YLE Radio 1

Beethovenin tiedetään murahtaneen jonkin yleisön taholta myöhäisen kvarteton saaman nihkeän vastaanoton vuoksi kun nämä eivät käsittäneet säveltäjän kvarteton yhteyteen liittämää suurta fuugaa jonka säveltäjä halusi toistettavaksi teoksen sulosointisimman osan sokerin sijasta: "sävellän vain itseäni varten. kaikki muu on yhdentekevää" joka puhuu selvää kieltään sisimpäänsä kääntyneen älyn energisyyden ja hengenvoimansa yhteen pisteeseen keskittäneen luovan hengen inspiraation voimasta älyn vapautumiseen johtavana innoituksen ja hengen heräämisen tuokiona muun maailman kadotessa tajunnasta.

Niin hämmästyttävältä ja epäprofessionalistiselta kuin se kuulostaakin ammattimuusikon korvissa: Mozart sävelsi fuugan puolikkaansa ja neljänneksensä vain vaimonsa Constanzen mieliksi joka himoitsi kontrapunktista satsia kuin raskaana oleva nainen jotain tiettyä ruokaa.

Yhtä hyvin näitä fuugakatkelmiavoisi ajatella harjoituksiksi säveltäjälle itselleen kuten monia kaanoharjoitelmia vielä don giovannin ajoilta, joita mozartin tiedetään laatineen itselleen tai sävellysoppilailleen kuten ensiksi mainitussa tapauksessa kv 508A. tai padre martinin laatimia arvoituskaanoneita rooman ajoilta 14 vuoden iässä.

Mozarthan toi 1782 mukanaan musiikin suosija ja uskollinen tilaaja paroni van swietenin luota vietettyjen musiikillisten iltojen hedelmänä bachin ja händelin fuugia jotka constanzen mielestä olivat kauneinta ja taidokkainta musiikkia jota oli kuullut, ja ankaran kontrapunktisen satsin nauttiminen näytti tyydyttävän hänen järjestyksen tajunsa, vaikkakaan ei aivan niin pitkälle että hän olisi vaatinut mozartia saattamaan fuugan kolmeneljänneksiä päätökseensä ja ehkäpä hän näin koetti saada tätä luopumaan mieltymyksestään antamalla kuulla jäykän oloista äänenkuljetusta. Constanzehan ei ollut mikään muusikko, vaikka osasi soittaa ja laulaa suoraan nuoteista ja hänellä oli vielä makua.


Todennäköisesti Artturi rope, oikealta nimeltään Arthur robertson on soitintanut melartinin 7. sinfonian 1. ja osin 2. osan täydelliseksi orkesteripartituuriksi melartinin vimeisinä vuosinaan täydentämistä mahdollisesti sinfonian pianopartituurin asteelle jääneistä luonnoksista, mkäli hän ei kirjoittanut stemmoja suoraan orkesteripartituuriin kuten schubert omassa 7. sinfoniassaan.

Gaia-Sinfonian säveltämisen Melartin oli aloittanut jo jos oikein muistan joskus v. -29 paikkeilla mutta pistänyt käsikirjoituksen sivuun ilmeisesti kiireellisempien sävellystoimeksiantojen ja tilausten kuten sininen helmi tai komitea-ja konservatorion rehtori viran sanelemien työkiireiden sanelemana ottakseen sen uudelleen esiin vasta muutama vuosi ennen tästä maailmasta erkanemistaan yhdessä 2 viimeisen sinfonian kanssa, joista teosluettelomerkinnäksi jääneestä 9. ei ole jäänyt jäljelle yhtään luonnosta, ja muiden nuottikäsikirjoitusten kääntöpuoölelle kirjoitettujen 8-sinfoniastakin terveydentilan heikkenimestä johtuvan käsien vapinan vuoksi vain hyvin epäselviä, jotka osoittaisivat että säveltäjä todella olisi työskentellyt sinfonian parissa muutoin kuin omassa mielessään, vaikka hän kirjeenvaihdon perusteella sitä tärkeänä ja suurena sävellystyönä itseään varten pitikin, (huom. Beethovenin myöhäiset kvartetot: "sävellän vain itseäni varten"), saaden valmiiksi tilaustyönä syntyneet 4 fuugaa jousiorkesterille joista viimeisessä käsialasta on pääteltävissä säveötäjän heikentynyt terveydentila vapisevana kirjoitusasuna kirjeessä kirjaimien puuttumisena sanoista ohella.

