YLE Radio 1

(...jatkuu Ykkösen Ruusuista & risuista. Sarjaan 'Busines-ideoita ihan ilmaiseksi' -)

Niin, tuli vain Kirjakerhon Bellow-uusinnasta mieleen, että kaikkea kääntämisen arvoista Bellow-tuotantoa ei vielä ole suomennettu. Eikö esim. Marja Alopaeus voisi ehdottaa aina pettävälle Tammelle vielä yhtä Bellow-suomennosta, kokoelmaa Collected Stories (ed by Janis Bellow)?

Collected Stories -kokoelmassa on novelleja ja kertomuksia, jotka jo on käännetty, kuten Bellarosa, Varkaus ja Löyhäsuisen miehen novellit. Jäljellä on kuitenkin puolen tusinaa kääntämätöntä. Niistä saisi vielä yhden mainion kokoelman. Ja muutaman vuoden kuluttua, kun tämä Keltaisen kirjaston nide olisi loppuunmyyty, voisi markkinoille päästää pehmeäkantisen Kootut-kokoelman, jossa olisi tasan samat novellit kuin CS:ssa.

Melkeinhyvä Ian McEwan sanoi Bellow'sta hienosti, että tämä määritteli romaanin uudelleen, laajensi sitä, vapautti sen, lämmitti sitä inhimillisellä tajulla ja tolkulla sekä suurella tarkoituksella. Tai jotenkin noin. Aika upeasti sanottu.

Albert Camus: Rutto
Olisikohan Camus"n rutto jo levinnyt Suomeen? Osalla suomalaisista on perusteettomia pelkoja, joita voi pitää harhaisina, ja huonot ihmiset ja syntipukit on nimetty. Jotenkin tuttu massapsykologinen ilmiö, jos ilmiötä lähestyy tieteellisesti...
Siis liittykäämme yhteen kaikki huonoiksi ja pahoiksi leimatut syyttömät ihmiset ja huolehtikaamme toisistamme, myös heikoimmistakin veljistämme ja siskoistamme.

Ja viekäämme kukkia fasismin uhrien haudoille.

Tosiaan, viekäämme kukkia fasismin uhrien haudoille - senkin uhreja on syytä muistaa.

Itse asiassa Ian McEwanin Bellow-luonnehdinta näyttäisi istuvan myös Philip Rothiin (Rothille?). Tuommoisia mietiskelen, kun luen Haamu poistuu -romaania.

Nathan Zuckerman on elänyt 11 vuotta pohjoisessa, metsän keskellä, yli 200 km:n päässä New Yorkista, jonne hän palaa saamaan hoitoa syöpäleikkauksesta seuranneeseen pidättelyvaikeuteen (toinen seuraus: impotenssi) - uidessa jää altaaseen keltainen vana... Hän muistelee keskellä vuoden 2004 vaalien loppukiriä: opiskelijana hän kampanjoi Stevensonin puolesta, kahdesti, mutta Eisenhower voitti 1952 & 1956. Siis demokraatti, henkeen ja vereen:

...enkä ollut uskoa silmiäni, kun olento joka oli niin ilmiselvästi oman häikäilemättömyytensä patologian vallassa, niin ilmiselvästi vilpillinen ja häijy kuin Nixon, kukisti Humphreyn vuonna 1968, ja sitten kahdeksankymmentäluvulla, kun siitä yhdestä itsevarmasta luupäästä, jonka onttous oli ylivertaista ja mielipiteet latteita ja sokeus historian kaikille mutkikkuuksille absoluuttista, tuli kansallisen palvonnan kohde ja vieläpä arvostettu "suuri kommunikoija", joka voitti molemmat kautensa äänivyöryllä. Ja oliko kuunaan nähty sellaista vaalikamppailua kuin Goren ja Bushin välinen, joka ratkaistiin niin kuin ratkaistiin, ikään kuin tarkoituksena todellakin olisi ollut nitistää lainkuuliaisen kansalaisen viimeisetkin häpeälliset naiiviuden rippeet?

