YLE Radio 1

Viikon dokumenttianti televisiossa on antanut aihetta miettiä todellisuuden rajoja tai oikeammin ehkä sitä, onko fiktion avulla mahdollisuutta kuvata todellisuutta. Minä henkilökohtaisesti luotan myös fiktion voimaan. Se voi mielestäni viedä asiat yleiselle tasolle ja koskettaa sitä kautta. Yksi yhteen tosipohjaisiin elokuviin suhtaudun karsaasti. Ne harvoin onnistuvat.
Maanantainen Martti Puukon FST:n puolelta tullut Lech Walesa-dokumentti oli selkeä ja siten ansiokas. Se vei mietteeni vanhaan ohjelmaan Englannin kuningattaresta, koska kuvausten aikana kuningashuoneessa Walesa Puolan presidenttinä vieraili. Joku perheen naisista naureskeli ennen vieraan saapumista saliin: "Hän on varmaan käyttänyt jo kaikki osaamansa englannin kielen sanat." Jotensakin näin. Jostain syystä ilkeä vihjaus oli jätetty leikkaamatta pois. Onneksi. Irvailtiin tavalliselle työmiehelle, joka oli mieleen kommunismin kaatajana ehkä. Mutta oliko kukaan naurajista saanut rauhan Nobelin.
Keskiviikon Tien päällä Michael Moore -dokumenttia olen jo kehunutkin. Kun yritysjohtajat, jotka veivät tuotantoa ulkomaille, puhuivat hyödystä, hän sanoi ettei perustuslaissa puhuta osakkeenomistajista sanaakaan. Voiko sen paremmin sanoa. Ja tästä vierähtivät ajatukseni kotimaahani.
Samana iltana tuli TV1:n puolelta Olenka Frenkielinin Israelin salainen ase, jossa käsiteltiin Israelin ydinohjelmaa ja siitä vuotanutta ja vankilassa istuvaa Mordechai Vanunua. Mitä tulee ohjelmassa kerrottuihin ympäristöongelmiin, aseohjelman laajuuteen ja Yhdysvaltain hiljaiseen suojaan niin se todella kauhistutti. USA:n asenne on outo. Irakista hätistettiin asetarkastajat pois, mentiin sotimaan joukkotuhoaseita vastaan, CIA myönsi ettei niitä ole löydetty ja nyt republikaanit haluavat aikaa ja rauhaa tutkia tilannetta. USA on kahdesti viime vuosina uhannut jossain mielessä ydinpelotteella niin Afganistanin kuin Irakinkin kohdalla.
Kaikki nämä kolme dokumenttia toimivat kuin pommit tajuntaan. Onko mitään mahdollisuutta saada kunnon keskustelua Israelin, ympärivaltojen ja muun maailman kesken, ettei ydinsaasteisiin äkisti törmättäisi. Miksi heristää sormea Irania tai joitakin muita maita kohtaan pelkästään. Kun tämä pallo on näin pieni, onko enää mahdollista saada ihmiset tosissaan istumaan pyöreän pöydän ääreen. Eikö YK:lla voisi olla mahdollisuutensa.

Toisen maailmansodan jäljet ovat jättäneet syvät jäljet israelilaisten sieluun. Sen käsittää. Mutta tätä jatkoa ei voi käsittää. Ei ainakaan kostoa koston jälkeen. Onko mahdollista että Ismaelin ja Isakin jälkeläiset eläisivät yhdessä kuten aikanaan ovat eläneet. Ainakin jossain määrin. Lukemani mukaan, muusta en tiedä, juutalaisilla on historiansa aikana ollut helpompaa islaminuskoisissa maissa kuin kristittyjen keskuudessa.

Tämä vuodatukseni johtuu pelkästään siitä, että luen Coetzeen Poikavuosia ja koen sen voiman. Olen jo ottanut esille kartan ja tietosanakirjan katsoakseni historiallisia oloja Etelä-Afrikassa. Kirjasta tulevat mieleeni ne elokuvat, joita olen sattunut näkemään tuon maan tilanteesta tai yleensä mustan väestön ja muun maailman suhteesta.
Miten kalpea varjo joku Attenborough-elokuva Huuto vapaudelle (niin kai nimi suomeksi kuuluu) on Steve Bikon elämästä. Näyttelijät kuin työntyvät esiin ja asia jää taustalle. On vaikea näytellä niin että todella olisi kuin uhattu. Denzel Washington on aika vetoava rauhallisuudessaan. Mutta ehdottomasti paremmin hän onnistuu Spike Leen Malcolm X:ssä. Hän on yhtä asiansa kanssa joka varmaan myös on lähempänä kulttuurisestikin. Kulttuurien rajojen rikkominen on vaikeaa. Melkein mahdotonta. Jotkut siihen silti yltävät. Kaikesta huolimatta uskon ja luotan, että fiktiollakin on merkityksensä.
Minulle on täällä joskus sanottu, että hanki itsellesi oma elämä. Ei kannata huolestua. Katsoin nauhalta vähittäin dokumentit. Nyt tosin olen kirjoittanut jo tunnin, on sunnuntai ja aika lopettaa.

