Kirjoittaja Mikki Hiiri päivämäärä 3.4.04 - 14:49
Muistaakseni Schubertin keskeneräistä; Paul Badura-Skodan, täydentämää pianosonaattia, D 571, fis-molli, Andante D 604, Scherzo ja finaali D 570, Gregor Waichertin soittamana makuuasennossa sängyllä kuunnellessani, eräänä kesäisen aurinkoisena päivänä, katseeni ikkunan takana hienoisessa tuulen vireessä suunnattuihin kahiseviin koivun, auringon valossa, kimmeltäviin kellanvihreisiin lehtiin kohdistettuna, alkoi musiikin taianomaisen lumouksen vaikutuksena muuttua muodoltaan ja väreiltään joksikin ennenkokemattoman kaltaiseksi, unenomaisen kauniiksi, mutta samalla kuin jotenkin objektiivisesti todentuntuisemmaksi. Aivoni jonkinlaisen syvemmän oivalluksen läpitunkemana, havahduin käsittämään ja mieltämään ulkomaailman, näkemäni puun, koivun, ensimmäistä kertaa, älyni kirkastamana ja tahdon palveluksesta vapautuneena sekä sen tarkoitusperille hyödyttömänä, maailman puhtaana, objektiivisena ja selvänä kuvana.
Yo-kirjoituksiin valmistautuessani eräänä kesänä puhdistauduin sieluani myöten aina iltaisin kaikesta päivän aikana intensiivisen pänttäysprosessin sieluuni jättämästä liasta, saastasta, ja negatiivisesta tyhjiöstä, ja koin katharsiksen, sielun kuorman kirvoittumisen Haydnin Die Schöpfung-Luominen-oratorion kautta (Kareajanin johtamana live-taltiointina.