YLE Radio 1

k-meleon kirjoitti:

humalainen kirjoitti:Koomisten aarioiden itsepintaisesti toistuvat ja tarkoituksellisen banaalit rytmi-ja sävelkuviot, oikulliset ja yllättävät melodiset käänteet tai yllättävät ja odottamattomat dynaamiset korostukset ja teeskennellyn mahtipontiset eleet ovat keino luoda musikillista huumoria

Tuohan on nimenomaan sitä, mitä LG on toistanut: kliseitä, sisäpiirijuttuja jne. Koomisen oopperan koomiseksi ja oopperaksi tajuaminenkin edellyttää kokonaisen sivilisaation ja sen kulttuurihistorian edes pintapuolisen tuntemisen.

Saanen huomauttaa että musiikillinen ja ulko-eli ei-musiikillinen huumori eivät ole identtisiä ja täysin adekvaattisia sillä musiikki kykenee omin keinoin ilmaisemaan jokaisen tunteen intohimon ja affektin ilman sanoja ja kulttuurihistoriallista viitekehystä vaikka se tietoisesti imitoisikin enemmän tai vähemmän deskrptiivisesti ohjelmamusiikin keinoin sanallisesti ilmoitettua semanttista sisältöä, jotakin huvittavaa koomista tuokiota, jolloin musiikki on korvattavissa silloin kun sen avulla sanotaan jotain mikä on sanottavissa muutoinkin kuin musiikin avulla, kun taas puhtaasti musiikillisin perustein ja keinoin tuotettu ja luotu komiikka ja huumorin, jonka jokainen ymmärtää tahdon välittömänä ilmauksena, ei ole ohjelmallista väljästi sovellettuna jos absoluuttisena musiikkina on pidettävä musikkia jossa ulko-musiikillisilla aineksilla on vain tietty yleisluontoinen merkitys vaikuttamatta yksityiskohdissaan teoksen kokonaisuuteen. Näin siksi että säveltäjän on mahdotonta sulkea pois tunnelmaperäisiä tekijöitä luomistyötään jolloin absoluuttinen musiikki on pikemminkin idea kuin realiteetti kuten tietosanakirja ehdottaa, eli määritelmänä liian ahda perustuessaan vain ulko-musiikillisille perusteille.

humalainen kirjoitti:Saanen huomauttaa että musiikillinen ja ulko-eli ei-musiikillinen huumori eivät ole identtisiä ja täysin adekvaattisia sillä musiikki kykenee omin keinoin ilmaisemaan jokaisen tunteen intohimon ja affektin ilman sanoja ja kulttuurihistoriallista viitekehystä vaikka se tietoisesti imitoisikin enemmän tai vähemmän deskrptiivisesti ohjelmamusiikin keinoin sanallisesti ilmoitettua semanttista sisältöä, jotakin huvittavaa koomista tuokiota, jolloin musiikki on korvattavissa silloin kun sen avulla sanotaan jotain mikä on sanottavissa muutoinkin kuin musiikin avulla, kun taas puhtaasti musiikillisin perustein ja keinoin tuotettu ja luotu komiikka ja huumorin, jonka jokainen ymmärtää tahdon välittömänä ilmauksena, ei ole ohjelmallista väljästi sovellettuna jos absoluuttisena musiikkina on pidettävä musikkia jossa ulko-musiikillisilla aineksilla on vain tietty yleisluontoinen merkitys vaikuttamatta yksityiskohdissaan teoksen kokonaisuuteen. Näin siksi että säveltäjän on mahdotonta sulkea pois tunnelmaperäisiä tekijöitä luomistyötään jolloin absoluuttinen musiikki on pikemminkin idea kuin realiteetti kuten tietosanakirja ehdottaa, eli määritelmänä liian ahda perustuessaan vain ulko-musiikillisille perusteille.

Mää oon humalaisen kanssa just' eikä melkeen samaa mieltä tästä asiasta. Tostakin desktrrp,,vai mikä perkele se oli,,, -no, oli mikä oli, mutta helevetin hyvin sanottu.
Oikeastaan voitaisiin muotoilla kysymys uudestaan ja poistaa sieltä olennainen ja kysyä: Huumoria, onko sitä? Huomaamme, että tuohonkin kysymykseen voidaan esittää sama väittämä: " Ei ole. Kaikki on kliseitä ja sisäpiirijuttuja.