Omakohtaisen tuntuista. Eihän tämä ole fiktiota, vaan muistelmia! Mutta miten Nat Z eli omassa metsässään? Hän hankkiutui eroon halustaan tietää mm. lopettamalla lehtien tilaukset: Televisiosta katsoin baseballia, radiosta kuuntelin musiikkia, ja siinä se. USA:ssa asia onkin ollut noin, ainakin ennen satelliitti- tai digiteeveetä: kansalliset kanavat tarjosivat viihdettä ja sokeroituja kotimaan uutisia. Ei taidetta, eikä tietoa (toki niillä on viikottaiset, tunnin mittaiset ajankohtaiskeskustelut). Helppo unohtaa TV. Tiheä ula- ja "AM"-radioiden verkosto sen sijaan tarjoaa paljon kanavia, myös jazzia, klassista ym. ei-populaaria.

Yllättäen vei vain muutaman viikon päästä eroon arkisesta tottumuksesta, johon suuri osa ei-ammatillisesta ajattelustani oli perustunut, ja elää aivan mukavasti tietämättä ajankohtaisista tapahtumista yhtään mitään. Olin karkottanut kotimaani, tullut itse karkotetuksi eroottisesta yhteydestä naisiin, ja taisteluväsymys oli ajanut minut rakkauden tantereelta. Olin antanut itselleni varoituksen. Olin päässyt irti elämäni ja sen tapahtumien puristuksesta. Tai ainakin viittä vaille. Mökkini olisi aivan yhtä hyvin voinut ajelehtia avomerellä kuin sijaita Massachusettsin maaseudulla (...)

Minusta on häkellyttävää, miten vahvan realismi-efektin Roth aikaansaa. Yks.ens. persoonan kertoja ja vuosikymmenten mittainen kansalainen-Rothin julkisuudessa tapahtuva sekoittuminen ja sekoittaminen julkiseen kirjailija-Rothiin sekä tämän romaaneiden hahmoihin - kuten Nat Z - tuottaa helposti uskottavuudeltaan saman efektin kuin lukisi "autenttisia" päiväkirjoja! Muoto- ja rakenneseikat jäävät huomiotta, kun Roth vyöryttää elävää, rytmikästä, jutustelevaa proosaansa. Eletyn oloista kirjallisuutta.

Outoa, ettei Rothia ylistetä 1900-luvun lopun tärkeimpänä (amerikkalaisena) realistina!

Tosiaan, Philip Roth on tuttu 60-luvulta. Itse kun uulen uutta paneen kirjastoon tilauksen. Menneeltä aikakaudeltaan (PR) tulee mieleen Henry Miller ja Lawrence Durrell - useita amerikanjuutalaisia joita vilahtelee yllättäin Kiertävästä kirjasta Anais Nïnin päiväkirjoista. Muuten Lawrence Durrellin Alexandria-kvartetti Lawrence-Balthazar-Mountholive-Clea on upea kuvaus arabi/länsimaisen erilaisuus. Kun suomennos oli aivan kurja, miksei mennä alkuoriginalaaliinn? Luen Kriittiikki.

Toinen elähdymys on tyttäreltä saama kirja - Hannu Väisänen, graafikko, on toki sävähdyttänyt jo. TOISET KENGÄT. Ylipitkäkö- 367? Yleensä jos pitkä leffa tai kirja pitää olla ylihyvä kestääkseeen. Pantaako nimi muistiin.

Liisa, uudista Roth-tuttavuus Amerikkalaisella pastoraalilla ja sitä seuranneella "trilogialla". Mallikasta kirjallisuutta.

Yritin nuorena lukea Durrellin Alexandriaa, muttei siitä mitään tullut. Tuntui jaarittelevalta, tylsältä paikoillaan polkemiselta. Suomennospuolta en tajunnut ajatella. En kyllä olisi saattanut niitä skidinä englanniksi lukeakaan. Ehkä noita voisi eläkelukemiseksi...

Puttosen Kirjakerhossa Kaisa Kurikka & Lasse Koskela riipivät Jukka-Pekka Palviaisen ja Joel Haahtelan kirjat. Sangen eläväistä keskustelua. Tykkään että Koskelan manaus suomikirjallisuuden suomimieskuvasta osui naulan kantaan. Vaan siitähän sitä kirjoittavat, mikä on itselle tuttua: näinhän on aloittelevaa kirjoittajaa opetettu taidettu opettaa jo ennen Waltaria. Niinpä äijä sitten istuu keittiönpöydän ääressä, tuijottaa synkin aatoksin ulos räntäsateeseen...