Kappas Marjaa, olet uurastanut useamman laiskan edestä. Jännä nähdä, uskaltaako joku tuosta uusrekisteröityneiden joukosta sanoa jotain kun juttusi on noin valmiiksi ajateltua. Itse olen vuorostani tapellut takkuavien laitteiden kanssa ja pitihän tuota kirjan tuoksuakin käydä nuuhkasemassa ihan Turussa asti.
Ainoastaan Etelä-Afrikassa käväisseenä käsitykseni maanosasta on rajoittunut, mutta koska se oli viimeinen valkoisen vallan linnake, ehkä se on lajissaan edustava. Katsoin nauhalta Hänen Afrikkansa, tulin uteliaaksi mitähän itse Blixen on kirjoittanut ja mitä oli todellisuus. Tuskin ehdin lukemaan.
Olen myös pitänyt telkkaa auki noiden mainitsemiesi dokumenttien aikana, hyvin tarjoiltu YLE:ltä. Taustoistakin olen niin samaa mieltä etten lähde väittelemään, kyllä tähän jotain vastamyrkkyä ehkä tarvittaisiin kunnon särmän synnyttämiseen.

Onhan hauska tietää että Sinä Nimetön olet samaa mieltä kanssani.

Mieliaikakausiani tai tyylejä elokuvissa ovat neorealismi, film noir ja Ranskan ns. uusi aalto. Niinpä katsoin eilisen TV1:n Kuinka he nauroivatkaan, ohjaus Gianni Amelio, kitkaisemmin kuin muuten, luulisin.
Liian lähellä Viscontin Roccoa. Odotin, koska tämä alkaa, milloin paljastuu että kaikki on ollut unta vain. Unenomaisuusko meitä nykyään suojaa maailman kylmyyttä vastaan.
Olihan se tunnepitoinen ja selkeä mutta niin täynnä sanomattomia epäoikeudenmukaisuuksia. Riitelin koko ajan elokuvan kanssa. Ei näin sentään. Ei näin ahtaalle ketään laiteta.
Viscontin Rocco ja hänen veljensä on eräs niistä elokuvista, joita suostun katsomaan vasta 10 vuoden kuluttua jos elän. Polkupyörävaras ja monet riistävät melkein hengen, kun niitä katsoo.

Parhaita elokuvia mitä muistan ,olivat italialaiset 50-60 luvun todellisuuteen ja sen ajan elämää kuvaavat elokuvat.Vittorio De Sican Polkupyörävaras ja Umberto D-elämän vanki ovat aina muistoissani.Umberto D:ssä on loppukohtaus aivan uskomaton,kun yhteiskunta on hylännyt nimihenkilön,mutta kapinen koira on loppuun saakka uskollinen.Tunne suorastaan tihkui. Tänään menen katsomaan Lars von? Trierin kuvan Dogville.Edellinen Dancer in the Dark ei erityisimmin minua kiinnostanut,mutta Breaking the Waves oli sitä uljaampi tekele.Emily Watson näytteli upeasti ja olenkin melkeinen kaikki Watsonin kuvat käynnyt katsomassa.

Ovathan nuo kaikki mainitsemasi hyviä, mielestäni myös Dancer. Eri asia on vaan millaisen sietokyvyn ohjaaja ottaa käsiinsä tai pikemminkin millaisen tunteen hän heittää päin katsojaa. Nyt en syytä italailaisia neorealisteja, mutta Trieriä olisin hieman halunnut heilutella leffojen jälkeen. Silti aion katsoa Dogvillen. On mielenkiintoista kuulla kommenttisi siitä ensin.

Ovathan nuo kaikki mainitsemasi hyviä, mielestäni myös Dancer. Eri asia on vaan millaisen sietokyvyn ohjaaja ottaa käsiinsä tai pikemminkin millaisen tunteen hän heittää päin katsojaa. Nyt en syytä italailaisia neorealisteja, mutta Trieriä olisin hieman halunnut heilutella leffojen jälkeen. Silti aion katsoa Dogvillen. On mielenkiintoista kuulla kommenttisi siitä ensin.