No, niinhän se onkin. Huumori toimiessaan vaatii jotain jolla se saavuttaa vastaanottajansa. Joko, kliseen, tai sisäpiiritietoutta/siihen verrattavaa yhteiskunnallista tietoutta.
Huumori on niin monisäikeinen asia, että sen syntyyn vaikuttaa kaikki se, mikä liittyy jokapäiväiseen elämään muutenkin. Sen selittäminen on mahdotonta. Jopa niiltäkin, jotka edelleen väittävät, että musiikkihuumori olisi jotenkin kahlittu kahteen määreeseen, kliseeseen ja sisäpiiritietoon.
Huumorimusiikki ja musiikkihuumori ei ole sama asia.

Minä en musiikista ymmärrä hevonperäosaa, mutta huumorista kyllä. Kliseisin juttu on se, että banaaninkuoreen liukastuu, mutta tee koe käytännössä. Heitä kadulle banaaninkuori ja jää hymy suupielessä odottamaan kun joku kaatuu siihen. Tosiasiassa banaaninkuoresi vaan liiskautuu jalankulkijoiden alla ja sinä saat pahan mielen. Näin siis, huumorin eräs olennaisin osa,- se naurattamisen sijaan saattaa itkettää, jos klisee menee pieleen.

Perusedellytyshän musiikillisen huumorin tajuamiselle, ellei se ole tahatttoman koomista tökeröstä säveltämisestä johtuen, on tietenkin se että informoitava on vastaanottavainen musiikin tarjoamille ärsykkeille ja omaa kehittyneen sävelkorvan jota nimitämme musikaalisuudeksi.

humalainen kirjoitti:Saanen huomauttaa että musiikillinen ja ulko-eli ei-musiikillinen huumori eivät ole identtisiä

Saanen huomauttaa, ettei erityistapaus (esim. "musiikillinen huumori") tule ennen yleistä periaatetta tai laatua tai vastaavaa (esim. "huumori"). Huumori on - kärjistäen sanottuna - mitä on ilmenemisyhteydestään riippumatta, nyrjähdys päättelyssä, hulluksi tulleen järjen houre.

humalainen kirjoitti:Perusedellytyshän musiikillisen huumorin tajuamiselle, ellei se ole tahatttoman koomista tökeröstä säveltämisestä johtuen, on tietenkin se että informoitava on vastaanottavainen musiikin tarjoamille ärsykkeille ja omaa kehittyneen sävelkorvan jota nimitämme musikaalisuudeksi.

Perusedellytys kaiken huumorin tajuamiselle on tosiaankin vastaanottajan jonkinasteinen ymmärrys esitettyä kohtaan: musiikillisen huumorin kohdalla se toden totta merkitsee juuri oman sivilisaation kulttuuristen järjestelmien ja hierarkioiden jonkinasteista ymmärrystä ja musiikin tajuamista niiden puitteissa ja osana. Voit toki nimittää tätä musikaalisuudeksikin, vaikken sitä sävelkorvaan oikopäätä samaistaisikaan. En kyllä samaistaisi sävelkorvaa ja musikaalisuuttakaan aivan tosta noin. Humppa-Veikot oli aikoinaan huumoria, vitsailua aikansa populaarin musiikin muodoilla - miten sen pohjalta kehittyi totisten torvensoittajien yksiniitinen humppa? Chydeniuksen Nuoruustango oli huumorpläjähhys vailla vertaa, mutta senkin otti ns. tosissaan jopa moni sävelkorvainenkin (joka esim. pystyi laulamaan sen nuotilleen).

Kliseitä, sisäpiirijuttuja ym.

