YLE Radio 1

Pohdin kuunnellessani eilen 3 tuntia eri säveltäjien musiikkia suuren taiteen ja taiteilijan olemusta ja erityispirteitä ja tulin siihen johtopäätökseen että topdellinen ja aito taiteilija kykenee musiikillaan saamaan kuristavan vauikutuksen kuulijan kurkussa hyvin pienin nyamnssein ja elein ilman tekotaitoisen pateettisia ja dramaattisen pöhöttyneitä eleitä ja itsetarkoituksellista tehontavoitteluakin pinnanaklaisin keinoin jotka jäävät kuulijalta usein tiedostamatta ja huomaamatta

Minulle tuntuu vain Delius tuovan lähinnä hänen laajamuotoisimmissa teoksissaan sen emotionaalisen ja haltioitumista hipovan pakahduttavan tyydytyksen tunteen, jota musiikkielämyksiltä kaipaan ilman mitään subrettidiivailua ja tekotaiteellista pateettisuutta, älyllistä konstruktiivisuutta, musiikillista kubismia, atonaalisuutta, joskaan tonaalisuuden perustana ollut toonikan ja dominantin välinen polariteetti tonaalisuuden sanaston laajentumisen ja tonaalisten vapauksien vuoksi kyennyt enää vastaamaan tarpeitani ja stimuloimaan älyäni yhtä välittömällä ja mukaansa tempaavalla tavalla kuin Deliusin myöhäisromanttinen tyyli.

Tein eilen emotionaalis-empiirisen kokeen ja musiikin tunneperäistä vaikutusta vaastaanottajaansa "mittaavan" testin tai sellaiseksi sitä ainakin maallikon silmin voisi luonnehtia paremman sanan puutteessa ku parempaakaan tekosyytä kirjoittaa aiheesta ei löydy vaikttaakseen originellilta ajattelijalta ja esoteerikolta kuuntelemalla vuoronperään William Byrdin messuja, Mozartin verspereitä, litanioita ja messuja, Delkiusin viulukonserttoa Baeechamin johtamana, Bachin kantaattikuoroja ja Madetojan 3. sinfoniaa niin minun on sanottava että Bach jäi auttamatta vimeiseksi rutiininomaista konrapunktista vaikkakin lähes virheetöntä tekniikkaansa viljelleenä jolle en tahtonut syttyä kuinkaan ja kuuna kumminkaan karkeasyisen instrumentaation ja klisheemäisten fanfaarirytmien uuvuttamana, kun Byrd ja John Dunstablekin saivat minut haltioitumaan modaalisella renessanssipolyfoniallaan sydäntä lämmittävän ilmaisuvoimaisessa ja sielua koskettavan herkässä ja kaunnopuheisessa estetiikassaan joka vangitsi puhtaan subjektin tajuntaan projisoituneella tahdonliikkeillään, kuten Mozartinkin KV 321 poikakuoron tulkitsemana oppinutta tyliä jäljittelevissä jaksoissa Laudate Pueri joka sai valon ja rakkayuden hengen miltei puhkeamaan kukaan rintakehässäni lämpimine poikasopraanojen heleästi soivissa äänissä niijn viattomana,, mutta Delius sai rintakehäni laajenemaan kuin jäykkäkouristuskohtauksessa ja suuni irvokkaaseen irvistykseen kuin vesikauhun omaisessa oireyhtymässä.

Madetojan ehkä josain määrin vaikutteiltaan uusklassisestakin sinfoniasta kuuntelin vain kaksi viimeistä osaa jonka sävelkielessä heijastui persoonallisessa synteesissään koko länsimainen sinfoninen musiikkitraditio aavistuksenomaisine reminesseineen aikaisempien mestareiden tuotannosta.

Sanottakoon vain se että ainoana näennäisenä "kauneusvirheenä" muotokieleltään miltei rapsodisen ja fantasmaattisen formatiivisen viulukonserton 1. osassa särähtää aina korvassani, vaikka tukossa aina muuten ovatkin, liiasta tulppien käytöstä johtuen, joko alitajuisesti tai tietoisesti siteerattu sekvensiaalinen reminenssi Beethovenin D-duuri viulukonserton vastaavasta osasta kromaattisesti muunneltuna joka ei kuitenkaan milään tavalla häiritse kokonaisuuden omaperäistä ilmettä ja vaikutelmaa tai moduloi paljon vähemmän yleville seuduille turmelemalla lainkaan teoksen emotionaalisen latauksen vaikutusta kuulijassa sikäli kuin funktionaalisen soinnullisen etenemisen kromaattisessa äänenkuljetyuksessaan yhdessä vapaammaksi käyneen dissonanssin käytön yhteydessä tonaalisuuden tuntua ja keskiöitä horjuttava muunnossointutekniikka kromaattisen soinnutuksen yhteydessä tällaista käsitettä voidaan käyttää pohjimmiltaan tonaalisenakin.

