YLE Radio 1

Mietin pitkään, että minkä otsikon alle tämän jutun postaisin ja tähän sitten päädyin.

Katselin äsken Teemalta korealaisen agenttielokuvan Kino Into: Shiri - kuin kala vedessä. Voi sanoa että vahingossa, sillä uutisten jälkeen pujottelin kanavalta toiselle ja osuin Teemalle juuri parahiksi näkemään upean verilöylyn ja kiinnostuin niin paljon, että pinnistelin filmin hamaan loppuun saakka vaikka puolenvälin jälkeen juoni alkoi olla turhan ennalta-arvattava - liikaa James Bondin kliseitä ja liikaa johdatusta, liikaa toistoa. Toisaalta, Bondien vertavaluvat ruumiskasoja tuottavat lopputappelut ovat aika kesyjä tähän veribalettiin verrattuna. Tuskin edes meidän Rennymmekään saisi mahtumaan yhteen elokuvaan tällaista määrää tarkoituksettomalla väkivallalla mässäilyä.

Sitä vaan ihmettelen, että minkälaiset kommandojoukot Etelä-Koreassa oikein on, kun joukkue miehiä ei saa rynnäkkökiväärien sarjatulella lähietäisyydeltä ampuen muutamaa konnamaista agenttia hengiltä. Todellisuudessahan he olisivat pelkkää lihamössöä mutta nyt he juoksivat pakoon, sitoivat haavansa suihkussa ja jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Joka tapauksessa kiitos Ylelle tästä filmistä. Tämä oli sitä erilaista, poikkeavaa tuotantoa, joka Teemalle sopiikin. Ei kuitenkaan kaipaa uusintaa.

Katsoin myös tuon roiskuttelun. Kerronta oli puisevan yksioikoista, ja henkilötkin pakkasivat sekaantumaan toisiinsa, varsinkin tappelukohdissa, niin samannäköisiä olivat. Mutta jotain sinä oli, kun jaksoin katsoa loppuun saakka. Taisi olla se "aito" paisuttelematon meininki; korealaiset olivat saaneet rytinän aikaan jenkkejä vähemmällä aineksilla, ja hurja kamerointi teki loput. Juonenkäänteetkin olivat aika helposti ennakoitavissa, mitä nyt kerran-pari erehdyin.

Liennytystä oli elokuvassa nimeksi, mutta pääsivät tekijät panemaan pohjoiskorealaisen upseerin suuhun kovaa kritiikkiä valtiohallintoaan kohtaan. 5/10 tähteä mun mittarissa tälle kumoukselle.

Ei harmita yhtään, vaikken Kaurismäkien filmejä näkisikään.

Kaurismäki on kova lukija. Käydessäni hakemassa Vuorikadun Like-kirjakaupasta Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto kauppias käsitteli samalla Aki Kaurismäen kirjatilausta. Isoon laatikkoon ne kirjat laitettiin ja kauppias näytti minulle kuittia, joka oli todella pitkä, ehkä noin metrin pituinen. Ihmetellessäni ääneen, lukeeko Kaurismäki muka kaikki kirjat, kauppias kertoi hänen luovuttavan ylimääräiset kirjat kirjastoon.

Kaurismäki tuli hakemaan laatikkonsa vielä kun olin kaupassa.

Tulipahan katsottua yksi mainosvälillinen (ja vähän toista) "Lara Croftia". Uskomattoman väkivaltainen ja sadistinen alku. Skeidaa. Okei, estetik oli varastettu pitkälti hongkongilaisista potkufilkoista, kai, joiden pointsi on balettimaisuudessa. Hollywood onnistui kadottamaan tanssillisuuden ja korvasi sen pelkällä möykällä.

Vaan kyllä tuota pimua katseli. Angelina Jolien irvistely ei minua vakuuta. Jos on perso ylilyönneille, niin voi sanoa hänellä muotojen olevan kohdallaan just jetsulleen.

Kävin katsomassa Volverin. Ennen sitä tuli mainoksia uusista elokuvista.

Martti Suosalo ilmehti ensin kankaalla oudon keskinkertaisesti, tai jopa tökerömmin. Kummallista. Syy poikkeukselliseen rimanalitukseen selvisi tuotapikaa - Timo Koivusalo on tehnyt taas elokuvan. Sitten levittäytyi kankaalle Paholainen pukeutuu Pradaan (oletettavasti) kaikessa tyhjänpäiväisyydessään. Huoh...