Yleisin horisontti kliseille ja sisäpiirijutuille on tietenkin elävien, maapallolla kehittyneiden ihmisten perustoiminnoilla ja niihin liittyvillä kömmähdyksillä huvittuminen: 100-vuotiaille Chaplinin ja Buster Keatonin ja kumppaneiden mykkäelokuville on naurettu globaalisti, koska niiden huumori on niin universaalia. Kuten: mies kävelee päin seinää, vaikka näkee olevansa matkalla päin seinää. Kompastuu omiin jalkoihinsa. Jne. Siis hei, niin naurettiin jo 1900-luvun alussa, vaikka ns. länsimaisesta elämänmuodosta, demokratiasta ja kapitalismista ei tiedetty hölkäsen pöläystä mustimmassa Afrikassa eikä keltaisimmassa Aasiassa. Tuo toilaileva huumori ylitti inhimillis-sosiaalisen partikularismin ja oli puhtaasti universaalia, painovoiman lakien alaisten, elävien, suht älyllisten olentojen toiminnan (ja toisinaan päättelynkin) yleisimpien kömmähdysten kustannuksella tapahtuvaa vitsailua ja naamanvääntelyä.

Tämmöistä universaalisuutta ei musiikissa voine olla, ennen kuin jokin musiikillinen muoto saa universaalin statuksen. Duuri-molli -tonaliteettiin pohjaava töräyttely ei tästä käy. Pieruiluhuumori saattaa käydä universaalista, en tiedä, mutta sinähän et sitä musiikiksi laske, vaikka siinäkin on kyse juuri äänillä leikkimisestä. PRÖÖT! vai miten Waagner esittikään...

Vaan ei tästä tämän enempää. Ei tämä ole hauskaa ja kohta on jumalan kuolemanjuhlallisuuksienkin aika, joten pidetään hetki ikävää.

k-meleon kirjoitti:

humalainen kirjoitti:Saanen huomauttaa että musiikillinen ja ulko-eli ei-musiikillinen huumori eivät ole identtisiä

Saanen huomauttaa, ettei erityistapaus (esim. "musiikillinen huumori") tule ennen yleistä periaatetta tai laatua tai vastaavaa (esim. "huumori"). Huumori on - kärjistäen sanottuna - mitä on ilmenemisyhteydestään riippumatta, nyrjähdys päättelyssä, hulluksi tulleen järjen houre.

humalainen kirjoitti:Perusedellytyshän musiikillisen huumorin tajuamiselle, ellei se ole tahatttoman koomista tökeröstä säveltämisestä johtuen, on tietenkin se että informoitava on vastaanottavainen musiikin tarjoamille ärsykkeille ja omaa kehittyneen sävelkorvan jota nimitämme musikaalisuudeksi.

Perusedellytys kaiken huumorin tajuamiselle on tosiaankin vastaanottajan jonkinasteinen ymmärrys esitettyä kohtaan: musiikillisen huumorin kohdalla se toden totta merkitsee juuri oman sivilisaation kulttuuristen järjestelmien ja hierarkioiden jonkinasteista ymmärrystä ja musiikin tajuamista niiden puitteissa ja osana. Voit toki nimittää tätä musikaalisuudeksikin, vaikken sitä sävelkorvaan oikopäätä samaistaisikaan. En kyllä samaistaisi sävelkorvaa ja musikaalisuuttakaan aivan tosta noin. Humppa-Veikot oli aikoinaan huumoria, vitsailua aikansa populaarin musiikin muodoilla - miten sen pohjalta kehittyi totisten torvensoittajien yksiniitinen humppa? Chydeniuksen Nuoruustango oli huumorpläjähhys vailla vertaa, mutta senkin otti ns. tosissaan jopa moni sävelkorvainenkin (joka esim. pystyi laulamaan sen nuotilleen).

Kliseitä, sisäpiirijuttuja ym.

