YLE Radio 1

Luin Juha-Pekka Hotisen artikkelin yhteisötaiteesta. Hotinen kritisoi mielestäni yhteisötaidetta hieman perusteettomasti. Hänen kirjoituksensa huokuu suomalaisuutta ja suomalaista junttiutta. ”En kärsi siitä etten tunne naapuriani. En tunne juurettomuutta, jota pitäisi lääkitä käymällä muiden äijien kanssa taloyhtiön lenkkisaunassa”, kirjoittaa Hotinen artikkelissaan. Ihminen tarvitsee toista ihmistä ollakseen ihminen. Näin ajattelen minä. Ihminen tuntee tarvetta kuulua yhteisöön. Onko sillä väliä, mikä on hänen syynsä johonkin yhteisöön kuulumiseen. Toisten ihmisten kanssa toimeen tuleminen on hieno ja arvokas taito.

Sehän on selvää, että Suomi on erakkokansaa. Me olemme tylyjä ja hiljaisia esimerkiksi eurooppalaisiin nähden. Ollessani ulkomailla, olen todennut sen monta kertaa, että me olemme juroja suomalaisia. Haluamme olla yksin ja selvitä yksin. Haluamme, ettei muut tiedä asioistamme ja haluamme pitää yksityisyytemme. Kuitenkin sosiaalisuus ja sosiaalinen kanssa käyminen ovat ihmisen hengissä säilymisen peruspilareita. Eikö meidänkin olisi aika tulla ulos kuorestamme ja rueta kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa.

Hotinen painottaa artikkelissaan, sitä että yhteisötaiteilijat eivät osaa kertoa, miksi he tekevät sitä. Hän myös puhuu siitä, että lähteekö taiteilijoiden halu tehdä työtään sisä- vai ulkopuolelta. Uskon, että jokainen yhteisötaiteilija osaa kertoa sen, miksi he sitä tekevät. Heillä on ehkä uudenlainen ajatus taiteen tekemiseen, joka ei ole niin itsekäs kuin joillakin taiteilijoilla. Itse olen aina pitänyt taiteilijoita hieman outoina ja vaikeasti lähestyttävinä. Uskon, että tämän uuden taideilmiön, yhteisötaiteen, edustajat ovat heidän vastakohtiaan. Onko se huono asia? Mahtuuko maailmaamme myös heidän kaltaisiaan? Onko taide sellaista, että sitä pystyy edes tekemään olematta sen sisällä? En usko. Minusta taide on monimuotoista. Sitä on moneen lähtöön ja kaikki ei voi miellyttää kaikkia. Siinä on kuitenkin se rikkaus. Näin taide pystyy kohtamaan mahdollisimman monet, erilaiset ihmiset. Kun kymmenen ihmistä menee kaupan karkkihyllylle, jokainen heistä luultavasti valitsee sieltä erilaisen karkin. Meillä jokaisella on oma makumme ja tarpeemme.

Hotinen kiertäen ilmaisee, että yhteisötaiteilijat tahtovat olla Jeesuksia. Onko siinä jotain pahaa, jos ihminen haluaa pyyteettömästi auttaa muita ja olla apua tarvitsevien lähellä ja vieressä. Rakkauden kaksoiskäsky ja Kultainen sääntö ovat mielestäni erittäin hyviä ja arvokkaita arvoja nykymaailmassa. Miksi taide ei voisi ottaa niidenkin kannan huomioon? Voihan olla, että yhteisötaiteilijoilla on kutsumus tehdä sen kaltaista työtä.