K-meleon, luepa tämän ajan tietämykselläsi uudestaan Durrell'in Alexandria-kvartetti. Justine, Balthazar, Mountolive, Clea. Kolme ensimmäistä kirjaa kuvaavat tapahtumaketjua kolmen eri henkilön kannalta, Cleassa aika alkaa mennä yhdessä eteenpäin. Olen edelleen sitä mieltä, että suomennos oli kurja, mutta minusta kvartetti on hienointa, missä vastakkainasettelu arabin ja länsimaalaisen välillä on kuvattu.

Minulla on ollut onni (Bookcrossingin kautta) lukea Anaïs Ninin kuudesta päiväkirjasta jo kaksi suomennettua. Siinä vasta vilisee kaikki itseni 60-lukulaisen idolit! En ole vielä päättänyt, kummalle lapsuudenystävälle kummankin kahdesta jäljelläolevasta lähetän. PS En ymmärrä, mikä Henry Millerissä innosti Anaïsta ystävyyteen asti. Jäljestäpäin ajatellen pelkkä tyhmä koko Henry.

Liisa Autio kirjoitti:K-meleon, luepa tämän ajan tietämykselläsi uudestaan Durrell'in Alexandria-kvartetti. (...) Olen edelleen sitä mieltä, että suomennos oli kurja, mutta minusta kvartetti on hienointa, missä vastakkainasettelu arabin ja länsimaalaisen välillä on kuvattu.

Okei, painan kehotuksen muistiin!

Sorry, tätä ei ole käsitelty Kirjakerho-ohjelmassa, vielä (huokaa hän toiveikkaasti). Vaan en keksi tälle passelimpaakaan paikkaa...

Olen huomannut, etten koskaan voi jättää dekkarilukemista Chandleriin: hänen tuotannossaan on tyylin upeudesta riippumatta jotain falskia. Pään saa kirkkaaksi vain lukemalla Chandlerin päälle jotain aidompaa. Joulunajan Pitkät jäähyväiset -ohjelmassa (von Bagh & Salo) mainittiin jotain, joka jäi vaivaamaan. Piti kaivaa esiin ohjelmassa ohimennen kehaistu Liian pitkät jäähyväiset (toim. Waarala-Salovaara 1994). Pikku niteessä on tusina lukua. Kaukaisimmat ihan Amerikasta asti: Fredric Jamesonin ja Kenneth Millarin eli "Ross Macdonaldin" tekstit. Käytän viimeksi mainitusta tuttua Macdonald-pseudonyymiä.

Minua Chandler-fanitus hieman vaivaa, sillä pitkässä juoksussa hän jää Dash Hammettin ja Ross Macdonaldin jalkoihin: Yhtäältä Maltan haukka on kivijalka, jolle kaikki moderni rikosetsiväkirjallisuus perustuu. Toisaalta Macdonaldin vahva tuotanto - 18 Lew Archer -romaania ja muu päälle - tarjoaa joukon "huippuja", vaikka on tietenkin epätasainen, kuten Dashin ja Chandlerinkin, eikä sieltä löydy yhtä muiden yläpuolelle nousevaa Kuolematonta Mestariteosta. Ei taida löytyä Chandleriltäkään, Syvän unen ja Pitkien jäähyväisten tekijältä. Jäähyväisetkin on maineessa vain mittansa ansiosta: 200-sivuisena se ohitettaisiin hourailevana juopon myöhäisyritelmänä?

Macdonaldilla on komea sarja erilailla viritettyjä opuksia. En ole varma, miten kirjallisuushutkijat hänen tuotantoaan periodisoivat. He puhuvat joistakin läpimurtokauden teoksista, olen sekundäärilähteiden pohjalta käsittänyt. Minä luulen, että hän oli tehnyt tarpeelliset kokeilut 1950-luvun puolivälin tienoille tultaessa, jolloin neljän vuoden jakson aikana ilmestyi vain yksi uusi romaani, Barbaarirannikko (The Barbarous Coast, 1956). Sitä seurasi v. 1958 vahva Tuomitsijat (The Doomsters, suom. vasta 1996). Tästä lähti hurjien, emotionaalisesti raskaiden romskujen sarja, jonka prässi hiljalleen lieveni 1960-luvun lopulle tultaessa. Viimeiset työt 1970-luvulla ovat hallittuja, tyylikkäitä ja tasapainoisia. Fitzgeraldinsa tarkkaan tutkiskellut Macdonald taisi viritykset.

