YLE Radio 1

Onko Altmanin Short cuts ee-elokuva? Näin sen silloin tuoreeltaan mutta unohdus on pyyhkinyt siitä pääosan pois, joitain irrallisia kohtauksia palautuu mieleen. Muistan sen kyllä, että pidin elokuvasta tosi paljon.

Oikopolkuja on todella siinä rajalla vaikka sen henkilöt ja tapahtumat leikkautuvat uudelleen ja uudelleen. Paikat silti vaihtelevat ja yhteinen tekijäkin sieltä voisi löytyä - naisen ruumis joessa ja hyökkäys naisten kimppuun juuri kun maanjäristys on alkamassa. Henkilöt pyörivät toistensa elämässä kuin tahtomattaan mittapuuna vaikka hedonismi tai joku muu seikka.

Eräs filmi kuuluu tähän sarjaan kun saan vaan nimestä kiinni. Ohjaajien joukossa on mm. Minnelli. Tsekkaan.

Wikipedia kirjoitti:The Story of Three Loves, also known as Equilibrium, is a 1953 romantic anthology film made by MGM. It consists of three stories, "The Jealous Lover", "Mademoiselle", and "Equilibrium". The film was produced by Sidney Franklin. "Mademoiselle" was directed by Vincente Minnelli, while Gottfried Reinhardt directed the other two segments. The screenplays were written by John Collier ("The Jealous Lover", "Equilibrium"), Jan Lustig ("Equilibrium", "Mademoiselle"), and George Froeschel ("Equilibrium", "Mademoiselle").

Oikeastaan yhteisenä tekijänä on rakkauden taikuus, rajalla kulkeminen rakastuessa.

Ai Minnelli, hienoa! Pannaan listalle.

Olisin puolestani vähän skeptisempi tuon Short Cutsin episodielokuvallisuuden kanssa: elävätkö ko. filkan yksittäiset jakson omaa elämäänsä? kantavatko itsenäisinä lyhytelokuvina?

Minusta eivät, mutta taitaa olla paras ensin katsoa filkka ennen kuin käyn keuhkoon... En ole sitä vähään aikaan katsonut.

Laitan vinkiksi kun ihan satuin sivuun törmäämään. Mitä ihmettelin niin haku-toiminnan puuttumista. http://www.filmihulluleffakauppa.com/ (Filmihullu-Leffakauppa)

Marja Salonen kirjoitti:Laitan vinkiksi kun ihan satuin sivuun törmäämään. Mitä ihmettelin niin haku-toiminnan puuttumista. http://www.filmihulluleffakauppa.com/ (Filmihullu-Leffakauppa)

Hieno juttu, saan sieltä näköjään hienoja täydennyksi western- ja John Wayne-kokoelmaani.

Kari Laaksonen kirjoitti:Uusi Jerry Cotton elokuva näytetään TV2:ssa Lauantaina. 22.10. klo22:05. Kaikki Cottonin ystävät ruudun ääreen.

Ei tarvitse edes olla Cottonin ystävä.

Riittää, kun suhtautuu viihteeseen, ns. populaarikulttuuriin, lempeällä ironialla.

Katselin tänään viimeöistä elokuvaa Sleepers - katuvarpuset, mutten hirveästi innostunut. Elokuva tehtiin aikana, jolloin pinnan alla jo kuohui ja moni vaati katolista kirkkoa selvittämään systemaattista lapsiin sekaantumista. Häveliäs elokuva käänsi syyttävän sormen kirkosta pois. Itseasiassa - papin hahmossa - teki kirkosta lähes pyhimysmäisen, jotta rikolliset hyväksikäyttäjät saivat rangaistuksensa. Hyviä näyttelijöitä ja keskivertoa kerrontaa. Kaksi tähteä.

Pahan pauloissa on lyhyt ja ytimekäs rikostarina. Sormella osoitellaan järjestäytyneen rikollisuuden ja suurfirmojen samankaltaisuutta. Siitä huolimatta melko tehokas ja tasokas työ. Ajoittain hyytävää näyttelemistä. Kolme tähteä.

Perjantaisesta Mulholland Drivestä en vieläkään ottanut selvää. Joidenkin mielestä tuo lienee hyvän elokuva oire?

d(ee)p kirjoitti:Nyt sekin on sitten nähty, Inland Empire. Ensikatsomalta sekava, mutta jos joskus vielä on kolme tuntia ylimääräistä aikaa sille, saattaa elokuvasta löytyä lisää langanpäitä.

