YLE Radio 1

No etpä VastaMyrkky tietenkään pidä. Emme ole samaa vieläkään näköjään. Tarkoitin lähinnä asiaa, sanomaa, sitä mikä siinä tärkeintä pitäisi olla.
Jos tekniikan piikkiin menee tärkein niin ollaan keikailulinjalla.

Amerikkalainen elokuva kuvaa hyvin omaa kulttuuriaan, omaa yhteiskuntaansa, mutta nykyään suuressa osassa ko. filmejä on vallalla täydellinen sekopäisyys: liian vähän sanottavaa, koheltamista, ei uskota hiljaisuuteen ja sen viestintäkykyyn, ei uskota pieniin eleisiin.
Näin ei ole ollut aina. Voi miten ikävöinkään hyviä käsikirjoituksia. Onhan tietenkin sitten näitä itsenäisiä (independent) yrittäjiä, joiden työ on heti erinäköistä. Puhuin valtavirrasta.
Mutta ei ollut tarkoitus loukata henkilökohtaisesti jos niin luulet. Pois se minusta. Olenhan ainakin puolisivistynyt ihminen.

Tuollahan oli kyssäri meitsille viestissä 937. Jaksoin katsoa köykäiseksi haukutun filmin loppuun ehkä verratakseni hänen Afrikkaansa omaani. Kateeksi kävi ainoastaan lento 2-paikkaisella avokoneella noiden maisemien yllä. Tarinaa ennalta tuntematta kiinnosti myös kuinka kertoja kuvasi "kahden miehen loukun" ja sen ratkaisun. Loppukohtaus oli kuitenkin mielestäni epäonnistunut.
Kyselijöille olen kiteyttänyt oman kokemukseni niin, etten ihmettele miksi valkoiset pitivät kiinni vallastaan kynsin hampain niin kauan kuin kykenivät. Paikka täyttää maanpäällisen paratiisin tunnusmerkit, lämmintä vuoden ympäri mutta malariavyöhykkeen ulkopuolella. Rajattomasti halpaa työvoimaa, joten taloudellisen toimeliaisuuden edellytykset ovat hyvät.
Lähi-Idän umpisolmun pahetessa vuosikymmenestä toiseen, on nostettava hattua sorretulle osapuolelle, joka mukautui vallanjaon jälkeiseen tilanteeseen ilman massiivista kostoaaltoa. Pakkovallan murtumisen seuraukset ovat paljolti samat mitkä nähtiin Venäjällä, väkivaltarikollisuus ryöpsähti, hyväosaisuudesta on nautittava vartijoiden, muurien ja lukkojen takana.
Ei tämän laajempaa matkakertomusta tämän otsikon alle, filmin aikakauden tunnelmaan pääsi vielä helposti kansallispuiston vierailukeskuksen ravintolassa, jonka seiniä koristivat kuvat hellekypäräisistä valkonaamoista kuolleiden eläinten vieressä ja päällä. Seinänkorkuisista ikkunoista näkyi erilaisa ruohonsyöjiä verkkaisissa toimissaa, helikopterituuletin viuhui ruokokatossa ja ystävällinen musta mies tarjoili ruuan kuten juomankin.

VastaMyrkky kirjoitti:Mitä tarkoitat tarkkaan ottaen "sisällöllä". Mielestäni (lähinnä humanistien) suosima jaottelu "tekniikkaan ja välineisiin" versus "sisältöön" on melko keinotekoinen. Voihan sisältö koostua esim. matemaatikan, luonnontieteiden, tekniikan käsittelystä.

Voi olla että en missasin pointtisi täydellisesti :( ja tarkoitit sisällöllä juonta tai sanomaa...Mutta en silti pidä edellä mainitusta jaottelusta !

No mutta VastaMyrkky, kaikki luokittelut ja jaottelut ovat keinotekoisia. Eikä ilman niitä tulla toimeen.