Itse törmäsin Macdonaldiin 1970-luvun alkupuolella, kirja oli Nukkuva kaunotar (Sleeping Beauty, 1973/1974), joka löytyi kirjakaupan uutuushyllystä. Opusta kiersi paperinen Erikoistarjousta kaupitteleva huomionauha. Ja kannessa oli kauniin, nukkuvan, nuoren naisen kuva. Kerrankin tavaraestetiikka vei oikeaan kohteeseen! Sen jälkeen olen kerännyt Mcdonaldin käännetyn tuotannon, joukossa on jopa muutama päällekkäinen nide (eri painokset tai käännökset). Tuolle tuotannolle pitäisi ehdottomasti tehdä nyytäjät!

Liian pitkät jäähyväiset päättyy Macdonaldin juttuun "Kirjailija etsiväsankarina" (1965? 1973?), jossa hän käy läpi Chandler-suhdettaan ja huipentaa tarkastelunsa legendaariseen kieltoon: "En koskaan voisi kirjoittaa Archerista: 'Hän on sankari, hän on kaikki.'" Macdonaldin Archer ei ole romaaneiden emotionaalinen - libidinaalinen, sanoisi psykokriitikko - keskus: Macdonald on kiinnostuneempi romaaniensa muista ihmisistä, niistä jotka riitelevät, tappelevat, joskus tappavatkin. Hän myöskin sanoo kasvaneensa irti siitä, että tarvitsisi Archeria fantasiaprojektiokseen, jota Marlowe hänen mielestään oli Chandlerille. Hänellä ei ole Jeesus-fiksaatiota eikä tarvetta Chandlerin puritaaniselle moralisoinnille.

"Jos kertoja sijoittaa kertojasankariin huomattavia määriä omaa tunnettaan, tarina voi kärsiä ja sen merkitykset sumentua, kuten eräistä Chandlerin kirjoista voi huomata."

Macdonald - tai siis Millar - on väitellyt Coleridgestä, joten kaipa hän pystyi löytämään Marlowe-romaanien heikkoudet. Hän sanoo Chandler-sulattelun vieneen muutaman vuoden, minkä otaksun merkitsevän tiukkaa, analyyttistä Chandler-luentaa.

"He was trapped like the late Hemingway in an unnecessarily limiting idea of self, hero, and language", tuumaa Macdonald Chandlerista.

Macdonald on painottanut romaanin rakenteen merkitystä ja kertoo suunnitelleensa omat työnsä huolella, niiden sisäiset yhteydet, jotka liittyvät henkilöhahmojen menneisyyteen ja keskinäissuhteisiin. Siinäkin ero Chandleriin. Hänen romskunsa aukeavat lähes järestään joitakin vuosikymmeniä menneeseen - yksittäinen väkivallan teko ei ole irrallinen, vaan liittyy olennaisesti tekijän elämänkudokseen ja elämän kudokseen. Nuoret löytävät vanhempiensa nuoruudesta asioita...

Muistan, miten ilahduttavalta hänen asenteensa nuoria kohtaan tuntui. Kun kuppaisella seitkytluvulla raakuttiin kaikenlaista tylsää lähinnä raakkumisen ilosta ja vanhempi väki tuntui mollaavan 5-0 -pohjalta saadakseen nuorison ojennukseen, niin Macdonald oli kuin vanha vaari, joka toivoi etteivät nuoret tulisi vanhempiensa kaltaisiksi. Lapset kun tapaavat usein olemaan vanhempiensa uhreja.

Viimeisissä romaaneissaan Macdonald asetti yksilön pahatkin yksittäiset, toiseen ihmiseen kohdistuneet teot laajempaan yhteyteen rinnastamalla vakavan ekorikoksen mittakaavan dekkaritarinoiden standardirikokseen. Ihmissyinen ympäristökatastrofi öljytuhon tai metsäpalon muodossa varjosti Archerin viimeisiä selvityksiä.

Macdonaldin viimeiseksi Chandler-tuomioksi jääköön: "The detective-as-redeemer is a backward step in the direction of sentimental romance, and an over-simplified world of good guys and bad guys."

(1. suomenkielinen Macdonald-esittely oli Salovaaran koko sivun juttu: HS 16/9 1979. Siinä on perusasiat yhdessä paketissa.)