Kymmenen minuutin kohdalla lähti 2 henkilöä teatterista. Sen jälkeen noin puolen tunnin välein 2-4 henkilöä. Viimeinen lähti noin minuuttia ennen loppua, mutta hänellä taisi olla henkilökohtainen kustumus jo pahasti päällä.

Kuulin teinien puhuvan ulkona, että "oliks tää jotain Läkerolia?" Taisi olla.

Deep aikanaan kommentoi Lynchin elokuvaa täten teatteriesityksen jälkeen. Katsoin sen eilen itse ajastettuna telkasta. Kyllä oli vaikuttava. Oli vanha radioesitys Baltiassa, tarinan päällä lepäsi kirous, naapuri oli kuin jänis, todellinen henkilö ja roolit sekaantuivat, se joka katsoi fimiä itkien ja piti palaa kurkussa katsojallakin, olikin yksi kerrostumista. Mutta mikä taito. Lisää puhtia idästä tuli Puolan kautta. Ylipäänsä kansantarinat elivät tässä elokuvassa voimakkaasti. Kaikki päättyi pääosan esittäjän kuolemaan ja lopussa kaikkien kerrosten kuoriuduttua "tuo filmissä kuollut" nainen istui sohvalla kuin nukke. Hän oli kuin henkilö joka oli olemassa vain hänen päälleen iskettyjen kerrosten kautta. Muuten hän oli vain, niin tosiaan, vain nukke joka hymyili mutta hänellä ei ollut roolia, hänestä ei tiennyt mitään. Monesti tuli mieleen sellainen taiteilija kuin Edward Hopper, hänen henkilönsä ja luomansa miljööt.

Muistaisin Arvon kirjoittaneen elokuvasta myös mutta en löytänyt.

Rikollista tai ei mutta olisin toivonut Lynchin lyhentävän elokuvaansa tunnilla vaikkapa tason kustannuksella. Luulisin monen antavan arvoa tällaiselle toimenpiteelle.

Äskettäinen Mullholland Drive sijoittui Los Angelesiin ja olen sen nähnyt. Olen samaa mieltä Arvon kanssa että siinä on jotain.

Tuosta se nähdään, mitä ennakko-oletukseton asenne & kouliintunut katsojastrategia aikaansaavat: sekavasti daideellisesta filkastakin saa ytimen esiin ja tästä toisille viestittyä.

Marja kirjoitti:Oli vanha radioesitys Baltiassa, tarinan päällä lepäsi kirous, naapuri oli kuin jänis, todellinen henkilö ja roolit sekaantuivat, se joka katsoi fimiä itkien ja piti palaa kurkussa katsojallakin, olikin yksi kerrostumista. Mutta mikä taito. Lisää puhtia idästä tuli Puolan kautta. Ylipäänsä kansantarinat elivät tässä elokuvassa voimakkaasti. Kaikki päättyi pääosan esittäjän kuolemaan ja lopussa kaikkien kerrosten kuoriuduttua "tuo filmissä kuollut" nainen istui sohvalla kuin nukke. Hän oli kuin henkilö joka oli olemassa vain hänen päälleen iskettyjen kerrosten kautta.

Kiitos!

Minulla on filkkojen tsiikailu jäänyt eri syistä johtuen vähille. Puolen tusinaa kassullista odottaa katsomista ja vino pino devedeitä. Kun alkusyksystä huomasin, että olin alkanut katsoa filkkoja velvollisuudentuntoisesti, kuin jotain pirun palkkatyötä, niin tuumin burnoutin hellittävän, kun katson vain jotain tosi kliffoi filkkoi. Joten en ole katsellut.

Vanhan talon remontti on sellainen urakka, että se sen kun vaan paisuu sitä mukaa mitä enemmän yrittää. Kaikki mihin koskee, se huutaa "korjaa mut!". Samalla paisuu ahdistus, väsymys ja tuo burn out. Kun siihen lisätään vielä pelko omista rakennusvirheistä ja hysteerinen homevaurioiden kammo, niin tilanne on se, että yhtään elokuvaa ei pysty kokonaisuudessaan katsomaan eikä yhtään kirjaa loppuun lukemaan. Toiveissa on, että jossain vaiheessa voi sytyttää takkaan tulen, rojauttaa ruhonsa kiikkituoliin, lykätä dvd:n soittimeen ja nauttia elämästään. Katsomattomien filmien pino on todella korkea.

