YLE Radio 1

Pitäisi olla hiljaa, mutta kun lupasin aarneankalle vastata. En pysty puhumaan filosofin kielellä, mutta Peter Yatesin filmi Talo Carroll Streetillä (The House on Carroll Street, USA 1988) kuvaa aika leppoisasti ja selkeästi senaattori Joseph McCarthyn vainoharhaisia kuulusteluja ja tuota aikaa Yhdysvalloissa. Toisaalta, näin noin vuosi sitten dokumentin Hooverista, FBI:n entisestä pomosta ja koko syy pyrittiin kaatamaan siinä hänen niskaansa. Näitähän sattuu asioiden vierittämisiä muiden niskaan, sattui silloin ja sattuu nyt kuten aarneankka toteat. Varmaan usein oikeutetusti mutta ehkä silloin tällöin löysin perustein. Saa nähdä, miten Haagissa käy tämän erään johtajan kuulustelujen. Ihmettelen, miksi hänet pidätetään nyt ja onko ollu USA:n ja Serbian tai Naton ja Serbian välillä tätä ennen sopimus näyttävistä hakuoperaatioista kuten muistini mukaan eräässä ohjelmassa pyrittiin väittämään. Ei viime mutta sitä ennen ilmestyneessä Hesarin NYT-liitteessä oli lopussa sarjakuva Naisen kanssa. Harvoin sitä enää seuraan, mutta nyt koin, että kyseessä oli Tiitisen lista ja naureskelin näille sarjan tekijöille. Katsokaa ihmeessä se juttu. Eivät voineet mies ja nainen enää muistaa, miksi olivat ostaneet - muinoin? - hatut, joista ilmeisesti melu myöhemmin syntyi.

Telkassa pysyäkseni tässä aivan hiljan tuli Teemalta mielenkiintoinen dokumentti Rossellinin elokuvan Rooma - avoin kaupunki tiimoilta, sen tekemisestä ja tekemiseen vaikuttavista asioista. Osa materiaalia oli vielä kerronnaltaan niin tuttua roomalaisille, että joitain järjestelyjäkin piti tehdä, etteivät ratikassa olleet ihmiset käyneet "saksalaisten" kimppuun. Kuvaus tehtiin heti taistojen jälkeen. Eräässä kohdin Rossellini paheksui filmiään siinä suhteessa, että hän omien sanojensa mukaan oli käyttänyt viettelyä, pyrkinyt viettelemään yleisöä. Hän mainitsi erään kohtauksen elokuvan lopusta, pikkupoikien vihellyksen, joka kantautui teloitettavana olevan papin korviin. Paisasta hän halusi tehdä "puhtaan" elokuvan. Joku, kuka olikaan - Fellini?, mainitsi että Rooma - avoin kaupunki oli aikanaan mitä parhainta propagandaa. Ja dokumentti päättyi siihen ajatukseen, että elokuvan kautta italialaiset pääsivät jälleen ihmisten kirjoihin: he olivat muodostaneet vastarinnan, he eivät olleet pelkkiä natsien kätyreitä ja yhteistyökumppaneita. Tällaisia puhdistusoperaatioita, jotka koskevat mieltä ja sielua, ilmeisesti aina tarvitaan. Ja taide on hyvänä apuna tällaisessa operaatiossa. Mutta kukapa pitää Roomaa enää propagandana. Se on sielun tarvitsemaa hygieniaa, jota ilman ei voi olla. Jota ilman ei kestä.

Ei kai sellaista aatetta olekaan, joka ei jollakin tavoin tekisi itseään tykö jonkin taiteen ilmenemismuodon kautta? Tietyllä tavoinhan esim.Serlachiuksen hurahtaminen taiteisiin merkitsi sitä, että jokainen hänen Mänttään ostamansa työ tietyllä tavoin tuki yhden Suomen viimeisistä feodaalijärjestelmässä käytännössä eläneen paikkakunnan järjestelmistä. Siis teoriassa.
Vieraillessani viime perjantaina Valkeakoskella havaitsin jälleen kerran mukavia piirteitä siinä, miten tiedostavuudellakin -ilman mitään propagandistisia pakkosyöttö- tms.aikeita- voidaan tehdä hyvät musiikkibileet. Jättämällä niin liika julistus kuin bisneskin omaan arvoonsa. Jollaista -siis bisnes- tai propaganda-arvoa- ei muuten tarkkaan ottaen todellisen kulttuuritoiminnan kohdalla edes saa olla, ellei haluta kääntää koko taiteen käsitettä itseään vastaan...