Keskeneräiseksi jääneen 2. viulusonaatin musiikkiopiston konsertissa esitetty 1. osa sai arvostelijat kiittämään nuorta huomattavaa lahjakkuutta aidosta melodisesta keksinnästä ja inspiraatiosta varsinkin pianon hallitsemissa jaksoissa joistakin tekotaitoisilta vaikuttaneista teknisistä ratkaisuista huolimatta säveltäjän ottaessa teoksensa uudestaan työn alle myöhempinä vuosinaan.

Beethovenin lausuma liittyi 12. es-duuri kvarteton saamaan haaleaan vastaanottoon mutta puoltaa hyvin myös sitä schopenhauerin toteamusta että taitelija nauttii välittömästi siitä hengestä jonka jäljillä jälkipolvet etsivät virvoitustaan sen ollessa olemassa oman itsensä vuoksi ilman mitään käyttöfunktiota ajavaa hyötyä.

humalainen kirjoitti:... Mozart sävelsi fuugan puolikkaansa ja neljänneksensä vain vaimonsa Constanzen mieliksi joka himoitsi kontrapunktista satsia kuin raskaana oleva nainen jotain tiettyä ruokaa.

Se, että omistaa jollekulle jotakin, on kaunis ele, lahjan antamista, kunnianosoitus, Mossen tapauksessa varmaan näitä kaikkia sekä silkkaa höpsöttelyä.

Jos nyt kirjoitukset hänestä(kään) noin ylipäätään niin kovin oikeaa kuvaa ovat antaneet.


Teoksen omistaminen toiselle henkilölle on oiva tapa harjoittaa julkista perseennuolemista; mitä tunnetumpia ovat sekä antaja että saaja, sen enemmän molempien kilpi kiillottuu, maine kasvaa, teos saa julkisuutta ja kaikille tulee hyvä elämä.

Teosten omistaminen hallituksille, keisareille, valtion virastoille, virkamiehille/naisille, presidenteille tai mille tahansa ulkomusiikilliselle taholle, kuuluvat siihen samaan sarjaan:

"nuolen peppusi, oletko ystäväni?".


Tehköön virkamiehet itte teoksensa.


Silloin ennen ja muinoin kaikenlainen establishmentin nuoleskelu on varmasti näytellyt suurta osaa taiteilijan uralla, eikä pelkästään taiteilijan painonhallintaa ajatellen; onhan se kivempi taiteilla, kun on pää pään paikalla ja kädet vapaina.

Kiinassa tai turkmenistanissa ei tosin tänäkään päivänä voi pyllistellä hallitukselle jos mielii pysyä elävien listalla, tai vähintään edes (näennäisesti) vapaana.

Mutta mitä se meitä kiinnostaa; me (muka)suojelemme itämerta ja (muka)lahjoitamme rahaa afrikan (muka)köyhille, jotta saamme sitten hyvällä omalla tunnolla jänskätä seuraavia euroviisuja tai vaikkapa seurata urheilukilpailua nimeltä Sibeliuksen viuluviikarit.

Ensisijaisesti ei ole olemassa mitään `keitä varten`, on vain aiheita, sekä aiheiden ilmentämistä.

Kun teos on valmis, se on kaikkia varten.

Pyrkimys miellyttää jotakuta, ei kuulu taiteilijan sen enempää kuin kenenkään muunkaan ihmisen tehtäviin, vaikka kansallisherkkumme Janne Sibelius, Kekkonen ja ties ketkä muut niin auliisti aina kumartuivatkin kun jotain hubaa oli luvassa.

Ei säveltäjän Tarvitse eikä pidä miettiä KELLE säveltää, vaan MISTÄ, ja MITÄ.


