YLE Radio 1

Tässä on nyt aihe vähän kuin ainekirjoituksessa, mutta ajattelin, että tänne voisi kerätä itse kunkin unohtumattomia muistoja radion parissa vietetyistä hetkistä - nostalgiaa säästämättä ja oheistekijöitä unohtamatta. Olisi mukavaa lukea muiden ikimuistoisista kokemuksista.

Aloitan itse ja luultavasti jatkan vielä myöhemmin...

Hetki, jonka uskon jääneen pitkäksi aikaa muistiin, on tuore. Se tapahtui pari päivää sitten. Vaimo oli koiranäyttelymatkalla, joten saatoin nukkumaan ruvetessa kuunnella iltasatuna äänittämääni Teatteri-iltaa, jossa Åke Lindman kertoi elämästään. Muistelmat polveilivat jalkapallon, teatterin, sodan, elokuvan vaiheilla. Välillä filmattiin Tuntematonta, välillä etsittiin näyttelijöitä Myrskyluodon Maijaan.

Kuuntelin ohjelmaa pimeässä huoneessa lämpimän peiton alla. Jännittävimpien hetkien aikaa melkein pidättelin hengitystä; välillä torkahdin ja unenkatkelma tuo nähtäväksi alikersantti Lehdon viimeiset hetket tai Aku Korhosen olemuksen.

Kaksi ja puoli tuntia sitä iloa riitti. Sitten nukkumaan - onnellisena kokemuksesta, joka vastasi hyvinkin elokuvan katsomista ja ylittikin sen.

Onpa hyvä aihe. On vaikea valita. Liittyvät kuunnelmiin. Edellistä ohjelmaa en tajunnut kuunnella, oli jotain muuta.
Muistan että olin sairaalassa ja kuuntelin Jouko Turkan kuunnelmaa, jonka nimeä en muista. Taisi olla vielä kaksiosainenkin. Jompaa kumpaa siis kuuntelin. Siinä mies, lähinnä Turkan alter ego, meni kutsuttuna naistenjuhliin ja sieltä tie vei Korkeasaareen mm. Radion ääni oli aivan kuin kiinni sydämeni sykkeessä ehkä kuuntelupaikastakin johtuen.
Muita ovat tietenkin Sinuhe- ja Eurooppalainen odysseia -kuunnelmasarjat, joita odotin ja kuuntelin sellaisella intensiteetillä että harvoin sellaista koen.
Voi olla, että minäkin vielä jossain vaiheessa jatkan.

Eurooppalaisesta odysseiasta tuli mieleen toinen koskettava hetki. Tuossa pari viikkoa sitten menin linja-autolla töihin ja tapani mukaan kuuntelin siinä istuessani äänitystä, sillä kertaa juuri uusitusta jaksosta Synkkä yksinpuhelu.

Monesti linja-autoilen puoliunessa, mutta tuo ohjelma tunnelmineen ja tulevaisuudenpohdintoineen tosiaan herätti - etenkin kun samalla katseli vähitellen valkenevaa tihkusateista syysaamua, omakotitaloalueiden keittiöikkunoita ja niiden takana häilyviä ihmishahmoja tai sähkölinjoja, rautateitä, kaupungin aamuliikennettä.

Miten erilainen sekin aamu olisi, jos... Tuli siinä sellainen suomalaisuudessa mukana elämisen maku siihen päivään.

Niinpä! Timo Humaloja on ollut kuin humaltunut samoin kuin Jaakko Pakkasvirta ja koko poppoo, kun ovat Eurooppalaista tehneet. Itseäni kosketti osassa "Jos huomenna olisi sota" kohta, jossa kirjailija/Paavolainen palasi Neuvostoliitosta Turkin ja Ateenan kautta kotimaata kohti. Pierre Loti - ja Waltari-muistelut siinä samassa ja Pakkasvirran ilmiömäinen äänenkäyttö sai tilanteen niin tragikoomiseksi ja sykähdyttäväksi samaan aikaan. Miten Tulenkantajat lukivatkaan moninaista kirjallisuutta. Joku Pierre Loti romanttisine haihatuksineen ja orientteineen brittiläisenä meriupseerina. Oli siinäkin minä-kuva.
Mutta tunnelma oli aivan ehdoton.

On sateinen päivä, eilinen. Ateria on katettu pöydälle. Jaan aterian toisen kanssa. Olemme juuri tulleet kävelyltä. Odotamme Sinuhen alkua. Olemme kuulleet sen jo kahdesti ja siksi jännitämme.

