YLE Radio 1

Mitään muuta johtopäätöstä ei voitane vetää, kuin sen, että suuri fyysikko ja metemaatikko, Einsteinkin oli vain usein pieni ihminen, joka puhui välillä pelkkää hölynpölyä. Eikä sanonta mihin tiede loppuu, siitä usko alkaa, voine suorittaa ja täyttää funktiotaan muussa merkityksessä, kuin, että käsite "uskominen" määritellään tieteelliseksi hypoteesiksi. Ei miksikään ihmisen emotionaalisia tarpeita vastaavaksi inhimillisen kulttuurin alkeelliseksi muodoksi, joka on jäänne esihistorialiselta aikakaudelta, ennen kuin ihmisen aivot kehittyivät nykyiselle älykyystasolleen.

Sillä tiede ja uskonto eivät missään tapauksessa ainakaan ole toisensa poissulkevia kultuurin, ajattelun ja ilmaisun ja tieteellisen tutkimuksen ja empiirisen todellisuuden muotoja, eivätkä ne toisaalta muodosta mitään jatkuvaisuutta. välittömästi tajuista näet rajoittaa ääreishermostojen äärimmäiset päät, ja näin subjektiivinen ja materialistisen objektiivinen eivät voi muodostua sillaksi toisilleen, vaan niiden on joko jäätävä toiselle tai toiselle rannalle. En menisi myöskään rinnastamaan uskontoa ja tiedettä toisiinsa inhimillisen kultuurin eri aspekteina siten kuin ne ikään kuin edustaisivat inhimillisen ajattelun ja toiminnan vastapooleja, kuten yleisesti täysin vääräoppisesti kuvitellaan ja otaksutaan. Näin on sen sijaan laita filosofisten peruskatsomusten idealisimin ja realismin kohdalla laita; maailman aivoissa ja ulkopuolella olemassaolon.

Realismia edustavan materialismin katsantokannan mukaan, Locke ja ranskalaiset materialismit, aine sinänsä on olemassa tiedoitsemisestamme riippumatta. Mutta kaatuu siihen, että se on tällöin vain itse itsensä unohtavan subjektin filosofiaa. Kun taas transsendentaalisen idealismin mukaan, joka jättää empiirisen todellisuuden koskemattomaksi, myös jokainen objekti, empiirinen todellisuus ylimalkaan, on vain subjektin kasksinverroin edellyttämää aivojemme miellettä.

Ensiksi aineellisesti eli objektina ylipäänsä, koska objektiivinen olemassaolo on ajateltavissa vain subjektiin nähden. Toiseksi, koska objektin mielletyksi tulemisen ajan, paikan ja syysuhteen tapa, on ennaltamäärätty subjektissa. Sillä aika, paikka ja syysuhde, joihin nuo kaikki reaaliset ja objektiiviset ilmiöt perustuvat, ovat vain aivojemme toimintoja.


Uskonnossa taasen ei ole kyse mistään tiedolisesta käsittämisestä, eikä sen edellytyksenä myöskään, kuten taiteellisessa luomisessa tai objektiivisessa käsittämissä ylimalkaan, ole milloinkaan mikään syvä tieto. Kyse kun on kansanomaisimmasta ja helppotajuisimmasta, ilmoituksina annetusta, yrityksestä vastata ihmisten subjektiivisiin, emotionaalissyntyisiin tarpeisiin elämän kriisitilanteissa, jota tarkoitusta varten ne lienee alkujaan kehitetty vallankäytön pönkittämisen lisäksi.

Sen sijaan, mitä suuremmassa määrin älyllä on energiaa oman joustavuutensa varassa irroittautua juurestaan, joka vastyustaa jokaista muuhun, kuin sen, siis tahdon, tarkoitusperiin suunnattua ponnistusta, ts. siinä missä aivoilla on älyä eli miellekykyä sellainen ylijäämä, että ulkomaailmasta TARKOITuKSETTA esittäytyy puhdas, selkeä ja objektiivinen kuva, joka on tahdon tarkoitusperille, (ikuisen elämän kaipuun tms. ja kirkon oppien orjalliselle noudattamiselle sotimisen ja tappamisen uhalla ja ihmishenkien kustannuksella, jota USA para aikaa harjoittaa Irakissa), hyödytön, korkeammissa asteissa häiritsevä, ja niille jopa vahingoksi koituva, on jo taipumusta tuohon epänormaaliuteen ja yli-inhimilisyyteen, jota neroudeksi kutsutaan.
Täytynee vain todeta, että Einsteinkaan ei olut monomaanina mikään suuri filosofi tai sanallinen nero ylimalkaan, joka jokaisessa lausumassaan olisi esittäytynyt nerona tai edes tiedemiehenä.