Suomeksi - Lew Archer -tarinat
* = ei Lew Archer -tarina

The Moving Target, 1949, Liikkuva maali, 1972
The Drowning Pool, 1950, Kasvot vedessä, 1994
The Way Some People Die, 1951, Kumma tapa kuolla, 1995
The Ivory Grin, 1952, Huuleton hymy, 1975
* Meet Me at the Morgue, 1953, Tavataan ruumishuoneella, 1997
Find a Victim, 1954, Etsi uhrisi, 1973
The Name is Archer, 1955, Nimi on Archer, 1998
The Barbarous Coast, 1956, Barbaarirannikko, 1961 (2.p. 1971)
The Doomsters, 1958, Tuomitsijat, 1996
The Galton Case, 1959, Rouva Galtonin perillinen, 1981
* The Ferguson Affair, 1960, Fergusonin tapaus, 2000
The Wycherly Woman, 1961, Rikas tyttöparka, 1980
The Zebra-Striped Hearse, 1962, Harriet on iso tyttö, 1968
The Chill, 1964, Tappotuomio, 1985
The Far Side of the Dollar, 1965, Dollarin nurja puoli, 1967/1979 (2 suomennosta)
Black Money, 1966, Pimeää rahaa, 1968
The Instant Enemy, 1968, Hyvää käteistä rahaa, 1976
The Goodbye Look, 1969, Jäähyväiskatse, 1972
The Underground Man, 1971, Takamies, 1972
Sleeping Beauty, 1973, Nukkuva kaunotar, 1974
The Blue Hammer, 1976, Sininen syke, 1977

"Laululintu", The Imaginary Blonde 1953 (Kovaksi keitetyt 2, toim. Peter Haining, suom 2001. Toinen suomennos: "Tyttö hukassa", Nimi on Archer, 1998)
"Epäilyksenalainen vaaleaverikkö", Guilt-Edged Blonde 1954 (Pimeiden kujien kulkijat, toim. Pronzini & Greenberg, suom. 1992. Toinen suomennos: "Katinkultakutri", Nimi on Archer, 1998)

Myös 1970-luvun alussa suomennettiin joitakin Macdonald-novelleja, muistaakseni johonkin Mystery Magazine tai Stories -julkaisuun.

Macdonald on painottanut romaanin rakenteen merkitystä ja kertoo suunnitelleensa omat työnsä huolella, niiden sisäiset yhteydet, jotka liittyvät henkilöhahmojen menneisyyteen ja keskinäissuhteisiin.

Lukaisin "Nukkuvan kaunottaren" (suom. Jyrki Lindström 1974) pitkästä aikaa, vaikka kirja hajoaa käsiin irtolehtipainokseksi (lukemista vartenhan ne ovat). - En muuten ole alkuunkaan varma siitä, että Kaunotar oli ensimmäinen lukemani Macdonald: tuohon aikaan tuli luettua sen verran paljon ja monipuolisestikin, että olen tod.näk. tutustunut hänen varhaisempaan tuotantoonsa kirjastokirjoina. En usko, että olisi ostanut kirjaa pelkän kannen nätin kasvokuvan perusteella. 50-50, sanoisin.

En muistanut tuota rakenteen merkitys -kohtaa, kun kirjaa luin. Kolmannes (80 sivua) meni yhdellä istumalla, ja suorastaan huokailin, miten sujuvasti ja huomaamattomasti siirtymät tapahtuvat: piti pysähtyä miettimään, miten monessa paikassa ja miten monen ihmisen kanssa Lew Archer tuohon mennessä oli ollut tekemisissä. Ei kovinkaan monessa, eikä monen. Tarinan edetessä, kun Archerin galleria kasvaa ja hän joutuu haastattelemaan ihmisiä uudelleen, ilmenee hänen sirkulointinsa muutaman pisteen välillä. Samalla tarina kasvaa menneeseen, henkilöhahmojen historialliset yhteydet alkavat selvitä. Tarinan taustalla suunnittelua, taitoa, mutta myös vuosien tuomaa rutiinia.

Hieman kuin kuuntelisi yhden mouvementin sinfoniaa.

XLII luvusta tai jaksosta koostuva 250-sivuinen romsku ei tunnu fragmentaariselta eikä katkonaiselta, vaikka näin voisi luulla kun laskeskelee luvun keskipituudeksi noin 6 sivua. Jatkuvuus, tarinan ja Archerin tietoisuuden jatkuvuus, ylittää formaalin jaon. Osoittaa mielestäni Macdonaldin taitavuutta. Fyysisen toiminnan vähäisyys, suoranainen puute, ei ainakaan minua häiritse (mutta saattaa olla syy, ettei Macdonald ole noussut samanlaiseksi kulttikirjailijaksi kuin Chandler; kirjallisen taidon puute ei ainakaan ole tähän syynä).