Marja Salonen kirjoitti:Deep aikanaan kommentoi Lynchin elokuvaa täten teatteriesityksen jälkeen. Katsoin sen eilen itse ajastettuna telkasta. Kyllä oli vaikuttava. (...) Monesti tuli mieleen sellainen taiteilija kuin Edward Hopper, hänen henkilönsä ja luomansa miljööt.

Muistaisin Arvon kirjoittaneen elokuvasta myös mutta en löytänyt.

Lähinnä tuskailin sitä, ettei tarina minulle auennut. Vaan on se tallessa, joten katson sen vielä joskus tositamiseenkin, kun kerrasta en tullut hullua hurskammaaksi. Kiinnostava tuo viittauksesi Edward Hopperiin!

Eilen katsoimme James Mangoldin elokuvan Kello 15:10 lähtö Yumaan (3:10 to Yuma, 2007). "Menestyslänkkäriksi" kehuttu epäuskottava räisketarina ei oikein vakuuttanut. Russell Crowe oli aika hyvä päähenkilönä, hänessä kun on sellaista kirveellä veistetyn katu-/preeriauskottavuutta. Hänen vastapoolinsa Christian Bale oli niin maskeerattu, etten tajunnut henkilöä ennen kuin lopputeksteistä.

Epäuskottavaksi elokuvan tekivät mm. Crowen ja baarimikon tehtäviä hoitaneen ex-laulajattaren lemmenkohtaus baarisalissa - en usko 1800-luvulla moista voineen tapahtua, edes "Lännessä" - ja lopun massiivinen ammuskelu. En tullut laskeneeksi "kaatuneita", mutta niitä kyllä riitti.

Kaiken kaikkiaan elokuva sai taas miettimään lännenelokuvan merkitystä italo-westernin läpimurron jälkeen. Muistan, miten vielä 1970-luvulla muistutettiin, että Hayesin koodin ja McCarthyn kommunistivainojen aikana lännenelokuva pystyi etäännytetysti esittämään yhteiskuntakritiikkiä. Ihmettelen yhä, miksei yhteiskuntakritiikin ideaan fiksoitunut väki vaivautunut tarkastelemaan lännenfilmejä eksistentialismin vinkkelistä. Oli ajan muotifilosofiakin Hollywood-länkkärin kulta-aikoina. Ja kysymykset elämän mielestä, valintojen oikeutuksesta ja arvoajattelun tärkeydestä olivat noiden "suurten länkkäreiden" ytimessä.

Uusi Yuma-elokuva ei mielestäni tarjonnut mitään uutta. Väkivallan määrässä se ehkä pääsi alan elokuvien kärkeen, mutten osaa tätä sen eduksi lukea.

Aamulla vilkuilin pois yöelokuvan Surveillance (2008), jonka olisin taatusti ohittanut, ellei sitä olisi markkinoitu David Lynchin tyttären Jennifer Lynchin elokuvana. Kuten odotin, oli verivana tässäkin melkoinen. Iso miinus.

Oli kuten epäilinkin: FBI-agentit (Bill Pullman ja Julia Ormond) osoittautuivat preeriaa terrorisoivaksi murhaajapariskunnaksi. Elokuvan ainoa kiinnostavuus on Jennifer Lynchin ohjauksessa. Ja se, että pikkutyttö oli tarkkasilmäinen, teräväjärkinen, mutta säilytti silti henkensä, joskin taatusti traumatisoituneena - voinemme odottaa elokuvalle jatkoa parin vuosikymmenen kuluttua?

Mistä tiesin FBI-väen pahiksiksi? Eräistä eleistä ja ilmeistä, tietenkin, sekä Julia Ormondin fyysisestä habituksesta: laihat, pienirintaiset naiset ovat Hollywood-elokuvassa useammin skitsoideja, häiriintyneitä, terroriin taipuvaisia, murhaajia. Katsokaa vaikka. Muodokkaammat, äidilliset naapurintytöt ovat vastapooleja, hyvien puolella, vaikka ovatkin saattaneet elämässään "hairahtaa" (Surveillancen narkkarityttö on hyvä esimerkki, joka heikkouksistaan huolimatta oli valmis suojelemaan pikkutyttöä).

Viikonlopun väkivalta-annos oli samaa luokkaa kuin nuoruudessani yhden sesongin väkivaltatarjonta. En usko, että fiktioväkivallan näkeminen saa kenenkään päätä pyörälle, mutta toistettuna se vaikuttaa asennepuolelle, saa "ymmärtämään" väkivaltaa. Tämä ei ole hyvä, ei ollenkaan. Ja jotkut kehtaavatkin väittää viihteen tekevän hyvää.