Kun se alkaa: Minä, Sinuhe, ... niin mikään sananalku ei huku eetteriin. Veikko Honkanen puhuu niin kuin vanha mies, maanpakoon karkotettu, nuoruutensa ohittaneena ja kokemusten painama. Hänen äänensä on maaginen. Waltarin teksi on täynnä maagisia sanoja, sanontoja.

Emme katso toisiimme. Vasta kun Yrjö Järvinen kuninkaallisena kallonporaajana ilmestyy näyttämölle pienessä mutta melkein timantinkaltaisessa roolisuorituksessaan, katseemme kohtaavat huvittuneina. Kuuntelutilanne on latautunut.

Miten paljon onkaan mukana näyttelijöitä, jotka ovat jo ylittäneet virran. Niili kuin tuoksuu läpi meidän, kuuntelijoiden, luokse. Vesi ja virta ovat elämä, kotimaan multa se maaperä josta ihminen ponnistaa. Muuten on muukalainen, eristetty omistaan. Oman kohtalonsa vanki.
Waltarin teoksen syke vertautuu Firenzen maanpakolaisten, Danten, Ovidiuksen ja Machiavellin, teksteihin. Niissä asuu suuri ikävä. Sinuhe kirjoittaa siellä jossakin, on ollut osallinen monessa. Hän ei katso tapahtumia ulkoapäin vaan aikajanaa nuoruuteensa seuraten.

Antti Einari Halonen on luonut kuvasarjan, joka merkitsee kuuntelijalle paljon. Tätä kokemusta nyt ja niitä entisiä samalla. Suurta kunnioitusta ei voi olla tuntematta Marja Rankkalan dramatisoinnin ansioille ja Marjatta Savolaisen sekä Ritva Sinervon äänisuunnittelulle.

Edellinen unohtumaton radioelämykseni on tältä päivältä bussista numero 550 Itäkeskuksesta Ågelin ja Huopiksen kautta Espoon suuntaan. Nousin autoon Itiksessä ja takanani istui vanhempi pariskunta, joka kovasti nurisi siitä, että kuski harrasti hyvää asiakaspalvelua ja otti kyytiin loputkin pysäkillä seisseet ihmiset, minkä takia bussi myöhästyi aikataulustaan ehkä minuutin.
En jaksanut moista löpinää kuunnella. Varhan varikkopysäkin jälkeen auton etupenkillä vapautui paikka ja siirryin sinne. Radiosta tuli Queenin "We Will Rock You". Kontrasti oli sangen miellyttävä.

Minkähän takia busseissa riittää radion sulkemiseen yhden matkustajan toivomus moisesta, mutta kanssamatkustajia ei voi hiljentää..?

Jorma Lindqvist kirjoitti:Queen on ainoa, siis yksi ja ainoa poppi, jota jaksan kuunnella aina uudelleen ja uudelleen.

Queenin luomiskausi päättyi melko lailla Day at the Racesiin. Oikeastaan vain Night at the Opera ja DatR ovat mestariteoksia, vaikka huippuhetkiä löytyy myös vanhemmilta levyiltä. Jazzin jälkeen bändi teki jo aivan silkkaa p*skaa.

Voi kun on niin paljon niitä unohtumattomia hetkiä. Viimeajoiltakin niitä on, mutta nehän ovat vielä tuoreessa muistissa niin ehkä niitä unohtumattomia ovat ne lapsuuden radiohetket.
Silloin mentiin maalle Laajalahteen, nykyään siis pohjoista Tapiolaa. Siellä pikkumökissä kuunneltiin ne kaikki iki-ihanat radio-ohjelmat. Kuunnelmista tietysti lapsena oli jännittävä Baskerville koira, jonka vieläkin kuulen ja näen. Aamut Kankkulan kaivolla jne. jne. Ja sitten vielä se möreä salaperäinen toteamus: "Jatkuu huomenna".
Olisi kiva, jos nykyäänkin olisi tuollainen "jatkuuhuomenna" kuunteluhetki. Onhan telkkarin katsojilla jokailtaiset sarjansa, niin miksei meillä radion kuuntelijoillakin. Eihän sen tarvitsisi olla kuunnelma, vaan voisi olla vaikka kirjanlukemista. Olisi naisten- ja miestenkirjatuokio.
No, tämä nyt ei ollut enää aiheesta, mutta voisihan tästä muodostua niitä unohtumattomia hetkiä.