Se tosiasia, että jonkin ideologian puolesta propagoiminen ei perustu koskaan älyn ylimäärään ja energisyyteen ajatella tahdon palveluksesta ja päämääristä vapautuneena ja riippumatta, mikä erottaa neron tavallisista hourupäistä, ja ihmishirviöistä todellisuuteen ajautuneista taiteiljoista joita hitlerin kaltaiset diktaattorit edustavat mielivaltaisia ja tarkoituksellisia kolmannen valtakunnan maailman valloitussuunnitelmia ja etnisiä puhdistuksia ja vainoja pönkittäövine tuhoajatuksineen, on tärkeätä huomata, eikä sitä siksi pidä milloinkaan sekoittaa aitoihin taiteen luomuksiin, jotka eivät palvele mitään hyödyllisiä tarkoitusperiä olemassaolon puhtaana kukkana ja tuloksena neron tietotavan ollessa vapaa kaikesta tahtomisesta suhteineen ja siten voimme nauttia näiden henkien objektiivisuudesta, ts. siitä puhtaudesta, jolla maailma mielteenä heillä oli erottautunut ja ikään kuin haihtunut pois maailmasta tahtona.

Matti Tirkkonen kirjoitti:Miksi puhumme taiteesta ikään kuin se olisi puhdas ideologisuudesta?

Niin, miten mikään inhimillinen voisi olla vapaata ideologisuudesta... Jos ideologia on taso, joka mahdollistaa mielekkyyden ja merkityksellisyyden jäsentymisen, niin se on kiistatta positiivinen voima. Siksi ideologia-sanaa ei pitäisikään käyttää pelkkänä negatiivisena lyömäaseena. Esim. 'puhtaan taiteen' projektin ideologia: miksi se pitäisi redukoida joksikin sosiaaliseksi taistelustrategiaksi, tai pönötykseksi? Miksei sitä voisi ottaa vakavasti ja koetella sen kestävyyttä: onko l'art pour l'art mahdollista?

Arvid Järnefeltin runouden kehitystä miettiessäni minulla vain juolahti, että slaavilaisiin kulttuureihin tuntuu liittyvän vaateena jotain sellaista teennäisyyttä tai keinotekoisuutta, että huonompi kirjailija ei yllä tuon normin yläpuolelle, vaan jää sen vangiksi. Tsehov lähes murskasi tuon joutavan loruilun vaateen. Asiaan assosioin Joel Lehtosen kautta. Muistan meidän kierrelleen jossain Itä-Suomessa, kun olin vielä pieni. 1960-luvun alussa. Kävimme ihmettelemässä Rauhalinnaa, mautonta sekatyylistä ("postmodernia", sanottaisiin nykyään) rakennelmaa Savonlinnan lähistöllä. Hätkähdyttävää ajatella samanlaisia sekasotkuisia aikaansaannoksia rakennettavan kautta post-sosialististen slaavilaisten maiden: uusrikkaiden rehvakas yritys julistaa ylimääräistä löytyvän! Ihmeellistä, että samanlaista prameilevien elementtien harkitsematonta naittamista löytyy laajalti myös USA:sta, myös taloista, joiden omistajien/rakennuttajien nimet eivät viittaa itäeurooppalaisen taustaan. Mutta onko eri tyylisuuntien sotkemisen taustalla aina sama motiivi?

Tuo esimerkkinä rakennustaiteen todennäköisistä taustoista ja niiden ongelmista joissakin yhteyksissä.

Vietämme Runon ja suven päivää. Sen kunniaksi on syytä hiljentyä Kainuun rentouttavassa maisemassa leipäjuuston, hillasoseen ja sanojen vietävänä:
http://www.kainuuneinoleinoseura.fi/

Unohtamatta sitä, että jokaista sanaa, minkä joku on sanonut tai kirjoittanut, voidaan käyttää myös propagandatarkoituksiin, jos tuo sana on sopivasti sommiteltu, muiden kaltaitsensa kanssa.

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/ulkom ... id=1743582
Tuon meinaan aivan uteliaisuuttanikin katsoa.

Kirjan kirjoittajan asema Suomessa ei ole häävi. Södikan kirjailijoiden protesti on varmasti heidän kannaltaan katsottuna aiheellinen. Ja asian sanoo jokseenkin suoraan myös Loka-Laitinen:
http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200 ... 7_k6.shtml

Mitä tällä sitten on tekemistä propaganda-termin kanssa? Paljonkin. Kirjalla voi vaikuttaa, jos se on oikein markkinoitu.
Ja fiktiiviselläkin tekstillä voi ottaa kantaa, kuten IL:n ex-toimittaja Taina Latvala on varsin mainiossa Paljastuskirjassaan tehnyt. Se kannattaa lukea, tosin kieli poskessa. Vähän niin kuin Laitisen kolumnikokoelmakin...