Nämä Macdonaldin viimeiset romskut ovat trad. hard-boiled dekkarin kuolema: niiden todenmakuisuus ja uskottavuus ovat eri luokkaa kuin varhaisemmat kovisdekkarit, joiden Sankari hakataan, ajetaan lihamyllyn läpi, kylkiluut katkotaan, ja äijä pumpataan täyteen morfiinia, hermomyrkkyjä ja unilääkkeitä ja varmuudeksi ammutaan olkapäähän, kylkeen ja reiteen, mutta joka silti vain hammasta purren porskuttaa etiäppäin, tyrmää ammattijalkapalloilijan tai raskaansarjan nyrkkeilijän ja kuin sivumennen selvittää casen. Parhaassa tapauksessa ruudinharmaa kraka ei ole edes mennyt vinoon! Nyt jälkikäteen huomaa selvästi, ettei Macdonaldin jälkeen ole tullut dekkarikirjallisuuden uudistajaa: Leonard käänsi dekkarin vitsailuksi ja piruiluksi, jotakuinkin puhtaaksi eskapismiksi, ja joku toinen on päätynyt kirjoittamaan rikoskirjallisuutta poliisitarinoina. Macdonald irrotti Archerin sankariroolista niin pitkälle kuin mahdollista. Suurinta aikaa lukemisesta en edes kokenut tai mieltänyt lukevani dekkaria, vaan seurasin mielenkiintoisen henkilögallerian puheita koettaen arvailla harhautuksia, valheita ja väärinmuistamisia.

Ja Archer on kaukana Pyhimyksestä: hän roudaa rannalta löytämänsä nuoren, psyykkisesti ilmeisen tasapainottoman kaunottaren kotiinsa, mutta - kun ei niinsanotusti saa - päätyy sekstaamaan naisen tädin (äidin siskon) kanssa. Ritari Nuhteeton on kuollut.

Minun on vaikea keksiä, mihin Macdonald olisi Archerin ja dekkarin vienyt, jos ilmeisen nopeasti edennyt Alzheimerin tauti ei olisi vienyt häntä pian "Sinisen sykkeen" ilmestymisen jälkeen, ensin työkyvyttömyyteen, sitten hautaan. Itse olisin mielelläni lukenut niteen tai pari, jossa Archer olisi "alennettu" maan mahtavien juoksupojaksi, josta roolista käsin hän olisi tehnyt häijyjä, tarkkoja ja rehellisiä (?) huomioitaan siitä, miten maa makaa.

k-meleon kirjoitti:Archer... päätyy sekstaamaan naisen tädin (äidin siskon) kanssa.

Väärin meni. Hän oli nuoren naisen isän sisko.

k-meleon kirjoitti:Myös 1970-luvun alussa suomennettiin joitakin Macdonald-novelleja, muistaakseni johonkin Mystery Magazine tai Stories -julkaisuun.

Kuten: "Yö on rakkauden aikaa" (Midnight Blue), Maailman tunnetuimmat jännärit by Ellery Queen's Mystery Magazine, Syyskuu 2/1971 (Oy Iisalmen Sanomat, Iisalmi).

Löysin tuon v. 1971 julkaisun pokkariformaattisarjan siististi muoveihin paketoituna, kun pengoin vanhoja punkkisaaren arkistoja. Ja paketoin takaisin (kosteusvaurioiden minimoimista). Nopeita, tökeröitä käännöksiä. Jopa "Midnight Blue" oli niteessä kirjoitettu "Mainight Bleu" ja toisaalla "Midninght Blue", muistelen.

Tornion kirjasto muuten infoaa, että Macdonaldin varhainen The Tree Roads on suomennettu. Onkin aivan hyvä suomalainen infosivu aiheeseen (minun "Harrietin" ja "Sykkeen" kannet ovat erilaiset kuin torniolaisten kuvaamat).

(Pari sanaa tänne lisää, jotta taatusti näyttää yhden mökkihöperön monoloogilta...)

Kirjakerho otsikolla Pahuuden kovat kertoimet. Kuuntelin uudelleen kirkonmenojen aikaan, kun en ole minnekään menossa ja halusin tarkastaa yhden jutun. File-tietoja: julk. 10/7, kuunneltu 12/7 noin klo 10.50: 74 kertaa! Eli Areenalla on kysyntää, kun Kirjakerhoakin kuunnellaan näin paljon.