Hyvä tietää, enpähän menettänyt mitään. Mutta Marx Bros tekee aina hyvää, enkä haukkuisi heidän filkkojaan taiteeksi!

Kun ajattelen huumorin hyväätekeviä vaikutuksia, niin ihmettelen, miksei huumoria pidetä taiteena. Sen sijaan mikä tahansa synkistely, missä väkivaltaa ei esitetä miellyttävänä, käy taiteesta.

Koetin katsoa Hitchcockin elokuvaa Kaksi pisaraa viiniä (The Paradine Case/USA 1948), mutta ei oikein innostanut. Menee toki talteen, joten koetan katsoa loppuosan joskus toiste.

On paras ostaa parasta viiniä, kun ajat ovat huonot, runoili P. Haavikko muinoin. Pimeää, marraskuisen masentavaa. (Tai ei aivan, kun ei ole loskaa eikä räntää ainakaan vielä: syksy kuukauden myöhässä!) Niinpä minäkin katson wanhaa mutta warmaa tawarata.

Pavel Jurácekin Nuoren pyövelin tapaus (Prípad pro zacínajícího kata, 1970) on minulle hieman etäiseksi jäävä juttu, kun en kunnolla tunne Swiftiä enkä entistä Tšekkoslovakiaakaan. Kyse on hieman sisäänlämpiävästä yhteiskuntakritiikistä post-1968. Vaan ymmärtäähän tuon, suora kritik olisi vienut tekijänsä suolakaivoksiin ja filkkakin olis jäänyt tekemättä...

Karel Kachyna (ohj.) & Jan Prochazka (käsikirj.) -paja pukkasi yhdessä vaiheessa sangen katsottavaa filmiä..

Korva (Ucho, 1970), pääos. Radoslav Brzobohatý (Ludvík), Jirina Bohdalová (Anna), on hivelevä poliittinen satiiri-trilleri (1950-lukua? post-1968? - sopivasti etäännytettyä, mutta veikkaisin edellistä), joka aikoinaan hyllytettiin - ei mikään ihme -, esitettiin Cannesissa vasta v. 1990. Olen tätä kehunut joskus ennenkin. En edes muistanut aiemmin nähneeni. Ei onkelmaa, koska tämän voi katsoa aina muutaman vuoden välein:

Mestariteos.

Poliitikkopariskunta palaa juhlista kotiin ja koska avain on hukassa, niin taloon pitää murtautua. Kaikki ei ole kohdallaan, sähkö on katkaistu, puhelin mykkä, joten epäilyt heräävät - etenkin kun naapuri (vaikutusvaltainen poliitikko) ja muutama muu on juuri pidätetty. Herää epäily, että itsekin on muuttunut ns. epähenkilöksi. Pelätään mikrofonia, "korvaa" jonka ol.olo otetaan itsestäänselvyytenä ('rva & hra Z. keskustelivat aina lastenhuonessa, koska niitä ei mikitetä' - 'mutta niin vain myös hra Z. istuu nykyään vankilassa lastenhuoneen sijasta') ja niitä myös löytyy, ympäri taloa. Aviopari selvittelee rutinoituneen oloisesti välejään, hieman kuin jännitystä lieventääkseen. Anna-rouva puhuu välillä suoraan oletetulle mikrofonille varaministeri-Ludvíkin hillittömästi moisesta hermostuen. Ovikellon aamuyöstä soidessa Ludvík varustautuu pidätykseen, taas rakastava Anna pakkaa hänelle salkullisen pyjamaa ja hammasharaa... Vaan portillapa onkin humalainen miesseurue, jotka tuovat avaimen ja kutsuvat itsensä ryypylle. Humalaisin heistä on Ludvíkin armeijatoveri... Kännisten lähtiessä eräs heistä kysäisee ohimennen, onko puutarhassa näkynyt ketään [oli näkynyt, pahimmillaan kolmekin miestä], minkä Ludvík kieltää. 'Älä heistä välitä', tuumaa vieras, 'meidän poikia, tiesit kai naapurisi tapauksesta...' Pieni portti yhdistää talojen puutarhoja, ja agentit ovat liikkuneet varaministerin pihan kautta ministerin (?) taloon kaiketi mahdollisia epäilyksiä hälventääkseen.

