomaksi koko maailman unohtaneena morsiantaan ja äitiään myöten kaiken taakseen jättäen kypsänä kantamaan vastuun omasta elämästään inhimillisille heikkouksille alistumatta. Teos sai ensiesityksensä Norjan televisiossa vasta 1980-luvulla, 100 vuotta sen säveltämisen jälkeen.

Aivan uskomattomia virkkeitä! Alkaa yhdestä, kulkee toisen, kolmannen, neljännen ja... huomion kautta johonkin loppuun - sinänsä hyvinkin johdonmukaisesti omaa sisäistä logiikkaansa noudattaen. Voisiko tällainen teksti hyvinkin kuvata musiikin kuulijan tajunnanvirtaa. Toisaalta tajunnanvirtaa tämä ei ole, vaan enemmänkin tarkan analyyttista tekstiä, jossa siellä täällä on haltioitunutta kuvausta.

Olen otettu näin saadasseni lukea jotakin näin imartelevia lausuntoja johon en voi kuin todeta että ajanpuute, väsymys ja hidas kirjoitusnopeuteni eivät salli minun kirjoittaa vieläkin vuolaampaa ja taitehikkaampaa tekstiä taitojeni ollessa jo hiukan ruostuneessa terässä. Mutta kuitenkin jatkaakseni aiheen parissa saanen esittää erään minua monesti askarruttaneen mysteerin Deliusin säveltaiteen syvimmästä luonteesta ja valaista sitä hiukan alla olevalla kvasitieteellisellä tutkielmalla;


Eräs omasta mielestäni klassisen säveltaiteen selittämättömimmistä mysteereistä liittyy kysymykseen siitä, kuinka Deliusin sävelkieli toisinaan kuten kuuntelemani sangen varhainen alle 30 vuoen ikäisenä sävelletty melodraama Paa Vidderne 40 minuutisessa kestossaan lausujalle ja suurelle orkesterille, varhainen ooppera Irmelin tai laaja laulutuotanto voi saada kuulijansa valumaan hikeä ja kastelemaan paitansa lähes hiestä märäksi, jota yksinomaan fysiologisena ilmiönä ja mekanismina aivojen hypothalamuksen ja sympaattisen hermoston säädellessä ja laskiessa siten kehon lämpöä, pystytä tyydyttävästi selittämään asian metafyysistä puolta tai joissakin näitäkin merkittävämmissä kypsän kauden luomuksissa edustavimpina tulkintoina ikään kuin sähkövarauksen tavoin rintakehän lävitse kulkevana useimpiin teoksinsa loihtineen puhtaan ja objektiivisen musiikillien älyn pakahduttavana objektivoituneena tunteena vastaanottajalta keskimääräistä vähäisempää hengenvoimien keskittämistä edellyttävää meditatiivisuutta vaatien kontemplaation objektina tiedoitsemisen puhtaan subjektin objektiivisessa käsityksessä, kaikkien jalojen taiteiden tavoin puhtaan mielteen alueelle tahdon liikkeinä heijastuen primäärisesti ilmenevänä ilmentyen riippumatta objektivoituneiden sydämen liikkeiden kirkkaaksi kyvastimeksi tulleen älyn läpikotaisesta erottautumisesta itse tahdosta, ulkokuoreen rajoittumattoman objektin omaksutuksi tulemisesta sinänsä, objektiivisessa havainnossa, tahdon liikutusta itseään kiihdyttämättä, johtuen luultavasti luovan älyn tuotteiden uniikista kyvystä voimakkaasti kromaattisessa soinnutuksessaan koskettaa likeisesti ihmmissydäntä ja verenkiertojärjestelmää edelyttämättä kuitenkan yhtä täydellistä oman persoonan, oman minän, so. tahtomisen tungetuksi tulemista ulos tajunnasta kuten tiedoitsemien puhtaana subjektina klassisella bethoveniaanismozartianisella tahdon liikkeiden objektivoituneisuusasteikolla käsitettynä ja mitattuna reseptorisilta/reseptiivisiltä vaatimuksiltaan ankarinta mittapuuta käyttäen ymmärrettynä kuin on potentiaalista.

Väittäisinpä että Walton on hiukan brahmslaista viktoriaanisen ajan pedanttista sentimentaalisuutta edustavampi tyylipuhdas esimerkki kuin deliusin omaleimainen hienostuneen aistillinen tyylijoka ei ole turhalla prameilulle ja pompöösille rymistelylle altista sekundaa kuten Elgar ja kumppanit toisinaan nimrodia lukuunottamatta. pidin kyllä itsekin belzzarin pidoista joten ehkäpä yritän Waltonia uudelleen mutta william Byrdin ja Thomas Tallisin päivien ei Englannilla ole ollut säveltäjää josta olla yhtä ylpeä mutta myös olkoon ylpeytensä mittainen kuin delius, johon ei voine verrata ketään. Olin hämmästynyt että William Byrd osoittaitui niin eteväksi sydämen ja tahdonliikkeiden kiihdyttäjäksi kuin mitä great Servicen ja 3 messun sarja joka pohjautuu john tavernerin luomaan traditioon melodisessa tyylissään.

Mutta "uutta musikia" eräänä päivänä etsiessäni kaivoin vanhempieni vanhan vinyylilevyn jälleen esille ja kas kummaa, rsakastuin siihen Jean-Rudolphe Krasin soittamana oitis,

Hiljakkoin radiossa yksi toimittaja kaivoi myös vanhempiensa levyjä kirpputorilöytöjensä ohella. Taisi Mikkihiiri paljastua...

Sivumennen sanoen, tyhjä tajunnanvirta on monen musiikkikriitikon ongelma. Sanotaan, vaikkei pitäisi, kun ei ole mahdollista.

Rohkenen epäillä että maintsemasi henkilöt olisivat identtisiä sillä kuka toinen osaisi riimitellä niin taidokkaasti kuin mikkihiiri.