Enoni oli parikymppisenä nuorena miehenä viisi vuotta Syvärillä konepistoolimiehenä. Ei tiettävästi tehnyt sankaritekoja, mutta teki sen minkä sodassa pitääkin,ja niin kuin useimmilla muillakin korpisotureilla, hänenkin suurin saavutuksensa sodassa oli hengissä selviytyminen.
Sodan jälkeen hän meni tehtaalle töihin. Hän liittyi sodan jälkeen perustettuun SKDL:n, oli siis työväenliikkeen miehiä.
Ei koko ajan todistanut isänmaallisuudestaan, mutta epäilemättä vanhaan maanviljelijäsukuun kuuluvana rakasti tätä maata.
Hän ei sairastanut ryssävihaa vaikka oli taistellut viisi vuotta venäläisiä vastaan. Jos rakastaa isänmaataan, onko tosiaankin pakko vihata jotakin toista maata?
Sodan jälkeen hän ei enää asetta käteensä ottanut. Olisiko saanut tarpeekseen sellaisesta työkalusta ja sen käyttämisestä.
Isäni oli kesällä 1944 Mikkelissä Koulutuskeskuksessa, jossa alokkaille annettiin kolmen kuukauden pikakoulutus. Sitten vaan lyötiin ase kouraan ja pateja, ja miehet avolava-kuorma-autojen lavoille ja matka rintamalle alkoi. He olivat muutaman kymmenen kilometrin päässä rintamalta kun rauha tuli. Sota loppui ennen kuin hän ehti mukaan taisteluihin, mitä nyt venäläisten maataistelukoneet olivat käyneet roiskimassa konekivääreillä kolonnaa.
Tällainen on historia meidän suvun osallistumisesta Toiseen Maailmansotaan.