Kallion Reiska kirjoitti:Tänään menen katsomaan Lars von? Trierin kuvan Dogville.Edellinen Dancer in the Dark ei erityisimmin minua kiinnostanut,mutta Breaking the Waves oli sitä uljaampi tekele.Emily Watson näytteli upeasti ja olenkin melkeinen kaikki Watsonin kuvat käynnyt katsomassa.

Itse olen juuri päinvastaista mieltä: Breaking on lähes limainen elokuva tai ainakin tirkistelevä. Elokuvan aviomiehen motiivit ovat täysin käsittämättömät.
Mutta Dancer on aivan toista maata: Björkin hahmo on paljon uskottavampi kuin ihmisenä kuin Watsonin hämärä madonna-huora-hybridi. Ja se musiikki

Olen kyllä eri mieltä kanssasi VastaMyrkky Trierin elokuvista. Breaking the Waves on upea, mutta siinä ovat samat elementit kuin Dancerissakin. Eli päähenkilö, nainen, asetetaan tilanteeseen, jossa hän ei voi muuta kuin tuhoutua jollei menetä sisäistä selkärankaansa. Trierillä selkäranka tuntuu olevan lupauksen pitämisessä on se sitten sisäinen tai ulkoisesti annettu. Björkin musiikkia en mene moittimaan. Sen sijaan olin kyllä katsomisen rajoilla tilanteessa, jossa nainen vietiin vankilaan. Miksi Trier kiduttaa tahallaan katsojiaan. Kuinka monta kameraa hänellä tuossa kohtauksessa olikaan. Olen kuullut mututietona että kymmenen ainakin. Jos muuten ei sokeuteen samaistu niin siinä ainakin.

Nimettömälle: olet käynyt Etelä-Afrikassa. Miltä Blixen-elokuva vaikkei se sinne sijoittunutkaan tuntui. Katsoin siitä loppua koska olen sen nähnyt ja minulla on omat käsitykseni jotka eivät muuttuneet. Ehkä en antanut panostani katsoessa.

Vastamyrkylle vastaisin,että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Näin on myös elokuvissa(luojan kiitos) hyvinkin asiantuntevan yleisön kohdalla.Siitä huolimatta olen sitä mieltä ,että Emiy W. osasuoritus oli loistava Breaking the..Niin ankeassa uskonnollisessa yhteiskunnassa on herkän ihmisen osa usein madonna-huora leimautuminen.Dogville-elokuvassa Amerikan nurjuuden puolia käsiteltiin samoin,mutta huomattavasti erillaisilla näkemyksillä kuin Dancer in.. elokuvassa.Filmaustekniikka oli hyvin erikoinen,mutta kumman äkkiä se kolme tuntia hurahti.Kidmannin kohtalo oli nyt näyttää kaikeen hyvään uskovaan ja pikkuhiljaa alistuvaan huoraan.Loppukohtaus oli niin vaikuttava,että kyllä on vahinko että Kidmannin ja Trierin yhteistyö päättyi valitettavan lyhyeen Kidmann on hyvä näyttelijä ja Trier on vaikuttava ja uusia suuntia antava ohjaaja.Mutta Trier taitaa olla todella aika vaikea tyyppi.Jari Halosen Aleksis Kiven elämä taitaa tulla ensi maanantaina Ylen 1:ltä.On hyvä kultturiteko ja kuva mainettaan parempi

Reiska, vastaan sähköpostista joten sinne tulee Vieras vaikka Marja täällä on. Olet oikeassa. Dogville kiinnostaa todella minua. Breaking on elokuva josta saan henkisen sätkyn enkä sitä hevin katso uudestaan. Dancer on hieman helpompi katsoa mutta ei oikein sekään. Tämä ei tarkoita laatua vaan ohjaajan psyykeä. Jos Dogville on mielenkiintoinen, on vahinko todella että yhteistyö kariutui. Mutta eikö siinä ollut jotenkin tuotantopuoli ja rahakin pelissä vai mitä minä muistan.
Halosen Kivihän on hieno. Harvoin minua itkettää kuten olen täällä itkemisiäni eritellyt mutta katsoessani sitä oli pala jossain väärässä paikassa.