Tosin voihan sitä toki säveltää suoraan pankkitililleen, eli omalle perseelleen, mutta se kuuluu taas enemmän osastoon joululevyt.

Periaatteessa, teoriassa ja tavallaan kaikkia varten, sillä älyn ylijäämän omaava taiteilija ei etsi omaansa uhratessaan persoonallisen hyvänsä objektiiviselle päämäärällä jolle hänen todellinen vakavuutensa kuuluu antautuen koko ihmiskunnan palvelukseen valaistessaan maailman olemuksen. käytännössä vain pientä marginaalista joukkoa varten joka omaa hienon ymmärryksen tajuta ja vastaanottaa taiteen tuotteiden ytimen niiden ulkokuoren asemasta, sisimnmän olemuksen ja objektiivisessa havainnossa ilmenevän objektiivisen olemuksen sinänsä älynmukaisina tahdonliiikkeiden vastineina puhtaan mielteen alueelle projisoituen, jota ihmiskunnan enemmistö, rahvas ei koskaan kykenisi käsittämään siitäkin huolimatta että kaikkien tulisi ymmärtää musiikkia tahdon välittömänä ilmauksena.

mutta käytännössä musiikkiteokset sävellykset syntyvät jonkin sinfoniaorkesteri-instituution tilauksesta kun ennen hovin palveluksessa säveltäjä kirjoiti niitä viran puolesta ruhtinaita ja heidän vieraitaan varten tai puhtaasdti teoreettisena teoksena jota ei ollut tarkoitus lainkaan esittää.

Yleisradion julistamaan sävelyskilpailuun lähetettiin arvioitavaksi 277 sävelteosta, joista suurinta osaa voisi kait kuvailla yksinlauluiksi eli liedeiksi. En tiedä ovatko ne varsinaisesti tahdon ilmaisuja, ehkä pikemminkin takana on toive päästä pinnalle ja kansainvälisiin ympyröihin, saada kuuluisuutta, ihailijoita ja tietenkin tienata pätäkkää.

Jatkoon menneet teokset on jo valittu ja voi vain toivoa, että Ylen esiraati on omannut hienon ymmärryksen tajuta ja vastaanottaa näiden tuotteiden yimen niiden kuoren sijasta.

Yle: Lähes 280 demoa Euroviisujen avoimeen kilpailuun

Sävellyskilpailujen ikuinen ongelmahan on, että niissä syntyy materiaalia, jota kukaan ei sitten myöhemmin ota esitettäväkseen. Vika ei välttämättä ole edes teoksessa itsessään, vaan siinä, että se on tuotu esiin hivenen väärään aikaan tai väärässä ympäristössä. Teoksen eloonjäämisen ratkaisee lopulta puhdas sattuma.
Jouluaatonaattona YleRadio1:ltä tulee konsertti, jossa esitellään Sulasolin kilpailun tuloksia -vaatimuksena oli nimenomaan musiikki kuorojen jatkuvaan käyttöön. Olin seuraamassa konserttia Jyväskylässä kolme viikkoa sitten ja voin vakuuttaa, että jokin osa syntyneestä materiaalista ei tule täyttämään eloonjäämisen kriteeristöä. Mikä on sääli, sillä musiikkihan ei oletusarvoisesti ole huonoa. Tosin ei välttämättä hirvittävän hyvääkään -mitä tuo kriteeristö sitten ikinä halutaankaan määrittää...

humalainen kirjoitti:mutta käytännössä musiikkiteokset sävellykset syntyvät jonkin sinfoniaorkesteri-instituution tilauksesta kun ennen hovin palveluksessa säveltäjä kirjoiti niitä viran puolesta ruhtinaita ja heidän vieraitaan varten tai puhtaasdti teoreettisena teoksena jota ei ollut tarkoitus lainkaan esittää.

Korjataanpas nyt hiukan. Ensinnäkin, kaikki musiikki (siis edes läheskään) EI synny sinfoniaorkestereiden tilauksesta. Onneksi.