Kaikki viittaa ikään kuin siihen että romantiikka olisi tuonut subjektiivisen elämyksen tietoisena ilmaisukeinona musiikkiin kun aikaisemmin vallalla oli muka tietynlainen puhdas objektiivisuus, Bachin fuugat puhtaana matematiikkana, jne. vaikka kyseinen filosofinen käsitepari on aiheuttanut enemmän väärinymmärryksiä, väärinkäyttöä ja käsitesekaannuksia sanojen monimielisyyden vuoksi äärimmäisen eriytyneeseen sävelkieleen nähden, kuin mikään muu.

Miksi "reminenssi" eikä alluusio?

-Minun mielestäni on nämä oli on muutamia muusikoita ylitse muiden Elvis, J.Barry Barry White , Jerry.L.L:s.. C.C.Cale esim.+ Jarre. Kaikki nämä on itse opiskelleet+ottaneet kuitenkin jostain vaikutteita, mutta suur`miehiä

lgrohn kirjoitti:Miksi "reminenssi" eikä alluusio?

Reminenssi voi johtaa tietenkin useampaan tulkintaan termin semanttisen sisällön luonteesta pyrkiessäni löytämään ytimekkämmän ja lausutuksellisista syistä hieman kompaktimman vastineen reminiskenssille, joka lienee tarkkaan ottaen täsmällinen vastine sanan vieraspeträiselle originaalille jos oikein ymmärsitte loogista ajatuskulkuani.

Ehdottomasti Madetojan sinfoniaa voisi luonnehtia Sibeliuksen tuotantolle tunnusmerkillisiä luonteenpiirteitä ajatellen objektiivisemmaksi ja jopa universaalimmaksikin sävelkieleltään ranskalaiselle impressionismille tyypillisine vaikutteineen ollessaan siinä suhteessa rytmistä eloisuuttaan lukuunottamatta lähempänä jopa itsensä Deliusin tyyliä, jota joskus kuuluu rytmisen vaihtelun puutteesta kritisoitavan, niin äärimmäisen hienosyiseen temaattiseen asuun kuin se puettuna usein onkin joitakin varhaisia orkesterisarjoja tai luonteeltaan karakterisemmin tanssillisia orkesterisävellyksiä huomioimatta, kuten verraton tanskalaisen kauden tuote Helge Roden näytelmän Dansen Gaard innoittama syntynyt Elämän tanssi straussiaanisesti filigroituine sopraanoäänten ja hyvin integroituine sisäisten väliäänten kontrapunktisessa kudosteknisessä mestaruudessaan edellytykset omaavia nautiskelevia tuntijoita varten kirjoitettuna hienouksien taiteen musiikillisena vastineena, tai Fokkeraadet näytelmämusiikista vapaasti kootussa sarjassa kaltoin kohdeltuna ja ironisessa valaistuksessa soivan Norjan kansallishymnin parodianomaisessa käsittelyssään, joka deliusile harvinaisessa pompöösissä ja kiihkopatrioottisesti soinnahtavassa loistokkuudessa ja kiihkeästi eteenpäin pyrkivässä ja estottomassa rytmises-energisessä draivissaan ja osoittelevassa kontrapunktisessa äänenkuljetuksessaan muodostaa harvinaisen kontrastin tämän myöhäiselle ja resignoituneelle tyylille..



Musiikki saa objektivoituneiden affektiensa antimateriaalisessa inkarnaatiossaan tiedoitsevan subjektin unohtamaan oman tilansa kurjuuden tunkemalla tahtomisen ulos tajunnasta mitä kirkkaampi äly luomisprosessissa on valaissut esineellistyneiden tahdonlikkeiden kirkkaana kuvastimena puhtaan käsityskyvyn alueella oliota sinänsä pakottaessaan tahdon ja sen hädän alaisena olevan subjektin tajunnasta tahtomisen pois, energisen tahdon kiihdyttämättä toimivan älyn tullessa hengentuotteiden objektiivisen olemuksen käsittävänä objektin puhtaaksi kuvastimeksi.

