kuuntelin honeggerin liturgista ja 2. sinfoniaa. kontrapunktisesti käsiteltyjä banaaleja aiheita joita hahmotellessaan säveltäjä on ilmeisesti ottanut huomioon niiden kontrapunktisen käyttökelpoisuuden älyllisesti konstruoitua, rytmisesti pulsatiivista, graafista uusklassismin lineaarista polyfonista tyyliä samalla toteuttaen ilman haltioitunutta tunnevoimaa uusasiallisessa tyylissään, niiden olematta itsessään melodisia oivalluksia samalla tavoin kuin jumalaisen melartinin, tuukkasen, ikosen, pesolan, rannan, saikkolan, aaltosen, karjalaisen ahdin ym. karjalainen muuten sävelsi sinfonianasa ja konserttosatjan sa fagotille usein vaskia ja puhaltimia silämmäpitä'en klassisilliseen muotoon ja romanttisesti punoen edellisten osien teemat yhteen kontrapunktisena taidonnäytteenä tilintekona tavallaan.
huusin kultaaaa kun kuuntelin meri sinfonian johdannon kiihottuneesti huonottaen tähän että kuningas arthur koskaan pystyisi. osittain pandiatoninen intermezzo on hyvä iskukappale ja myrsky osa alkaa tuimmasti hautoen intohimoisina aaltojen vyöryinä. 6. sinfonia oli merkkitapaus, ja teinisarja grieg, sibelius heijasteluissaan kansankonserttien vakiotavaraa. karhunpyynti voitti hopeaa lontoon olympialaisten taidekilpailussa. englund sai epinikialla pronssia.
että kyllä täälläkin kontrapunktia osattiin kirjoitta kätkeytymättä sibeliuksen tavoin tuhansien jätvien maahan.varsin pesosen ja leiviskän fuugamuotoon kirjoitetut ankaran kontrapunktiset ja sävellajituntua hämärtävät jaksot kromaattisessa äänenkuljetuksessaan osoittavat pesosen mieltymyksen niin oivallisesti. honeggerin musiikki on tosin loistavasti orkestroitua mutta sittenkin jotenkin sekavaa ja täyteen ahdettua liturgisessa polyfonialla tiiviiksi sementoituna. mutta baroki objektiivisuus ja klassisten sävellysmuotojen rekonstruointi myyvät jäklikromanttiikkaa paremmin.