Yleisin horisontti kliseille ja sisäpiirijutuille on tietenkin elävien, maapallolla kehittyneiden ihmisten perustoiminnoilla ja niihin liittyvillä kömmähdyksillä huvittuminen: 100-vuotiaille Chaplinin ja Buster Keatonin ja kumppaneiden mykkäelokuville on naurettu globaalisti, koska niiden huumori on niin universaalia. Kuten: mies kävelee päin seinää, vaikka näkee olevansa matkalla päin seinää. Kompastuu omiin jalkoihinsa. Jne. Siis hei, niin naurettiin jo 1900-luvun alussa, vaikka ns. länsimaisesta elämänmuodosta, demokratiasta ja kapitalismista ei tiedetty hölkäsen pöläystä mustimmassa Afrikassa eikä keltaisimmassa Aasiassa. Tuo toilaileva huumori ylitti inhimillis-sosiaalisen partikularismin ja oli puhtaasti universaalia, painovoiman lakien alaisten, elävien, suht älyllisten olentojen toiminnan (ja toisinaan päättelynkin) yleisimpien kömmähdysten kustannuksella tapahtuvaa vitsailua ja naamanvääntelyä.

Tämmöistä universaalisuutta ei musiikissa voine olla, ennen kuin jokin musiikillinen muoto saa universaalin statuksen. Duuri-molli -tonaliteettiin pohjaava töräyttely ei tästä käy. Pieruiluhuumori saattaa käydä universaalista, en tiedä, mutta sinähän et sitä musiikiksi laske, vaikka siinäkin on kyse juuri äänillä leikkimisestä. PRÖÖT! vai miten Waagner esittikään...

Vaan ei tästä tämän enempää. Ei tämä ole hauskaa ja kohta on jumalan kuolemanjuhlallisuuksienkin aika, joten pidetään hetki ikävää.

Musiikki nimenoman on universaalia koska se ei tunne minkäänlaisia rajoja ja sitä voi ymmärtää tahdon välittömänä ilmauksena jokainen tiedoitseva olento kulttuuritaustasta ja kielimurista ja rajoista riippumatta tarvitsematta opetella ensin outoa vierasta kieltä tajutakseen sanoman ja sen informaation jonka musiikki vaikutukseltaan mahtavampana ilmaisee sanoja nopeammin vaikuttaesaan välittömästi tahtoon, affekteihin, intohimoihin niin että se kykenee nopeasti kohottamaan ja muuttaman niitä toiseen vireeseen kihdytettäessä laulumusiikissa samanaikaisesti kahta erilaista tietotapaa joista välittömin on se jolle musikki ilmaiee itse tahdon vireet ja välillisin sanoilla merkityjen käsitteiden tietotapa. Sanojen littyessä musiikkiin tarjoutuvat lisäksi tunteiden kohteet niitä aiheuttavat motiivit.

Duuri-molli tonaalisuus ei vain satu olemaan mikään musiikillinen "muoto", kuten mikä tahansa sävellysmuoto, kuten esität virheellisesti vaan pikemmin renessanssin modaalisuuden korvannut harmoninen järjestelmä joka määrittää selkeästi soinnusta toiseen tapahtuvan etenemien selkeästi määriteltyjen sävellajisuhteiden piirissä.

Musiikki nimenoman on universaalia koska se ei tunne minkäänlaisia rajoja

Absoluuttista roskaa. Maailmassa on lukemattomia musiikkikultuureja, joilla ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin ääni. Suurin osaa maailmassa soitetusta musiikista ei käytä temperoitua viritystä, ei tiedä mitään duurista ja mollista jne.

lgrohn kirjoitti:

Musiikki nimenoman on universaalia koska se ei tunne minkäänlaisia rajoja

Absoluuttista roskaa. Maailmassa on lukemattomia musiikkikultuureja, joilla ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin ääni. Suurin osaa maailmassa soitetusta musiikista ei käytä temperoitua viritystä, ei tiedä mitään duurista ja mollista jne.

Ja sekö estää ymmärtämästä musiikkia tahdon välittömänä ilmauksena? Kun muut taiteet representoivat ideoita eli tahdon objektivoitumneisuusasyteita esittää musiikki välittömästi itse tahtoa säveljärjestelmistä riippumatta ja tämän vuoksi monet länsimaiset säveltäjät ovat sulauttaneet sävelkieleensä itämaisia vaikutteita muista musiikkikulttuureista kuten Delius Hassanissaan ja Debussy käyttäessään kokosävelasteikon ohella pentatonista, mikä varsin hyvin kuvastaa musiikin universaalia luonnetta jo sinällään ja siksi väite että musiikki ei tunne minkäänlaisia rajoja pitää niin osuvasti paikkansa kun kuka tahansa ohimennen japanilaista tai kiinalaista perinnemusiikkia kuultuaan voi lumoutua kuulemastaan ymmärtämättä miksi näin tapahtuu.