On jotain äärimmäisen lohdullista siinä, että suurin osa taiteesta -olipa se sitten musiikkia tai jotain muuta- elää vain hetken, sitten se unohdetaan. Voi olla, että samanlainen tai samankaltainen teema varioituu joskus jonkun uuden säveltäjän kynästä, mutta uudella rivienvälisellä merkityksellä. Aikakausia syleilevät mestariteokset ovat sitten tietysti asia erikseen.
Perjantaina 15.11. kohtaamme Helsingissä mielenkiintoisen haasteen, kun suomlaisten sekakuorojen ikiaikainen peruslaulusto Sulasol ykkönen eli Pyssy Turusen, Heikki Klemetin ja kumppanien 1930-luvulla toimittama "Sekakuorolauluja I"-kirja on määrä laulaa läpi. Kirjassa on toki tokka erittäin hienoa ja käyttökelpoista kuoromusiikkia, mutta myös sellaisia aikansa eläneitä jollotuksia, että oksat pois. On ihan mahdollista, että konsertin keksineet henkilöt ovat ajatelleet sen todistavan Sulasol ykkösen olevan yhä kaikissa tilanteissa käyttökelpoisen, mutta ainakin minä pahoin pelkään sen todistavan asian olevan juuri päinvastoin...

moxu: Pohdin kuunnellessani eilen 3 tuntia eri säveltäjien musiikkia suuren taiteen ja taiteilijan olemusta ja erityispirteitä ja tulin siihen johtopäätökseen että topdellinen ja aito taiteilija kykenee musiikillaan saamaan kuristavan vauikutuksen kuulijan kurkussa hyvin pienin nyamnssein ja elein ilman tekotaitoisen pateettisia ja dramaattisen pöhöttyneitä eleitä ja itsetarkoituksellista tehontavoitteluakin pinnanaklaisin keinoin jotka jäävät kuulijalta usein tiedostamatta ja huomaamatta

Ikävää kun "kuristaa". Minulla kiehelmöi takaraivossa ja korvien takaa ja niskassa.

Tutkitusti muusikon liikkeiden näkeminen parantaa musiikkikokemusta. Mielenkiintoinen kysymys on, voiko suuri instrumentalisti saada tyhjänpäiväisestä sävellyksestä irti jotain antoisaa. Jos näin olisi, säveltäjän merkitys pienenisi entisestään muusikon ja kuulijan merkityksen kasvaessa.

Edellinen lainaus oli MH/humalaiselta, ei minulta. Errare humanum est.

Vierailin Tampereella ja pääsin nauttimaan todellisesta taiteesta, nimittäin Työviksen Suurelle Näyttämölle luodusta Peter Schafferin Amadeuksesta. Yllättävän hyvin se kääntyi "laajakangasesitykseksikin", kun huomioidaan, että juttu on hyvin suurelta osin ilmaisullisesti "pientä". Suuren näyttämön suomia mahdollisuuksia oli nyt osattu käyttää hyväksi, mutta ilman pompöösiyttä. Varsin pienellä porukalla hehtaarilavalle synnytettiin jopa täysin uskottavia joukkokohtauksia.
Salierin tuska hänen tajutessaan Mozartin nerous ja oma keskinkertaisuutensa korostuu sen huomaamisessa, ettei ympäröivä, satunnaisten muotivirtausten perässä juokseva todellisuus ota neroutta vakavasti -ja samanaikaisesti se kuitenkin pitää suurena taiteena sitä, minkä Salieri itsekin tajuaa olevan hetkellistä tingeltangelia.

Olen nähnyt vuosien varrella sen verran monta Amadeusta -Formanin leffa tietysti dominoivimpana, mutta Kansiksen, ÅST:n ja Ryhmiksen versiot kuitenkin takaraivossa jyskyttävinä- että eri versioiden vertailu on melkein pakko. Amadeus on hirvittävän isosti näyttelijälähtöinen juttu, se menee Salierin ja Mozartin roolisuoritusten ja niiden välisen kompin mukaan. ÅST:llä viitisentoista vuotta sitten Fred Negendanck dominoi koko pientä salonkia melkein hypnoottisesti, mutta Auvo Vihro lähestyy Salierin hahmoa nyt melkein tavallisena ihmisenä, joka kertoo tarinansa kaikille osapuolille liikkumatilaa antaen -kuitenkaan hukkaamatta sitä sympatiaa, joka hahmon kuuluu osakseen saada. Erityisesti tästä kiittää Jari Aholan Mozart, joka elää hyvinkin modernin rokkimuusikon tavoin hetken sykkeessä ja on oikeasti liikuttava hahmo. Molemmat lienevät, jos eivät ihan elämänsä rooleissa, niin ainakin yhdessä niistä tärkeimmistä ja kun komppi on kohdallaan, on lopputuloskin kuin soiva kokonaisuus.