Sitähän se uskonto, jota siellä koulussa, kaduilla, rippikouluissa sun muissa yhteyksissä, tuputetaan, teettää. Se on sillkkaa ihmisten ajatusten ja ajattelumaailman rosvousta, tasapäistämistä, kritiikitöntä suhtautumista muka joihinkin, niinkuin Lockekin kiistää, synnynnäisiin ideoihin, muka jostain jumalasta, joka idealismin mukaan ei voi vertauskuvallisena ja tyhjänä käsiteenä, joka ei nouse havainnosta, esiintyä missään havainnossa objektina tietoiselle subjektille, saati, että me voisimme tulla skitsofreenikon tavoin, tai niinkuin sellainen kuvittelee pois itseydestämme ja samastua välittömästi toisten olioden kanssa, niin että ne välittömästi opisimme täysin tuntemaan niiden olemuksen, joka on mahdotointa, tai vain ja ainoastaan ilmoituksissa annetun herkkäuskoisten mielien manipuloimiseksi tarkoitetun, jumalan olemassaolon, ja hyväksymisen ilman kritiikkiä, että näin vain on, kun kirkkoisätkin niin sanovat, ehkäisten sopivasti luovaa ajattelua ja filosofoimista, ja sitä, ettei periaatteita saa kyseenalaistaa pereiaatteiden vuoksi. Tai että ilman muuta tiedoitsemisestamme ja mielteestämme riippumatta, joka on täysin subjektiivinen, oletettaisiin olemasaolevaksi mikä tahansa olio ominaisuuksin ja attribuutein, jotka ovat lähtöisin vain subjektista ollen aivojemme toimintoja ja miellekyvyn tapa, jota voitaisiin sitten tutkia ja analysoida tieteellisin tutkimusmetodein objektiivisesti äärettömässä ajassa loputtomassa paikassa jne. ajautuu siinäkin umpikujaan, koskapa jumala on vain vertauskuvallinen ja uskonnollinen käsite, symboli, vailla empiiristä sisällystä, joka on edellytys sen esiinymiselle objektiivisesa havainnossa ja kokemuksessa, jolloin metafyysisessä merkityksessä sen tulisi voida jakaantua ilmiöön ja olioon sinänsä eli tahtoon. mutta uskonto onkin halpaa, II-luokanmetafysiikkaa, ilmoitettuine olione, jotka eivät vaadi laiskalta tutkimisen vaivaa. Se ruokkii obskurantismia, sanoi jo locke.

Siispä, kuten Hume kerran totesikin; Ottakaamme joku nide jumaluusoppia tai koulumetafysiikkaa ja kysykäämme itseltämme; sisältääkö se jotain lukua tai suuretta koskevaa loogista ajattelua? EI. Sisältääkö se tosiasioita tai olemasaloa koskevaa kokemusajattelua? EI: Heittäkäämme se roviolle, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloa. Sitä paitsi, Schopenhauer oli klassinen prosaisti kömpelömmän kielen käyttäjän kuten Kantin, rinnalla, josta monet sivistymättömämmätkin ovat saaneet lohdutusta, mutta lienee totta, mitä Platon kerran sanoi; Filosofinen rahvas on mahdottomuus. Ja vaatimus, että joku suuri henki, joku Shakespeare tai Goethe ottaisivat uskon opit vakaumuksekseen, olisi sama kuin vaatia, että jättiläinen vetäisi kääpiön kengän jalkaansa.