humalainen kirjoitti:

lgrohn kirjoitti:

Musiikki nimenoman on universaalia koska se ei tunne minkäänlaisia rajoja

Absoluuttista roskaa. Maailmassa on lukemattomia musiikkikultuureja, joilla ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin ääni. Suurin osaa maailmassa soitetusta musiikista ei käytä temperoitua viritystä, ei tiedä mitään duurista ja mollista jne.

musiikki ei tunne minkäänlaisia rajoja pitää niin osuvasti paikkansa kun kuka tahansa ohimennen japanilaista tai kiinalaista perinnemusiikkia kuultuaan voi lumoutua kuulemastaan ymmärtämättä miksi näin tapahtuu.

Nuo "itämaiset vaikutteet" ovat kauttaaltaa kliseitä, eihän niitä muuten edes suuri yleisö tunnistaisi. Ja etenkin kuunneltaessa tuota "japanilaista tai kiinalaista perinnemusiikkia" on kyse Hollywoodin elokuvien kliseistä.

lgrohn kirjoitti:

humalainen kirjoitti:

lgrohn kirjoitti:

Musiikki nimenoman on universaalia koska se ei tunne minkäänlaisia rajoja

Absoluuttista roskaa. Maailmassa on lukemattomia musiikkikultuureja, joilla ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin ääni. Suurin osaa maailmassa soitetusta musiikista ei käytä temperoitua viritystä, ei tiedä mitään duurista ja mollista jne.

musiikki ei tunne minkäänlaisia rajoja pitää niin osuvasti paikkansa kun kuka tahansa ohimennen japanilaista tai kiinalaista perinnemusiikkia kuultuaan voi lumoutua kuulemastaan ymmärtämättä miksi näin tapahtuu.

Nuo "itämaiset vaikutteet" ovat kauttaaltaa kliseitä, eihän niitä muuten edes suuri yleisö tunnistaisi. Ja etenkin kuunneltaessa tuota "japanilaista tai kiinalaista perinnemusiikkia" on kyse Hollywoodin elokuvien kliseistä.

Universaalina kielenä musiikki säveltäjän käyttämästä säveljärjestelmästä ja kulttttuurisidonnaisesta kontekstista riippumatta vaikuttaa sähkövarauksen tavoin ainakin minuun silloin kun on Deliuksesta kyse useimmissa tapauksissa mitä laajamuotoisiin teoksiin tulee, välittömästi itse tahtoon, tunteisiin, affekteihin, intohimoihin, kieli-, kulttuuri-, ja jopa aurinkokunnan rajat pioneerluotain, ylittävänä, kuitenkaan mitään semanttista ja ulkomusiikillista sisältöä välittävänä ilmaisukeinona tiedoitsemisen puhtaan, objektiivisen subjektin välittömimmälle tietotavalle ilmenevinä ja ilmaistavina tahdon vireinä jota sanoilla merkittyjen käsitteiden välillisin tietotapa ei voikaan korvata kuten eivät järjelliset sanatkaan musiikillia ilmaistavia tunteitakaan.

Kuta objektivoituneempia musiikin representoimat tunteet ovat sitä suurempaa hengen objektiivisuutta myös tioedoitsemisen puhtaalta subjektilta niiden projisoitumiseksi älyn kirkkaalle kuvastimelle puhtaan mielteen alueella edellytetään jos käsitätte hienoa teoriaani jäännöksettömästi saati lainkaan.

Debussyn sanotaan lumoutuneena kuunnelleen tuntikausien ajan itämaisen musiikin johtosävelettömiä kuvioita jotka vaikuttivat hänen sävelkielensä muotoutumiseen leijuen harmonisista kiinnikkeistään vapaana. ilmeisesti näin myös deliuksen tapauksessa josta voidaan kuulla hienoja esimerkkejä Hassanissa suurimpina luovina yksilöinä länsimaisessa taidemusiikissa. ohitse populäärimmän repertoaarin.