Toisekseen, sinfoniaorkesteri-instituutio jäykässä kapea-alaisuudessaan edustaa melkoisen suppeaa aluetta siitä musiikkikentästä mitä maailmassa kaikkinensa on. On siis olemassa (paljon, eli PAAAAAAAAAALJON) muunkinlaista musiikkia kuin vain eurooppalaista hovia, tai ylipäätänsä länsimaista sinfoniointia.

On siis myöskin olemassa erilaisia säveltäjiä, jotka säveltävät erilaisista syistä.


"Keitä varten" -kysymystä ei siten voi määritellä mitenkään yleisluontoisesti, jonkin virallisen kuppikunnan mukaan, ikäänkuin olisi olemassa vain tietty joukko tiettyjä virallisia säveltäjiä jotka säveltäisivät vain joillekin `tietyille` vain jostain tietystä syystä.

Vaikka jossain määrinhän se joillekin näinkin on, mutta se on taas niiden ongelma jotka sen sellaiseksi tekevät, tai sellaisenaan nielevät.

Ender Etheric kirjoitti:Korjataanpas nyt hiukan.

Hyvä, kiitos korjauksista.

Minä kun lukeudun lähinnä etno-maailmanmusiikkimiehiin, niin humalaisen kirjoitelmat herättävät minussa lähinnä huvittunutta ihmettelyä. Yleensä en niitä jaksa lukea ensimmäistä virkettä pidemmälle ja sekin on jo aika paljon kun pistettä ei noista sanojen erämaista yleensä löydy.

Silti tulee joskus pohdittua esimerkiksi sitä, että kumpi on musiikin kehityksen kannalta ollut tärkeämpi, Wolfgang Amadé Mozart vai John Winston Lennon.

Lisäyksenä edelliseen viestiini haluaisin korostaa sitä, että minulla ei ollut millään muotoa tarkoitus loukata hra/rva/nti humalaista. Halusin vain kertoa, että tarkkailukulmamme musiikkiin on kertakaikkiaan erilainen, vaikka kohde on sama. Meille molemmille tuntuu musiikki olevan tärkeää.

Ei täältäkään suunnasta mitään tarkoitusperiä tämän ketjun aloittajan loukkaamiseen, päivastoin, nostan hattuani hra/rva/neiti humalaisen (käsittääkseni) laajoille tiedoille - mitä tulee menneiden aikojen säveltäjiin ja musiikkiin.

VeHy kirjoitti:Silti tulee joskus pohdittua esimerkiksi sitä, että kumpi on musiikin kehityksen kannalta ollut tärkeämpi, Wolfgang Amadé Mozart vai John Winston Lennon.

Tuota listaahan voisi jatkaa loputtomiin, sekä eteen-, että taaksepäin, oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, Afrikasta Aasian kautta valaiden lauluun...


Tai sitten voisi yhtä hyvin kysyä, että mihin tarvitaan niitä satoja samanlaisia kilpailuja satoine samanlaisine tulkitsijoineen sadasta eri maasta, soittamaan saman kappaleen sata kertaa peräjälkeen?

Uudistuminen, ja uudistaminenhan eivät sinällään ole mitään absoluuttisia mittareita, joiden kautta objektiivisesti voitaisiin määrittää jonkin asian merkitys tai arvo.

Uudistuminen on enemmänkin jotain elämälle ominaista -sisäänrakennettua, jotain joka joskus näkyy jopa kasvuna tai kasvamisena, jolle on annettu nimityksiä evoluutio, eteneminen...

Asioiden paikallaan pitäminen taas on ominaista valtiollisille instansseille, ja taiteen kannalta se on vahingollista silloin, kun valtio pyrkii pitämään kulttuuria paikoillaan, pyrkii omimaan sen, tai suoranaisesti yrittää estää kulttuurin kehittymisen.

Sillä kulttuurihan ei ole mikään yksisuuntainen kapea polku ylhäältä alaspäin, jonka joku jossain kulttuurielämän kehittämiskeskuksessa yksin omistaisi, ja määrittäisi sieltä käsin, että mihin suuntaan sen kulttuurin seuraavaksi tulisi kulkea.