Suomen ainoa elokuva-alan akateemikko on vuonna 1989 mainitun arvonimen saanut ohjaaja Rauni Mollberg, nimestään huolimatta mies. Tuskin missään maassa koskaan kenellekään on yhtä vähäisin meriitein noin painavaa arvoa myönnetty.
Timo K.Mukan romaaniin perustuva Maa on syntinen laulu (1973) on loppujen lopuksi ainoa Mollbergin elokuva, jota voidaan pitää esittämisen arvoisena -ja sekin on tolkuttoman tylsä. MOSL oli kuitenkin omana aikanaan merkittävä teos, eikä sen kuvauksellisia ansioita voi kiistää. Lisäksi se avasi Maritta Viitamäelle tien teatterien lavoille; uralle, joka edelleen jatkuu Jyväskylässä.
Toivo Pekkasen Lapsuuteni- ja Tehtaan varjossa-romaanit kestävät ajasta toiseen ja niissä opittua pienesti kertovaa kuvaa Mollberg viljeli myös Aapelin tarinoihin perustuneessa täyspitkässä Aika hyvä ihmiseksi (1977), jota pidetäänkin MOSL:n ohella hänen tuotantonsa merkkiteoksena.

Mutta ne muut "Mollen" leffat. Kuka niitä edes on nähnyt? Tuntematon II:n tietysti aika monikin, mutta se on oikeasti surkea tekele. Yritys vääntää Väinö Linnan hienosta tekstistä pois sekin huumori, mikä sodassa voisi olla. Rohkea veto sinänsä, mutta...
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauni_Mollberg

Matti Kassila toteaa muistelmissaan varsin osuvasti, että ainoa suomalainen leffantekijä, jolle akateemikon arvo kuuluisi, olisi Aki Kaurismäki -mutta hän kieltäytyisi siitä yhtä varmasti, kuin mitä Mollberg aikanaan tuota nimitystä hamusi...

Aamulla katselin EestiTv:stä Saarelan leffan Bad luck love loppupuolen. Enkä ymmärtänyt siitä mitään; mitä sillä oikein yritettiin kirkastaa? Todella vastenmielinen tekele.

Loppupuolen siksi, että katsoin siihen saakka syöksylaskun harjoituksia Åresta.

Eipä taida prinsessojen elämä olla paljon helpompaa kuin meidän tavisten. Ainakin se jäi mieleen eilisestä Margaret-pätkästä. Asioita vähän tuntevana mielenkiintoni säilyi loppuun asti, osaksi kylläkin mukavan soffan ansiosta. Toivon, että The Queen on jykevämpää draamaa - sietäisi ainakin olla - muuten mielenkiintoni kuninkaallisia kohtaan häviää kokonaan.

Kirjoitan tämän, koska tässä ketjussa mollataan Raunia. Vähän liikaa ja aiheettomasti, sanoisin. Maa on syntinen laulu on ainakin yhdelle tuttavalleni antanut "kiksejä" ihan siteeraamiseen saakka.

Oma suosikkini on tv-elokuva Siunattu hulluus, joka perustuu Aapelin kertomukseen. Mielestäni Siunattu hulluus (Rauni Mollberg 1975), Rautatie (Kari Franck, 1972) ja Simpauttaja (Veikko Kerttula, 1975) ovat suomalaisen elokuvan parhaimmistoa. Pesemme niillä aivojamme vaimon kanssa aika ajoin.

Jos elokuvista pitää jotain haukkua, niin kerron teille että olin oksentaa, kun 1980-luvulla serkkuni 14-vuotias poika esitti minulle videolta elokuvan nimeltä Arpinaama (Scarface). Samaan öklöttävyyteen hulahtavat nykyisin kovin monet elokuvat, esimerkkeinä Pulp fiction ja Tyttö nimeltä Nikita. Elämässä on minun tietääkseni myös todellista väkivaltaa, joka ei tarvitse latausliikkeitä eikä liipasimenpainalluksia vaan lakikirja riittää. Katsokaa vaikka Siunattu hulluus tai Simpauttaja.

hah? kirjoitti:...olin oksentaa, kun 1980-luvulla serkkuni 14-vuotias poika esitti minulle videolta elokuvan nimeltä Arpinaama (Scarface).