Tahtoisin olla vannoutunut humanisti, vaan enpä tiedä... No, joka tapauksessa "muodon ja sisällön", "tekniikan tai välineiden ja sisällön tai viestin" yms. erotteluilla on oma mielensä, kunhan ei ota niitä liian vakavasti (vrt. "väline on viesti"). On mielekästä puhua esim. näyttelijän työssä tekniikasta, jolla jonkin kohtauksen tekee. Tällöin sisältöä olisi roolihahmon ko. kohtauksessa ilmaisema tunnetila, henkinen suunnanmuutos tai vaikka päätös.

Toisaalta, muistellaanpas monia San Franciscossa kuvattuja toiminta- ja rikosfilmejä. Niissä ajetaan toisinaan siksakkia yhtä rinnettä alas, sellaista mutkittelevaa, kapeaa tietä. (Tai ehkä se onkin vain jalankukijoille.) Tietyssä mielessä siinä on kyse tekniikasta: tehdään vauhdikas, ehkä jännittäväkin kohtaus panemalla sankari hurjastelemaan alas reittiä, jolta useimmat meistä ajaisivat tosielämässä ulos, jos joutuisivat ajamaan sitä samaa vauhtia kuin mitä filmeissä tehdään. Roskapöntöt ja autonpyörien pölysuojat lentelevät. Samalla kyse on kuitenkin toimintafilkan estetiikasta. Siinä tarvitaan juuri tuonkaltaisia kohtauksia, joita moni aikuinen katsoja pitää kliseinä ja aivottomana rämistelyjä. 15-18 -vuotiaat katsojat osaavat arvioida ja arvostaa sitä nimenomaan toimintaelokuvan estetiikkana. Vertaavat moisia kohtauksia toisten filmien vastaaviin. Mokomat.

Tätä on hankala koettaa selittää kylmiltään. Saatteko, Marja ja VastaMyrkky, idiksestäni kiinni?

Vieras viestissä 1073, erittelysi Afrikka-kokemuksestasi oli mielenkiintoista luettavaa. Kunpa useammin kävisit täällä niin Sinulle voisi useammin esittää kysymyksiä. Minulta jäi se Blixenin kerrontatekniikkaa kuvaava kohtaus näkemättä. Muistan että siinä oli jotain. Olen aina pitänyt eräässä dokumentissa olleesta kohdasta, jossa B. itse alkaa kuin hypnotisoiden tarinoida. Samoin pidän Markku Envallin kuunnelmasta, jossa eritellään kuin taikoen "Kuolemattoman tarinan" syntyprosessia.
Pyydän, rekisteröidy, tai käy ainakin useammin.

Mitä Jesper viestiisi tulee niin mielestäni siinä perustelut ovat aivan selviä. Toimintafilmien estetiikkaan kuuluu myös, että moni ihminen siinä autolla-ajo -kohtauksessa sinkoilee roskapönttöjen muassa sinne tänne. Kuolleita ei näytetä. Meno vaan on hulvatonta ja "hauskaa".
Kun kuvailin Bostonin kuristajaa, tarkoitin juuri sitä että ko. filmissä oli vältetty kaikki tällainen krääsä ja keskitytty oleelliseen, ihmisen kaksijakoisuuteen.

Blixenin nimi on täällä mainittu. Minun Afrikkani ei ole minun elokuvani. Ranskalainen illallinen on. Se on tehty Blixenin romaanin/novellin Babetten pidot mukaan. Tykkään enemmän elokuvasta kuin novellista. Elokuva on suorastaan loistava. Kuinkahan senkin saisi televisioon, kun ei sitä missään muualla voi nähdä? Vai löytyisikö vedeona/dvd:nä? Joskus harvoin käyn videovuokraamossa katsomassa; ei mitään minulle.

jeesus-filmi on paras

Marja, Bostonin kuristaja ei ollut toimintafilkka. En ole samaa mieltä, että ruumiiden tulee sinkoilla autoilukohtauksissa. Joskus ne tosin sitäkin tekevät, muttei se nähdäkseni kuulu ko. lajin esteettiseen
koodistoon. En tosin vanno.