Kulttuuri kuuluu meille kaikille, ja me teemme, luomme, muovaamme sekä määrittelemme sen/sitä KAIKKI KAIKEN AIKAA.

Sen takia meillä on Lennonit, Dylanit ja monetmonet muut, että edes joku nostaisi sen keskisormensa pystyyn silloin, kun virallinen totuus rupeaa hyppimään pienen ihmisen silmille tarjoten lohdukkeeksi antiseptisen mautonta leipää muutaman sirkuspellen tarjoilemana.

Paradoksaalisesti klassinen musiikki näyttää olevan kaikkein kaupallisinta musiikkia.
Varsinkin sinfoniat. Niitä ei kukaan tee enää (taiteellisista- ja harmoniaalisista syistä, vaan puhtaasti rahasta,)Sitä tehdään vain joko tilattuna- tai apurahan turvin. Siksi nykyklassinen musiikki onkin niin surkeaa. Musiikkia yritetään perustella kaikenlaisilla "kokeellisilla"- tai muilla oudoilla määrityksillä.

Ainoa oikea klassinen musiikki on sävelletty aikana, jolloin säveltäjillä oli sydän mukana. Niistä voidaan ennen maailmanloppua ammentaa eri sovitusversioilla ihmiskunnan loppuun asti. Muutakaan nääs ei voida. Uutta hyvää musiikkia ei enää tule.

Tuo "kaupallisuus" tässä yhteydessä ei tarkoita, että kukaan enää teoksen valmistumisen jälkeen haluaisi maksaa siitä puupennin vertaa. Se tarkoittaa, että tuettu säveltäjä saa kaupasta voileipänsä päälle muutakin, kuin ylähuulensa.
Kas, leivästä me lopulta elämme taiteilijat, rahvaat, rikolliset, huorat- ja muut epämääräiset tyypit. Nyt- ja ennen.

kritiikki kirjoitti:Paradoksaalisesti klassinen musiikki näyttää olevan kaikkein kaupallisinta musiikkia.
Varsinkin sinfoniat. Niitä ei kukaan tee enää (taiteellisista- ja harmoniaalisista syistä, vaan puhtaasti rahasta,)Sitä tehdään vain joko tilattuna- tai apurahan turvin. Siksi nykyklassinen musiikki onkin niin surkeaa. Musiikkia yritetään perustella kaikenlaisilla "kokeellisilla"- tai muilla oudoilla määrityksillä.

Mjaa... Tuohon kaupallisuuteen en ota sen kummemmin kantaa, se kun ei sinällään ole hyvä tai huono asia, siis niin kauan, kun sen kautta ei pyritä määrittelemään taiteellisten tuotoksien arvoa tai sitä, mitä milloinkin kannattaa tai pitäisi luoda.

Taidetta kun ei tehdä rahasta eikä rahan vuoksi, vaikka siinä leipää kuluukin.

Ja sillä taas ei ole mitään merkitystä että mistä se leipä tulee, kunhan taiteentekijät, ajattelijat, kirjailijat, muusikot, maalarit, käsityöläiset etc. saavat rauhassa sylkeä mihin ilmansuuntaan haluavat, ja vaikka juuri siihen suuntaan mistä se
leipä tulee -ilman pelkoa leivän loppumisesta.


Niin kauan kun jonkin ylemmän tahon annetaan yksin olla määrittämässä sitä, mikä on hyvää tai huonoa, korkeaa tai matalaa, sekä jaetaan mahdollisuuksia kulttuuri-tuotoksien esiintuomiseen kaupallisin, tai muuten ilmaisulle haitallisin ja
ilmaisua LAIMENTAVIN perustein, ei voida puhua todellisesta taiteesta tai taiteen tekemisestä, kyse on sen sijaan pienen eliitin harjoittamasta taiteeseen kohdistuvasta diktatuurista, joka yhä enemmän rupeaa haiskahtamaan paskalta hienon iltapuvun uumenissa.