Voi sitä aikaa kun ratiosta tuli vielä kotimainen puolituntinen sekä muutoinkin soitettiin miellyttävätä musiikkia. Kesällä sitä pihassa kuunneltiin matkaratiosta, lämmin tuuli värisytti koivun lehtiä ja Virta lauloi että "Ken kutrejasi nyt silittää, ken onnen saa mi kuului mulle. Oi jospa parempi oisi hän kuin oisin ollut minä sulle." Ja soratiet oli.

Ja savuava Wartburg mennä rätkätti sitä soratietä....
... tanssilavalle päin.

Yksi unohtumattomimmista hetkistäni radion parissa oli tietysti silloin, kun ensi kertaa kuulin olevani suorassa lähetyksessä, Auran Aaltojen Turkuvisassa vuonna -86...

Eurooppalainen odysseia oli minullekin eräs unohtumaton radiokokemus. Olin lukenut Paavolaisen kirjat ja odotin "Odysseiaa" kiihkolla. Uusintakaan ei ollut pettymys, vaikka lumoavuudesta osa oli mennyt.

Unohtunut ei ole, eikä unohdu, kun Jake Nyman kertoi eräänä loskaisena joulukuun aamuna 1980 John Lennonin murhasta. Jake tuumasi, ettemme unohda koskaan Lennonia ja hetkeä aiemmin kuollutta Ronnie Österbergiä. Näin on.

Varhaisempia mieleenpainuneita tovia:

1. Israelin kesän 1967 hyökkäys Egyptiin ja Syyriaan;
2. Tsekkoslovakian miehityksen ensimmäiset viikot ja Lieko Zachovalovan "täällä Praha";
3. Pentti Kemppaisen Poppamies 1960-luvun lopulla oli Yleisradion 1. pop-ohjelma;
4. Calle Lindholmin ja Heikki Harman juontama nuoriso-ohjelma (en muista sen nimeä), joka kiersi Suomea 1960-luvun lopulla - Pikku-Calle introdusoi Kotkassa Kopeet-yhtyeen sanoilla "Suomessa ei ole monta soul-laulajaa ja Paavo Maijanen on heistä paras", mikä päti Sirkesalon ja kumppaneiden esiintuloon asti;
5. Ronnien Smultronstället-ohjelma 1970-luvulla;
6. 1970-luvulla tuli sunnuntai-iltapäivisin kahden herran poliittisesti epäkorrekti show, jossa soitettiin paljon kevyttä klassista ja operettia - en enää muista ohjelman nimeä, mutta toinen veijari taisi olla Jaakko Salonoja;
7. suora satelliittilähetys Chicagosta 1970-luvun lopulla, jossa chicagolaiset soittivat Soltin johdolla Beethovenin Yhdeksännen;
8. sokerina pohjalla: Roosters oli Ruotsissa kova nimi, keikkaili siellä usein, joten se teki "Stokiksessa" levyn (C.C. Rider? "See See Rider" kirjoitin nuorena), jonka kuulin radiosta 1. kerran silloin kun se oli vielä uusi. Minusta se oli kovin levy, mitä suomalaiset olivat koskaan tehneet. Edes Blues Section ei soinut yhtä rajusti. Myöhemmin Cay Karlsson kertoi, radiossa tietenkin, että sinkku äänitettiin asianharrastajan studiossa, jota hän piti elektroniikkakauppansa alakerrassa...

John Lennon -aamun muistan minäkin. Oli aika hyytävä herätys kouluaamuun, kun oli siinä kuluneen vuoden aikana Beatles-musiikkia aika paljon kuunnellut.

Entä urheiluselostukset? Vielä 70-luvulla hiihtokilpailut radioitiin keskeytyksettöminä, ei musiikilla pätkittyinä kuten nykyään. Selostajien särisevä ääni luki väliaikoja; isä tuli maitolasin ja eväsleivän kanssa kuuntelemaan ja teki ruutuvihkoon sarakkeita, joihin merkittiin tärkeimpien hiihtäjien väliaikojen kehityksiä eri asemilla.

Nykyinen urheilumedia saa käyttää vaikka millaisia satelliitteja ja monikanavaääniä, eikä silti tavoita sitä tunnelmaa kun Mietaa tuloo...