Sitä se on P.Räsänen. Taiteilijoilla pitää olla vapaus tehdä taidettaa. Se joka menee katsomaan esim: kyseistä näytelmää, niin maksakoot. P.S. Sillä minäkin siitä maksan, vaikka en käy
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010031 ... 9_uu.shtml

ite vierailija reiska kirjoitti:Sillä minäkin siitä maksan, vaikka en käy

Tuo on hyvä asenne! Suomalaisen pitää olla valmis tukemaan muutakin kuin Alkoa ja Almaa.

(En tiedä, mihin ketjuun nämä aprikoinnit pitäisi panna. Tulkoot tähän, kaipa jotenkin asiaan liittyvät.)

Viime viikon lopulla havahduin yhteyteen (poliittisen) populismin ja (kulttuurielämään liittyvän) populaariuden välillä. Muistin "Veltto" Virtasen 1970-luvulta, jolloin soittotaidoton Virtanen-yhtye nousi kyseenalaiseen maineeseen ja soittotaidottomien lasten suosioon, koska ei edellyttänyt tuotostensa vastaanottajilta muuta kuin ns. avointa mieltä. Parikymmentä vuotta myöhemmin taiteilijaksi kohonnut Veltto Virtanen siirtyi politiikkaan, höpinät olivat jos mahdollista sekavampia kuin aiemmin. Asia jostain syystä aktualisoitui, kun muuten asiallisessa Ykkösaamussa kuultiin puhetta Ruotsin "prinsessahäistä", mutta Jan Guilloun kriittiselle kommentille ei aikaa riittänytkään.

Populisminhan sanotaan olevan sitä, että poliitikko hakee itselleen suurempaa kannatusta vetoamalla mahdollisimman suurten kansanjoukkojen haluihin ja toiveisiin: hän kalastelee lisäsuosiota lupaamalla enemmän kuin pystyy tai tahtoo lunastamaan. Kuten verot pois! - jokainen jättäisi verot maksamatta, jos se olisi vapaaehtoista ja julkiset palvelut tarjottaisiin verottomuudesta huolimatta. Tai Suomi suomalaisille! - keskustelematta (muun muassa), keitä ja mitä "suomalaiset" ovat ja mitä "Suomi" on. Ottaa siis tietyn yksiniitisen, laajalti jaetun ymmärryshorisontin ko. käsitteisiin liittyen.

Populaarin sanotaan puolestaan olevan kulttuurituotantoa (elokuvaa, musiikkia, tv-ohjelmaa ym.), joka alun alkaen tehdään suuriin yleisöihin meneväksi: ennen sitä sanottiin "viihteeksi" erotuksena "taiteelle", jonka tekemisessä ei pitänyt "nuoleskella massoja", mutta sitten 1970-luvulta alkaen käsite-erottelu taiteeseen ja viihteeseen problematisoitiin. Se mikä on problematisoitu, uskoivat monet, on käyttökelvoton. Nuoret, rock-musiikista, sarjakuvista ja muista tusinatuotannoista innostuneet entiset humanistit alkoivat oikeuttaa fiksaatioitaan yhtäältä kyseenalaistamalla jakoa arvokkaaseen taiteeseen ja kevyeen viihteeseen, toisaalta nostamalla teksteissään (lehtijutut, opinnäytteet) viihdeluomat taideteosten rinnalle. Alettiin puhua populaarikulttuurista eli popista.

Minusta tuntuu, että populismi ja pop-kulttuuri ovat samaa juurta. Tietenkin niiden tausta on modernisaatiossa: poliitiikan kansanvaltaistuminen‚ taiteen maallistuminen ja sitten markkinoistuminen, talouden kapitalisoituminen, tieteen ekspansio, nousu tärkeäksi yhteiskunnallisen kehityksen tekijäksi ja sitten markkinoistuminen. Tuon sanominen on vain niin yleinen reflektio, ettei se sano oikeastaan mitään. Etenkään mitään uutta ei ole tullut sanotuksi. Pitäisi päästä käsiksi muutosprosesseihin ja mekanismeihin, joiden tuloksena toisilleen niinkin uudet ja silti etäiset toimintapiirit kuin politiikka ja taide ovat päätyneet jakamaan yhteistä logiikkaa.

Kaikista "realismeista" ja ekonomismeista huolimatta: Voisiko se sittenkin olla juuri ideologiaa? Tuo muutoksen ydinprosessi, joka ilmenee mm. politiikassa ja taiteessa. Vai voisiko olla, ettei tässä olekaan mitään "uutta": että esimoderneissa feodaaliyhteiskunnissa ideologia aivan samalla lailla syötti ja kyllästi eri ydintoimintapiirejä, feodaalisia läänityshierarkioita (pimeiden vuosisatojen "politiikka") yhtäällä ja Vatikaanin verkostoja (pimeiden vuosisatojen "kulttuuri") toisaalla?