Toiseksi, toimintafilmien estetiikan näkökulmasta (esim. Curtisin näyttelemän hahmon) psykologinen syväluotaus on joutavaa. "Genre" tai "tyylilaji" - mikälie - asettaa tarkastelun kriteerit.

Marja Salonen kirjoitti:Mitä Jesper viestiisi tulee niin mielestäni siinä perustelut ovat aivan selviä. Toimintafilmien estetiikkaan kuuluu myös, että moni ihminen siinä autolla-ajo -kohtauksessa sinkoilee roskapönttöjen muassa sinne tänne. Kuolleita ei näytetä. Meno vaan on hulvatonta ja "hauskaa".

Kun kuvailin Bostonin kuristajaa, tarkoitin juuri sitä että ko. filmissä oli vältetty kaikki tällainen krääsä ja keskitytty oleelliseen, ihmisen kaksijakoisuuteen.

Olen ilmaissut itseni tosi epäselvästi. Jesper, tarkoitin Bostonin kuristajasta puhuessani, että tällaista ei enää tehdä. Luulisin että nykyään tarinan näkisi toimintafilmin kaavalla esitettynä. Lentelevillä ruumiilla tarkoitin kyllä lähinnä pakoon, sivuun juoksevia ihmisiä. Pois auton alta. Ei todellakaan toimintaleffojen estetiikkaan kuulu mikään henkilöhahmon psykologinen erittely.

Eevalle kertoisin, että olen kysellyt Ranskalaista illallista videodivarista pari vuotta sitten. Se ei ollut VHS-luettelossa ainakaan silloin. Sehän on upea taiteen ylistys. Harvoin sellaista näkee.

Näin Francois Ozunin (Ozonin?) Swimming Pool -elokuvan viikonloppuna. Kun huone on asutun näköinen on jo saavutettu paljon. Jotain toista kuin esim. Kauniissa ja rohkeissa. Mitä sitten juoneen ja henkilöihin tulee, niin kylläpä tämä ohjaaja osaa kertoa. Hän kuljettaa katsojaa musiikin myötä kuin vedessä soljuen. Koin sen lähinnä kirjailijan kapinana ja juonenkehittelynä, materiaalin hakuna ja protestina.
Charlotte Rampling on mielestäni kuin uudesti syntynyt niin tässä kuin siinä telkasta tulleessa Hiekan peitossa. Onko hänessä aineksia uudeksi Katharine Hepburniksi. Samaa uskallusta vanheta, esittää henkilön ristiriitaisuuksia.

Nyt taas kiire ,mutta Marjalle kiitokset Swimming Poolin kehuista.Kuvassa oli potkua ja avautui varmaan monelle eri tavalla.Todellisuus ja kuviteltu oli sekoitettu toisiinsa.

Mikä on sisällön ja pintakuorrutuksen ero vai onko sitä, on ehkä liian haastava kysymys kompetenssiini nähden.
Eikö kukaan katsonut sunnuntai-illan elokuvaa, monikansallisen yhteistyön tulosta Misery Harbour? Siinähän pojalle kävi kuten von Trierin kuvissa naisille jos yleistä juonen kehitystä katsoo. Musiikki kävi ennen puoltaväliä niin osoittelevaksi, että teki mieli vaihtaa kanavaa mutta taukosi sitten kokonaan. Loppu yllätti, arvoitus jäikin auki. Olisipa tullut nauhalle, olisi voinut palata alkuun tarkistamaan mitä kaikkea siellä sanottiinkaan. Tulkintavaihtoehtoja on useita, vai mitä?

Miten jännittävästi kirjoitatkaan Vieras, mutta minä istuin Svimming Pool -esityksessä (miksi nämä englanninkieliset nimet!) enkä siis nähnyt Sandemosea. Olen pahoillani.