Reiska, kuten huomasit, minähän se olin.
Jutusteluna kerron erään mutumuistelun: eräs ystäväni opiskeli Kööpenhaminan yliopistossa, aluksi myös elokuvaa. Eikö sitten opiskelutovereissa ollut myös nyt kuulu von Trier. Opettajana oli mm. eräs jesuiitta joka ei pitänyt I. Bergmanin töitä taiteena lainkaan. Tällaisesta se kimpoaa. Tämä nyt oli vitsi, mutta sen mukaan kerrottu mitä totena muistan.
VastaMyrkkyä voisi myös ymmärtää. Hän on vielä nuori ja viaton. Ja olihan se Breakingin mies aika limainen vai mitä. Ei oikein symppis kuitenkaan. Jäi arvoitukseksi, tiesikö hän vaimonsa jutut tosiksi. Mutta sehän ilmeisesti, nämä inhottavat aukot, kuuluvat Trierin lempihuveihin. Mitenkään häntä väheksymättä.

Kallion Reiska kirjoitti:Vastamyrkylle vastaisin,että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Näin on myös elokuvissa(luojan kiitos) hyvinkin asiantuntevan yleisön kohdalla.Siitä huolimatta olen sitä mieltä ,että Emiy W. osasuoritus oli loistava Breaking the..Niin ankeassa uskonnollisessa yhteiskunnassa on herkän ihmisen osa usein madonna-huora leimautuminen.Dogville-elokuvassa Amerikan nurjuuden puolia käsiteltiin samoin,mutta huomattavasti erillaisilla näkemyksillä kuin Dancer in.. elokuvassa.Filmaustekniikka oli hyvin erikoinen,mutta kumman äkkiä se kolme tuntia hurahti.Kidmannin kohtalo oli nyt näyttää kaikeen hyvään uskovaan ja pikkuhiljaa alistuvaan huoraan.Loppukohtaus oli niin vaikuttava,että kyllä on vahinko että Kidmannin ja Trierin yhteistyö päättyi valitettavan lyhyeen Kidmann on hyvä näyttelijä ja Trier on vaikuttava ja uusia suuntia antava ohjaaja.Mutta Trier taitaa olla todella aika vaikea tyyppi.Jari Halosen Aleksis Kiven elämä taitaa tulla ensi maanantaina Ylen 1:ltä.On hyvä kultturiteko ja kuva mainettaan parempi

Madonna-huora-hybridillä tarkoitin miesten ikivanhaa haavetta hyväsydämisestä huorasta. Siksi Breaking tuntuu jotenkin "pervolta": Trier esittelee märkiä uniaan moraalitutkielmaksi/whatever verhottuna (myönnettäköön että kärjistän, jopa provosoin, Breakingin voi katsoa myös pelkästään hyvyyden "vaikeudesta" maailmassamme, Dancer käsittelee samaa asiaa vain paremmalla maulla).[/i]

En ole vieläkään nähnyt mitään Dogvillea enkä muutakaan elokuvateatterissa sitten merirosvokalaasien. Näinpähän silti maikkarilta Bostonin kuristajan, jonka Richard Fleischer oli ohjannut vuonna 1968. Vuosiluku on kovin kuvaannollinen koko elokuvalle. Se soi sille sen rauhallisen kerronnallisen poljennon, hyvän käsikirjoituksen, hyvän henkilöohjauksen ja -jaonkin. Tony Curtis oli vakuuttava, samoin Henry Fonda joka näitä oppineita hahmoja hyvin pystyi erittelemään.
Olen nähnyt elokuvan lopusta vain osia aiemmin ja niinpä olinkin hämmästynyt sen hienostuneesta tunnelmasta. Lopun valkoiset värit sopivat hienosti taustaksi revenneen mielen lopullisen järkkymisen kuvaukselle, kivettymiselle. Vain jaettu kuva rasitti ainakin televisioruudussa. En siitä muutenkaan pidä.
Nykyään, valitettavasti juuri amerikkalaisessa elokuvassa, olisi esillä ollut väkivallan aseita, kiiluvia silmiä, alastomuutta, huutoa pään sisään asti, verta ja ns. toimintaa. Eikä mitään sisältöä. Tässä sitä oli sitäkin enemmän.

Marja Salonen kirjoitti:Nykyään, valitettavasti juuri amerikkalaisessa elokuvassa, olisi esillä ollut väkivallan aseita, kiiluvia silmiä, alastomuutta, huutoa pään sisään asti, verta ja ns. toimintaa. Eikä mitään sisältöä. Tässä sitä oli sitäkin enemmän.

Mitä tarkoitat tarkkaan ottaen "sisällöllä" . Mielestäni (lähinnä humanistien)
suosima jaottelu "tekniikkaan ja välineisiin" versus "sisältöön" on melko keinotekoinen. Voihan sisältö koostua esim. matemaatikan, luonnontieteiden, tekniikan käsittelystä.

Voi olla että en missasin pointtisi täydellisesti ja tarkoitit sisällöllä juonta tai sanomaa...Mutta en silti pidä edellä mainitusta jaottelusta !