Oliko kyse alkuperäisestä Hawksin filmistä vai Palman uusiofilmatisoinnista? Edellinen ei mielestäni ollut - edes voinut olla - sairaan väkivaltainen, jälkimmäinen saattoi hyvinkin olla. Seksin ja väkivallan padot olivat Hollywood-elokuvissa 1980-luvulle tultaessa murtuneet ja tulokset tosiaankin olivat puistattavia.

Kyllä se oli tämä 1980-luvun versio, jossa Al Pacinon esittämä elokuvan keskushenkilö ampua porskauttaa lopussa siskonsa raskaalla konekiväärillä.

hah? kirjoitti:Kirjoitan tämän, koska tässä ketjussa mollataan Raunia. Vähän liikaa ja aiheettomasti, sanoisin.

Ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni kyseenalaistaa Mollbergin tuotantoa kokonaisuutena, vaan ihan vaan ihmetellä sitä, kuinka köykäisin perustein tässä maassa voidaan akateemikon arvo myöntää. Siunattu hulluus kuuluu niihin juttuihin, joihin en voi ottaa kantaa, kun en ole sitä nähnyt ja Aika hyvä ihmiseksihän on aika hyvä elokuvaksikin...

Mutta tämä tämänviikkoinen elokuvatuottajien julkilausuma (joka muuten kokonaisuudessaan löytyy täältä: http://www.filmikamari.fi/page.php?id=5&news_id=306 ) osoittaa, että kyllä Suomessa nykyään on leffantekemiseen tarvittavaa kompetenssiakin. Tuotantotuella päästään alkuun, sitten voidaan ruveta tekemään leffoja, joita ihmiset sankoin joukoin rientävät katsomaan -eikä joukkoon muuten mahdu yhtään Mollbergin tai Törhösen tekelettä. Matti-leffa oli erinomainen esimerkki siitä, miten human intrest-rainakin voidaan tehdä hyvin. Yleisöä kosiskelevasta aiheestaan ja käsittelytavastaan huolimatta se nimittäin on hyvä leffa, toisin kuin esim.Levottomat, jonka ansiot rajoittuvat Turun kesäisten maisemien esittelyyn turhan rajallisesti.

Terry Georgen "Hotelli Ruanda" on kuulemas ollut jopa oscar-ehdokas. Hyviä näyttelijäsuorituksia siinä onkin. Don Cheadle sopii tuollaisiin säikähtäneen osiin.

Ruandassa lahdattiin ilmeisesti satoja tuhansia ihmisiä. Tragedia. Valitettavasti viihde-elokuvan aiheesta on näemmä oltava melodraama. Ymmärrän kaupalliset paineet. EIi siinä mitään. Mutta jotenkin minulle jää peen maku suuhun tuollaisesta nyyhkivästä melodraamasta. On kuin tragedian uhreja vedettäisiin alta lipan, kuin heitä ei kunnioitettaisi vaan muunnettaisiin tavallisen sosiaalipornon naitaviksi alaikäisiksi.

Iljettävää.

Ethän nyt vain moralisoi tuon elokuvan tehneitä. Jos sitä arvioi vain elokuvan mittareilla, olihan se kevyttä kamaa. Iljettävää mielestäni on kansanmurha, josta se kertoo. Olisivat edes tehneet kuvauksen paremmin.

Ymmärrän kyllä, jos karsastat oletettua motiivia. Samasta motiivista voi syyttää kaikkia elokuvantekijöitä, jotka ylipäätään kuvaavat todellisuutta. Rahaa toisten kokemuksilla.

Ehkä joku muukin kiinnostui ottamaan selvää Ruandan kansanmurhasta. Hutut ja tutsit olin jo lähes unohtanut. Todellisuudessa tarinan päähenkilöt kokivat vielä julmempaa kohtelua, kuin elokuva näytti. En silti koe elokuvaa epärehelliseksi, vaan ehkä lähihistorian popularisoinniksi.

Ei ollut kovin painava Skotlannin viimeinen kuningaskaan, jonkä töllötin samaan putkeen Hotel Rwandan kanssa. Siinä murhatyöt tehtiin kerronnan ulkopuolella,