Hieno "kamarielokuva" (varmaankin puolet ajasta seurataan apulaisministeripariskunnan yöllistä kränää ym.), "kafkalainen" paremman määreen puutteessa, ja ehdottomasti parempi kuin yksikään näkemäni Kafka-filmatisointi. Hienot näyttelijät pitävät katsojan otteessaan, käsikirjoitus on monikerroksinen, jossa jokainen vuorosana tilannekohtaisesti viittoo eri suuntiin, ja Kachyna pitää langat tiukasti käsissään. Ludvík osoittautuu hieman heikkoluontoiseksi kiipijäksi, konformistiksi ja opportunistiksi, kotiin jätetty Anna puolestaan naukkailee suruunsa ja naiskentelee (mieskentelee?) autonkuljettajaa Ludvíkin ollessa työmatkoilla. Provinssista Prahaan päätynyt pariskunta ei ole missään vaiheessa oikein kotiutunut, etenkään kapakoitsijan tytär Anna. Proletaarinen tausta näyttää heitä kuitenkin suojelevan, kun 'intellektuellit' ympäriltä päätyvät vankiloihin... Tiukka, upea työ. Onkohan niin, että vain elokuvakansa tšekeillä on varaa pitää Korvan ja Menzelin Linnut langalla kaltaisia täysosumia vuosikymmeniä kassakaapeissa...?


Jindrich Polák:

(1) Ikaria XB 1 (1963) on hyvää varhaisscifiä, muttei minulle juur nyt kovin kiinnostava.

(2) Huomenna herään ja tee läikkyy (Zitra vstanu a oparím se cajem, 1977), pääos. Petr Kostka, Jirí Sovák, Vladimír Mensík.

Mahtityö! Napakymppi! Valmistunut samoihin aikoihin kuin Kolmannen asteen yhteys ja Tähtien sodan ensimmäiset filkat, mutta tämä scifisatiiri natsista, joka toimittaa Hitlerille vetypommia aikamatkustuksen keinoin, soopaaon kaikkea muuta kuin typerää avaruussaippuaa. Tarina on liian mutkikas parilla sanalla kerrottavaksi. Käänteitä on kuin Marx-veljien kohelluksissa. Matkustetaan milloin jura-kaudelle, milloin antiikin aikaan. Ja Praha on aikamatkailupisneksen keskus! Mukana veljeskateutta, kans.väl. politiikkaa, ja Happy Ending. Kaikki tarkasti kieli poskella tehtyinä ja ehdottomasti Parhalla Mahdollisella Maulla.

Aikani kuluksi katselin tänään että mitä kaikkea digiboksin levylle on kesän mittaan tullut talletettua. Luettelossa oli jokin Lauantaileikit ja meinasin jo painaa Delete-nappula mutta ajattelin kuitenkin katsoa alusta mikä se oikein on. Näytti olevan Kurkvaaran varhaisempaa tuotantoa mutta ei suinkaan ihan ensimmäisiä, valmistunut samana vuonna kuin paremmin tunnettu Meren juhlat. Ja niin sitten katselin koko rainan loppuun saakka ja tykkäsin.

Ei se mikään suuri elokuva ole, itse asiassa vaatimaton iskelmäparaati. Mukana kuitenkin aikansa huipputähtiä, Eino Grön, Kai Lind, Ann-Christine ja ennen kaikkea ihana Laila Kinnunen. Varsinaista dialogia hyvin vähän ja sekin tosi kökköä tyyliin: "Hei, mennään tonne!", "Joo, mennään vaan" eikä huulisynkasta tietoakaan. Ääniraitana sen ajan huippua kevyttä musiikkia, välillä bossaa, välillä jaskaakin. Ja La Laila!!!

Mutta se Helsinki, se Helsinki, joka on jo kauan sitten kadonnut. Tai ei sen kuoret ole mihinkään kadonneet, naamaa vain on välillä lytätty ja välillä kohotettu mutta kyllä se ihan samalta näyttää kuin ennenkin. Mutta Rautataloon ei enää mennä kahville, Akateemisen kahvila on vain korvike. Muistatte varmaan, että turkulainenhan minä vaikka olen jo 25 vuotta ollut Stadissa kirjoilla. Parhaat muistot Helsingistä ovat kuitenkin juuri noilta filmin ajoilta, satunnaisten käyntien sekalaisia sattumuksia. Voi pojat ja tytöt, tietäisittepä vain mitä kaikkea tapahtui Lapualaisoopperan kenraaliharjoitusten jatkobileissä.

Tätä filmiä en deletoi, taidan jopa polttaa sen dvd:lle!
Mauno Kurkavaara: Lauantaileikit