Kirjoittaja Marja Salonen päivämäärä 17.1.05 - 1:43
On sateinen päivä, eilinen. Ateria on katettu pöydälle. Jaan aterian toisen kanssa. Olemme juuri tulleet kävelyltä. Odotamme Sinuhen alkua. Olemme kuulleet sen jo kahdesti ja siksi jännitämme.
Kun se alkaa: Minä, Sinuhe, ... niin mikään sananalku ei huku eetteriin. Veikko Honkanen puhuu niin kuin vanha mies, maanpakoon karkotettu, nuoruutensa ohittaneena ja kokemusten painama. Hänen äänensä on maaginen. Waltarin teksi on täynnä maagisia sanoja, sanontoja.
Emme katso toisiimme. Vasta kun Yrjö Järvinen kuninkaallisena kallonporaajana ilmestyy näyttämölle pienessä mutta melkein timantinkaltaisessa roolisuorituksessaan, katseemme kohtaavat huvittuneina. Kuuntelutilanne on latautunut.
Miten paljon onkaan mukana näyttelijöitä, jotka ovat jo ylittäneet virran. Niili kuin tuoksuu läpi meidän, kuuntelijoiden, luokse. Vesi ja virta ovat elämä, kotimaan multa se maaperä josta ihminen ponnistaa. Muuten on muukalainen, eristetty omistaan. Oman kohtalonsa vanki.
Waltarin teoksen syke vertautuu Firenzen maanpakolaisten, Danten, Ovidiuksen ja Machiavellin, teksteihin. Niissä asuu suuri ikävä. Sinuhe kirjoittaa siellä jossakin, on ollut osallinen monessa. Hän ei katso tapahtumia ulkoapäin vaan aikajanaa nuoruuteensa seuraten.
Antti Einari Halonen on luonut kuvasarjan, joka merkitsee kuuntelijalle paljon. Tätä kokemusta nyt ja niitä entisiä samalla. Suurta kunnioitusta ei voi olla tuntematta Marja Rankkalan dramatisoinnin ansioille ja Marjatta Savolaisen sekä Ritva Sinervon äänisuunnittelulle.
tähystyspaikkana Kallio