Tulin kirjoittamaan Jari Halosen Aleksis Kivestä. Katsoin sitä aluksi etäämmältä kuin elokuvateatterissa mutta vähitellen valuin sisältöön väistämättä. Olen sen verran nähnyt Kustirican töitä pätkinä että hänen tapansa tehdä tuli mieleen. Jos Rauli Tuomi oli jännittävä Aleksis niin samoin on Marko Tiusasen hahmotus. Onko Jari Halonen yrittänyt välttää myyttistä kerrontaa. Epäilen vahvasti sillä hänhän vie katsojan Kristus-hahmon lähteille, kiusauksesta kirkkauteen. Mikä eniten ehkä miellyttää on tuo ylösnousemus, suomalaisen kirjallisuuden vakaa asema. Meidän kesän kokemisemme ja monet muut tunnothan pohjaavat Kiveen.
Tuomas Kantelisen musiikki vanhojen ja tunnettujen sävelten sovituksina soidessa kävi sydämeen asti.
On siinä jo jotain että kerrankin Fredrik Cygnaeus kuvataan lähes ihmisenä eikä pelkkänä pellenä. Suosittelen todella hänen Nummisuutareista kirjoittamaansa artikkelia. Se on ilmestynyt myös suomeksi samoin kuin Seitsemään veljekseen liian myöhään kirjoitettu esipuhe. Mutta niinhän oli ettei Cygnaeus tainnut käsittää koko nälkävuosia, ei ainakaan varsinaisesti. Sen sijaan hän kyllä osasi suomen kieltä mikä ei ollut yleistä niissä piireissä siihen aikaan.

Marja Salonen kirjoitti:Ei todellakaan toimintaleffojen estetiikkaan kuulu mikään henkilöhahmon psykologinen erittely.

Poikkeus vahvistaa säännön : Face/Off (1997).


Mutta yleisemmin : arvostelisitko oopperaa balettina tai päinvastoin.
Se, että toimintaleffoja mainostetaan psykologisina trillereinä whatever...
on vain pelkkää markkinointia... .

Mitä eiliseen Aleksis Kiven elämään tulee, se oli ensisijaisesti Halos-elokuva ja vasta sitten Kivi-elokuva. Halonen noudattaa liki yksi-yhteen opettajansa Turkan oppeja esim. näyttelemisen suhteen. Tiusasen Kivi vaikuttaa kiilusilmäisessä fanaattisuudessaan Lapinlahti-kuntoiselta jo alusta lähtien. Halosen mainostamasta vahvuudesta ei ole tietoakaan. Elokuvasta pitäminen liittyy lähinnä siihen pitääkö turkkamaisesta ilmaisusta ylipäätään. Pahinta elokuvassa on sen pateettinen loppu : se on täydessä epäsuhdassa muun elokuvan kanssa. Ikäänkuin Halonen yrittäisi todistella : "En ole mikään rienaaja, vaan kansallisromantikko."
Halpahintainen yritys liittää elokuva suomalaista kaanonia tai jotain.

Yleensä minulla on (kuten huomattu) kovin vahvat mielipiteet "kaikesta", mutta tästä elokuvasta ei. Se että sain nk. väärissä paikoissa hillittömiä naurukohtauksia kertoo ehkä jotain...joko minusta tai elokuvasta