Nykyklassinen voi olla hyvin teoreettiselta haiskahtavaa kakofoniaa, mutta miksi kultaisen aikakauden suomalainen sinfoniamusiikki pölyttyy arkistojen kätköissä vaikka se taatusti täyttää melodiikaltaan ja harmoniselta kieleltään kauniille musiikille asetut laatuvaatimukset? sibelius on tyylillisesti peruuttelija kääntäessään slaavilaisvaikutteisesta kansallisromantiikasta poimitut vaikutteensa puutteeliset runosieluisen romanttisen haaveilijan lahjansa omattuaan kurssin takaisinpäin historiaan kohden menneisyyden vesiä palestrinan aikuisesta modaalisuudesta ja wienikläisklassisista ihanteista viehättyen, kun esim. melartin eteni johdonmukaisesti kohti modernia sävelkieltä ja katsoi siis tässä suhteessa tiukasti eteenpäin taakseen juuri vilkuuilematta ellei käyttänyt totunnaisempaa kansallisromanttista sanastoa ja perinteistä harmonista kielioppia muusansa spontaanin innoituksen pakottamana.

joitakin levytyksiä tekijänoikeus-ja sponsoritulojen turvin on tehty epäkaupallisesta suomalaisesta myöhäisromamnttisesta ja jälkiromanttisesta sinfoniamusiikista kuten tuukkasen meri-ja ehkä krohnin vuodenajat sinfonioista ja onneksi sentään edes melartin harmonisesti vivahteikkaat ja värikkäät melodisesti tematiikaltaan niin pitkälinjaisen hurmaavat sinfoniat sentään on jo levytetty. kiitos siitä. olenkin nauttinut niistä paljon huomatakseni kuinka harmaa ja ikävystyttävä musiikintutkijoiden lyhyiden melodiakatkelmien ja niiden kehittelyn valossa merkitykselliseksi määrittelemä klassismin kaapuun naamioitunut kansalliasromanttinen sinfoniataide on saavuttanut suurinta suosiota paradoksaalisesi kyllä maailmalla.

Se että sibeliuksen sinfonioiden tai tapiolan muotoanalyysi on tuottanut musiiikintutkijoille ja teoreetikoille päänvaivaa erilaisten tulkinta- ja selitysmallien paljoudella aikojen saatossa on samalla merkinnyt säveltäjän suhteettoman suureksi kasvaneen katteettoman maineen pönkittämistä lukemattomilla teoretisoivalta kirjoituspöytämusiikilta maistuvan musiikin tutkimuksilla, joka ei ole missään suhteessa musiikin köyhän ideasisällön, vastaanottajan kannalta emotionaalisen vaikutuksen , metafyysiasen merkityksen ja substanssin kanssa.

väitän että tutkijat ja teoreetikot , kapellimestarit ja ynnä muut esoteerikot ovat osasyyllisiä totuuden peittelyyn joka on johtanut musiikillisesti vaikuttavimman merkittävimmän, lumoavimman ja kauneimman suomalaisen sinfonia-ja orkesterimusiikkisävelaarteiston aistillisessa myöhäisromanttisessa harmonisessa kielessään ja pitkälinjaisessa laulavassa tematiikassaan holtittomaan ja kuulijaparkojen kannalta törkeään diskriminointiin rutikuivan, ankean yksitoilkkoisen ja tylsän konservatiivisen ja sovinnaisen sävelkielen kustannuksella. sama kuin heittäisi jalokiviä vessanpönttöön ja tyytyisi kissankultaan. täytyisi kait opetella kunnolla lukemaan patituuria saadakseen nauttia oikeasta ja aidosta sydämeen menevästä saksaklaiseen tai ranskalaiseen koulukuntaan liittyvästä 1900-luvun säveltaiteestamme lojutessaan pölyttymässä arkistojen hyllyillä.

eihän sumalaiskansallisesti värittynyt modaalisesta kansanmusiikkiaineksesta ravintonsa ja inspiraationsa saava kabnsallinen romantikka kykene millään muotoa kilpailemaan saksalaisen kompleklsisen kromaattisen ja konstruktiivisen kontrapunktisen professionalistisen sävelkielen ja sinfoniatraditiosta vaikutteensa ammentaneen suomalaisen vesan kanssa.