Säveltäjät harvoin saavat elää niin onnellisessa asemassa ja oloissa kuin luomistyölleen pyhittäytynyt ja antautunut Schubert jonka ei tarvinnut virkavelvollisuuksiaan hoitaakseen juoksennella suorittamassa useamman eri orkesterin kapellimestarin tehtäviä niihin liittyvine harjoittamisineen elantonsa turvaamiseksi kuten Esim. Kuula jonka hukkaan mennyttä aikaansa luoda mestariteoksia jotkut hänen ystävänsäkin kuten Sau Kallio tälle kirjeitse pahoittelivatkin viisveisaten jonkin maakuntaorkesterin taiteellisesta tasosta jos se estäisi yhdenkään kuolemattoman teoksen syntymisen, johon vaikutti luomistyötä tyrehdyttävästi Kuulan tapauksessa myös puhjennut sisällisota hänen kykenemättä sellaisessa hermojännityksessä juuri lainkaan säveltämiseen piilouduttuaan ja paettuaan perunakellariin tykkien jyskettä sävellystöiltään tyystin lamaantuneena.

Nythän sattuu vain olemaan on niin, että sointujen ja sävelten funktionaalinen yhteenkuuluvuus niiden absoluuttiseen sointiväriefektin hyväksi juuri Debussyn taiteesta lähtien oli häivytettynä taka-alalle eikä se seikka tee imppressionisteista periaatteessa yhtään sen vähemmän moderrneja pidemmästä historiallisesta aikaperspektiivistä huolimatta kuin monista heidän nykyisistä musiikillisista jälkleläisistäänkään vaikka heillä saattaa ollakin käytettävissään laajempi musiikillinen sanasto mutta ei välttämättä yleisesti hyväksyttyä emotionaalista referenssisysteemiä syynä kiitos Schönbergin yleisön ja säveltäjän välien peruuttamattomaan rikkoutumiseen johtanut 12-sävel koodin formuloiminen joka oli omiaan vieraannuttamaan yleisön musiikista joka tässä tapauksessa ei kehittynyt funktionaalisesti ja hitaasti kuten kieli yleisön yleisen viitekehyksen piirissä näin valtavasta ja äkkinäisestä muutoksestaan johtuen.


Sanottakoon nyt kuitenkin viekä kerran, että muotokieleltään aistillisen impressionistinen Deliusin säveltaide kromaattisen soinnutuksensa vuolaudessaan saa minut pakahtumaan miltei aina suggestiivisessa voimassaan ja melodisessa kauneudessaan kuten viikonloppunakin rmyös reperetoaarissa jota Beecham ei juurikaan suosinut, kuten Meredith Daviesin johtamissa orkesterilaulusarjassa, eroottisesti latautuneessa, naisen ja miehen välistä rakkauden kipeyttä ja tuskaa väräjävässä herkkäsävyisessä Idyllissä, Pakana-requiemissa etc. niin upea kuin Elgarin ensimmäisiin "riemuvoittohin" säveltäjänä kuulunut enigma-muunnelmat onkin jonka jokaisessa muunnelmassa hän antaa jokaiselle ystävällleen tunnistettavan musiikillisen hahmon, ei kuitenkaan omaa sellaista epäakateemista harmonista mielikuvituksellista voimaa traditionaalisemmassa tonaalisuudessaan ja melodian ja rytminkäsittelyssään ei heikosti hiipuvaa lievähköä lämmöntunnetta uhkeissa rintamuksissani enempää älyn mukaisena tahdon tyydytyksen tai tuskan kuvana kiihdyttänyt sisimmältä olemukseltaan ja ytimeltään musiikin metafyysiseen merkitykseen viitatakseni joka osoittaa ilmiöstä eroavaan sen erilaiseen ytimeen