Halosen Aleksis Kiveä voi pitää parodiana tai farssina. Ei kai sitä kukaan ihan totena pidä, silti pidin elokuvasta. Pidin siitä enemmän elokuvateatterissa. Eilen jossakin määrin häiritsi tuo turkkalainen ylinäytteleminen, mutta tyylilaji se on sekin, en antanut liikaa häiritä. Herkullisia kohtauksia oli paljon ja tyyppejä. Ja mikä on totuus tuosta ruotsinkielisen väestön suhteesta suomen kieleen? Voisi kuvitella sen olevan juuri tuota; eihän nyt suomen kielellä mitään voi ilmaista, se on renkien ja paskakuskien kieli. Elokuvan miljööt miellyttivät; ahtaat asunnot, matalat huoneet, halot yliopiston nurkassa.
Tämmöisen seikan olen havainnut ennenkin: nautin elokuvista eniten yksin ts. katson mieluimmin ilman seuralaista. Jos on seuraa, alan katsoa elokuvaa tämän toisen silmin ja arvostella myös. Mies varsinkin on elokuvarajoitteinen, täytyy suorastaa ajaa se muualle, ei pane onneksi vastaan. Aleksis Kiveen se olisi hermostunut kokonaan.

Olen samaa mieltä kanssasi Eeva katsomistilanteen rauhallisuuden vaatimuksesta. Välillä se on vaikeaa elokuvateatterissakin. Olen katsonut Panssarilaiva Potemkinia niin että takana ollut aviopari häiritsi: mies selosti vaimolle ja Rio Bravoa siten että kaveri selosti heilalleen: hei kato NYT. Olin vähällä pihahtaa mutta annoin hänelle rauhan ja Potemkinissa vieressäni ollut vieras mieshenkilö kehotti Cineman hämärässä hiljaisuuteen.
Mitä Aleksis Kiven elämään tulee niin tietenkin siinä on myös Turkalta opittua, mutta Jari Halonen hallitsi hyvin tavan esittää. Sen energian joka uhkuu sieltä.
Minua ei lainkaan VastaMyrkky vaivaa vaikka olisit nauranut koko leffan läpeensä, niin väärissä kuin oikeissakin paikoissa. Voihan joku nauraa luonnostaan silloin kun toinen itkee. Mutta mitä siihen loppuun tulee niin älä vaan väitä minua romantikoksi. Sillä ei siinä mitään romantiikkaa ollut. Se oli seesteisen kirkas kuva. Tyyni loppu. Ei ollut kuolinvuodekuvaa. Jos ajattelet kiiluvia silmiä ja Lapinlahtea samassa rivissä niin kyllä Lapinlahtia pitäisi olla sitten pilvin pimein. Kiven katse oli mielestäni perusteltu mm. sillä, että se täysin poikkesi näiden varakkaiden porvareiden (en sanonut poroporvareiden kuten havaitset) katseista. Se enteili uutta.

Siihen toimintaelokuvaan jossa on psykologiaa tms. en ole nähnyt joten voin vielä yleistellä.

Kylläpä saattaa vasta myrkyn konsentraatio jo liudentua homeopaattisille tasoille. Olen samaa mieltä Marjan kanssa Kiven hahmosta, Jeesuksen tuo mieleen. Eeva taas määrittelee tyylilajin hyvin, parodiaa tai farssia.

Mitä Halonen haluaa tällä sanoa, onkin jo vaikeampi keksiä. Kivi on se järkäle jota jokainen teatterisukupolvi vuorollaan vääntää voimiaan mittaillen. Hänen elämäänsä koskevat faktat on tarkoin nuuskittu ja taltioitu, mielikuvituksen avulla on eri aikoina tehty monia tulkintoja syistä ja seurauksista. Halonen ei edes yritä kertoa uudelleen sitä tuttua synkkää tarinaa tumman hirren alta syksystä Jouluun. Hyväksyn tämän valoisamman, humoristisen tulkinnan.

Kielikysymys sattuu vahvasti Kiven aikaan, rahvaan kieli ei kelvannut myöskään Venäjällä oikean sivistyksen harrastukseen, siihen tarvittiin ranskaa. Suomessa päästiin tässä suhteessa irti ruotsista, venäjän istutusyrityskin meni mönkään, mutta kaukaa ei tarvitse hakea näytettä kielestä jota nykyään aivan välttämättä tarvitaan junttisuomen ilmaisun täydentämiseksi.