Ender Etheric kirjoitti:

humalainen kirjoitti:... Mozart sävelsi fuugan puolikkaansa ja neljänneksensä vain vaimonsa Constanzen mieliksi joka himoitsi kontrapunktista satsia kuin raskaana oleva nainen jotain tiettyä ruokaa.

Se, että omistaa jollekulle jotakin, on kaunis ele, lahjan antamista, kunnianosoitus, Mossen tapauksessa varmaan näitä kaikkia sekä silkkaa höpsöttelyä.

Jos nyt kirjoitukset hänestä(kään) noin ylipäätään niin kovin oikeaa kuvaa ovat antaneet.


Teoksen omistaminen toiselle henkilölle on oiva tapa harjoittaa julkista perseennuolemista; mitä tunnetumpia ovat sekä antaja että saaja, sen enemmän molempien kilpi kiillottuu, maine kasvaa, teos saa julkisuutta ja kaikille tulee hyvä elämä.

Teosten omistaminen hallituksille, keisareille, valtion virastoille, virkamiehille/naisille, presidenteille tai mille tahansa ulkomusiikilliselle taholle, kuuluvat siihen samaan sarjaan:

"nuolen peppusi, oletko ystäväni?".


Tehköön virkamiehet itte teoksensa.


Silloin ennen ja muinoin kaikenlainen establishmentin nuoleskelu on varmasti näytellyt suurta osaa taiteilijan uralla, eikä pelkästään taiteilijan painonhallintaa ajatellen; onhan se kivempi taiteilla, kun on pää pään paikalla ja kädet vapaina.

Kiinassa tai turkmenistanissa ei tosin tänäkään päivänä voi pyllistellä hallitukselle jos mielii pysyä elävien listalla, tai vähintään edes (näennäisesti) vapaana.

Mutta mitä se meitä kiinnostaa; me (muka)suojelemme itämerta ja (muka)lahjoitamme rahaa afrikan (muka)köyhille, jotta saamme sitten hyvällä omalla tunnolla jänskätä seuraavia euroviisuja tai vaikkapa seurata urheilukilpailua nimeltä Sibeliuksen viuluviikarit.

Ensisijaisesti ei ole olemassa mitään `keitä varten`, on vain aiheita, sekä aiheiden ilmentämistä.
.

Korjataan myös tätä hiukan ja keskustellaan tieteellisesti määritellyin termein musiikillisen muodonnan problematiikasta. Aiheita, siis teemoja motiiveja ja melodioita tai muita teoksen alkusolun tyyppisiä ydinmotiiveja sen jälkeen kun ne ovat syntyneet melodisesta oivalluksesta tai matemaattisesta 12-sävelkoodin formuloinnista,ei suinkaan ilmennetä kuten lapsuksenomaisesti edellä esität, vaan hahmottelun ja luonnostelun jälkeen , niitä kehitellään, muunnellaan, varioidaan tai toistetaan vallitsevan muotoiluperiaatteen mukaan silloinkin kun se dodekafonisessa metodiikassa ja proseduurissa on muunnelmaperiaate. Heti kun teemat on hahmoteltu ja luonnosteltu alkaa aineiston muokkaaminen koko sen laajuudessa ja syvyydessä itsetiedottomana toimintana tapoahtuvan kehittelyn tuloksena taidokkaiksi sinfonisiksi rakenteiksi alitajuisten motiivien kietoutuessa vasta tässä vaiheessa tietoiseenmetodiikkaan vaikka teoksen hahmottelemisessa intuition osuus on ratkaisevan tärkeä lopputulokseen nähden. englund valittelikin että nykysäveltäjät kääntelevät ja vääntelevät tietoisesti aiheitaan vailla intuitiota josta sävellys saa alkunsa tahdon vapautumisen tuloksena spontaaniuden määrästöä riippuen hengen heräämiseksi tai innoituksen tuokioksi kutsuttuna luovan aktin tapahtumassa. löysitkö pointtia hieman monimutkaisesta ja professionalistisesta esityksestäni?