Ei kait sellaisten itse keksittyjen ja ainoastaan johonkin ilmoitukseen, että näin vain sattuu olemaan, perustuvien sanojen ja käsitteiden kuin vaikka hhuhyfytdtd tai klikkklokklukin olemattomuutta voida todistaa, jos tälle sanalle luodaan ja annetaan jokin mielekäs ja ymmärrettävä merkitys, jolla on empiirinen sisällys perustuen kokemukseen, aistimuksiin ja järkeilyyn, mitä etua sanalla jumala taas ei ole, koska se ei täytä koeteltavuuden periaatteita, eikä sitä voida falsivoida tai verifoida, osoittaa todeksi tai epätodeksi ja on tästä johtuen sanana mieletön. toisin sanoen sana jumala voi tarkoittaakin aivan mitä tahansa abstraktista tai konkreettista tai olla tarkoittamatta äärettömän laajalla spektrillä, käsitteen käyttäjän tai sen hylkääjän intresseistä ja tendensseistä riippuen, koska miksikään yksiselitteiseksi objektiksi sitä ei voida havainnossa mieltää, koska aistien edellytyksenä oleva syy esittäytyy havainnossa juuri objektina, jonka tiedoitseminen riippuu vielä havainnonmuodoista, ajasta ja paikasta, jotka on subjektissa aivotoimintoinamme määrätyt. Siksi sen olemattomuutta tai olemassaoloa empiirisenä objektina empiirisessä paikassa ja ajassa, tai reaalimaailmassa ei voida todistaa. se onkin vain vertauskuvallinen elämnätunteen ilmaisu, samassa mielessä kuin runous, joka vain tulkitsee kirjoittajansa tuntemuksia, mutta ei väitä mitään olennaista olevaisen perimmäisestä luonteesta tieteellisluontoisten asiakysymysten tavoin. Se ei kuitenkaan heijastu tahtommeliikkeinä, tydytyksen ja tuskan kuvana, puhtaan mielteen alueella, jossa älyn ylijäämä tunkee tahdon pois tajunnasta, mikä on nerouden edellytys, ja kaikien jalojen taiteiden näyttämö, vaan uskonnolisia kokemuksia yleensä sävyttävät hyvin subjektiiviset ja tahtoperäiset tunteet, jossa tahtomme itse on jännitetty, puristettu ja väräjävä kieli. Pikemminkin usko johonkin supoernaturalistiseen on lopulta vain eräänlaista taikauskoa, jka palvelee tahdon tarkoitusperiä elämän kriisitilanteissa ilman taidenautintojen objektiivista iloisuutta, kun tiedoitsevasta on tullut tiedoitsemisen puhdas subjekti. Vaika uskopnto vastaa ajattelemaan kykenemättömien ihmisten emotionaalissyntyisiin tarpeisiin, niiden loukauskivenä voitanee pitää paitsi sitä, että ne eivät tunnusta vertauskuvallista luonnettaan, vaan väittävät olevansa totrta sensu proprio, ja siinä että tätä ei välittömästi tunnusteta ja pueta sanoisi asti. Vaan tästä puutteellisesta uskonasioitten luonteen täsmällisemmäksi määrittelemisestä ja kategorioimisesta kirkon oppien vastustajat ja antigonismin herääminen metafysiikan taholta saa tuulta purjeisiin, jolloin on myös mahdollista että ateistit käyttävät tieteellistä, naturalistista maailmankatsomusta, lyömäaseenaan. hyvin moni ihminen, heikkoja ja vajavaisia ihmisiä kun olemme, silloin tällööin vaikeina hetkinään, saattaa puhutella omia sisäisiä tarpeitaan ja tuntojaan ikän kuin kertoakseen ystävän puutteessa huolistaan ja murheistaan ja toiveistaan, jollekin ulkopuoliselle näkymättömälle ojumalolennolle, joka voi yhtä hyvin olle nimensä puolesta vaikka haltia, jolta voi salassa pyyttää ja toivoa, ts. rukoilla apua ja ihmtekoja elämäntilanteen parantumiseksi ja korjaantumiseksi, Siis kyse on hyvin subjektiivisesta prosessista, eikä sitä tule sekoittaa ihmishengen korkeimpiin aivotoiminnallisiin kykyihin ja objektiiviseen olemasaoloon pelkkänä puhtaana mielteenä, jossa suuri taide, filosofia ym, näyttävät parhaat puolensa hyödytämättä käytännöllistä elämää.