Artikkelissa Hotinen puhuu modernin ihmisen vieraantumisesta taiteesta, toisesta ihmisestä, toisesta yhteisön jäsenestä. Eikö se jo laita hälytyskellot soimaan, että asialle olisi tehtävä jotain. Hotinen antaa myös sellaisen tarkastelupisteen, että ihminen on vieraantunut omasta elämästään ja itsestään, Mielestäni kaikki nämä näkökulmat ovat tosia. Minusta on vain hyvä asia, jos maailmasta löytyy yhteisötaiteilijoiden kaltaisia ihmisiä, jotka taiteen avulla haluavat parantaa toisten ihmisten elämää. Samalla he saavat itselleen jotakin. Hotinen kritisoi sitä, että yhteisötaiteilijat haluavat työlleen merkityksen. Minua hieman kummastuttaa hänen kantansa. Eikö jokainen ihminen halua tehdä sellaista työtä, jolla on merkitystä ja josta on hyötyä. Silloinko on vasta taitelija, kun ei tuo töitään ihmisille. Silloinko on vasta taitelija, kun ei halua saada arvostusta ja merkitystä työlleen. Minusta taidetta tehdään juuri siksi, että ihmiset pääsisivät osaksi sitä. Jotta ihmiset saisivat tuntea taiteen tuoman ihanuuden ja kauneuden. Taiteen nauttiminen antaa voimaa ja uskoa.

Kaikki ihmiset eivät ole rohkeita lähtemään kohtaamaan taidetta. Se on ehkä pelottavaa ja siihen liittyy ennakkoluuloja. Tämän vuoksi yhteisötaide murtaa näitä ennakkoluuloja. Yhteisötaide tuo taidetta lähemmäksi ihmistä ja ihmisen hyväksi. Toivon, että yhteisötaide saa jalansijaa tulevaisuudessa.

Rakas tuutikki, mistä tuon artikkelin löytää alkuperäisenä? Olisko linkkiä tarjolla?

Yhteisötaide-käsite on minusta outo. Eihän sellaista yhteisöä olekaan, jossa ei ilmenisi mitään taiteen saralla johonkin suuntaan viittaavaakaan. Silti Hotisen puheenvuoro herättää ajatuksia...Jopa...

Useimmat taiteilijat ovat ryhtyneet lapsena maalaamaan, tanssimaan tai kirjoittamaan siksi, että he itse nauttivat siitä; se on siis heille merkityksellistä.
Joo. Tai kääntäen: Useimmat lapsena maalaamaan, tanssimaan tai kirjoittamaan ruvenneet henkilöt, jotka itse nauttivat siitä, eivät ole päätyneet ammattimaisiksi taiteilijoiksi, koska on jokin kriteeri, jota he eivät ole täyttäneet. Ja ehkä niin on monesti parempikin. Virkamiesmäistetty taiteentekeminen ei aina ole paras mahdollinen tapa edistää sitä olennaisinta, taiteen sisältöä.
Ja samalla, kun nuori taiteilija on initioitunut taideyhteisön jäseneksi, häntä alkavat koskea ja säädellä nuo normit
Umpikuja? Ehkä. Tapauksia ei voi yleistää.

Hotisen toteamus "nuorten vihaisten naisten puutteesta" verrattuna "nuorten vihaisten miesten angstiin" on osa laajempaa totuutta. Tyttöjä ei kasvateta sellaiseen fakkiin, että he jaksaisivat nousta kaapin päälle vaatimaan vallankumousta. Leea Klemolan mainitseminen tässä yhteydessä on sikäli aiheetonta, että hän on tekijänä sukupuolijaottelun yläpuolinen hahmo, toki naiseuttaan kiistämättä. Yhteisötaiteilijan, mitä tuolla ilmaisulla sitten ikinä halutaankaan tarkoittaa, ei tarvitse, ei ehkä saakaan olla voimakasta sukupuoliroolia, vaikka monet saavatkin "asemansa" olemalla enemmän joko hyviä jätkiä tai kovia karjuja kuin nimenomaan "sen oman taidejuttunsa" tekijöitä. No, poikkeuksiakin on -ja lopultahan vain poikkeusyksilöt taitavat olla niitä, jotka saattavat jättää nimensä historiaan...

Erkki Pirtola on mielestäni yhteisötaiteilija huomattavasti isommassa määrin, kuin moni "kanonisoidumpi" taiteentekijä -siitä yksinkertaisesta syystä, että hän osaa käydä vuoropuhelua taiteensa kuluttajan kanssa henkilötasolla. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille, jotka mielivät saada "juttunsa jakeluun". Taide on aina käyttötavaraa, yhteisötaide sitäkin enemmän -sen kun pitäisi muodostua yhteisön kollektiiviseksi omaisuudeksi. Tämän pitäisi näkyä saavutettavuudessa ja myös siinä, ettei sitä miellettäisi elitistiseksi.