Tarleena Sammalkorven kanssa keskustelivat suomentaja Marja Kyrö ja kirjallisuustoimittaja Pia Ingström. Pohdittiin, että on kehittynyt uudenlainen väkivaltaromaani. Huomattiin "nykydekkarin" olevan lähinnä fantasiaa, yli-ihmisiä ja muuta yliluonnollista: yliälykäs (voiko moista olla?) super-hyper-rikollinen ja myös psykopaatti ja tätä glorifioidaan. Romskun paha on aikamoista kirjallista kuvitelmaa, versus tosielämän paha, joka on tyhmää, tumpeloa, sattumanvaraista: tosielämän rikollinen on vähän tai paljon vinksahtanut, mutta pohjimmiltaan aika pöhkö (eikä nero). Kehitystendenssi yhdellä lauseella: 'dekkari liukuu satuun'.

Huomattiin, että uudessa mystis-yli-luonnollisessa "dekkarissa" jotain jää selittämättömäksi. Ja samaan päätyi tyttötriokin:

Pahan ongelma: missä paha/pahuus on? Ihmisessä? Luonnossa? Yhteiskunnassa? Jos jo otsikossa puhutaan pahuudesta, niin kaipa tuo pitäisi 'määritellä' tai jotain. Taisi olla Kyrö, kun tuumasi (vähän epäselvästi) pahan aina sosiaalisesti määritellyksi ja rajatuksi. Aivan. Oikeasti 'paha' on inhimillinen maailmajäsennyksen kategoria, joten miksi roudata takaovesta omia arvostuksia & uskomuksia noin kritiikittömästi mukaan!

Lisäksi huomauttaisin: nero rikollinen -hahmo glorifioi myös poliisia (dekkarissa: yksityisetsivää), koska rikosneron nappaamiseen tarvitaan toinen nero. Jo 1800-luvun dekkarit glorifioivat pahaa rikollista (vrt. Conan Doyle), joten ei mitään uutta auringon alla: nero Pahis + yhtä nero Ratkoja = "dekkarin" pakkokaava.

Tässä ei mikään ole muuttunut.

Vain ameriikkalainen kovaksikeitetty on pystynyt tuon ylittämään. Se on koko rikoskirjallisuuden lajin huippu.

Muuten, saksalaisilla on nasevin ja tarkin ja osuvin yleisilmaus, jolla tarkoitetaan dekkareita, poliisi- ja rikosromaaneita sekä psykologista jännitystä, johon liittyy rikos: Krimi. Joten miksi harhaanjohtavasti 'dekkari'? Miksei suomaalainen kirjallisuustoimittajatätitoimikunta tarjoa "dekkarin" tilalle yhtä nasevaa ja käsitteellisesti yhtä skarppia sanaa?

Kirjallisuuspsykososioloogisten gradujen väsääjät, huomio: olen huomannut tämän "nykydekkarin" kiinnostavan naisia paaaljooon enemmän kuin miehiä. Mistähän moinen? Ainakaan minun kavereista kukaan ei myönnä tätä ruåttalaistyyppistä väkivaltaviihdettä diggaavansa, mutta tunnen pari-kolme naista, joille sen lukeminen on lähes elinehto.

k-meleon kirjoitti:(Pari sanaa tänne lisää, jotta taatusti näyttää yhden mökkihöperön monoloogilta...)

Onneksi muutakin kuin taulukoita ja hätäisiä muistiinpanoja.

k-meleon kirjoitti:Huomattiin "nykydekkarin" olevan lähinnä fantasiaa, yli-ihmisiä ja muuta yliluonnollista: yliälykäs (voiko moista olla?) super-hyper-rikollinen ja myös psykopaatti ja tätä glorifioidaan. Romskun paha on aikamoista kirjallista kuvitelmaa, versus tosielämän paha, joka on tyhmää, tumpeloa, sattumanvaraista: tosielämän rikollinen on vähän tai paljon vinksahtanut, mutta pohjimmiltaan aika pöhkö (eikä nero). Kehitystendenssi yhdellä lauseella: 'dekkari liukuu satuun'.

Huomattiin, että uudessa mystis-yli-luonnollisessa "dekkarissa" jotain jää selittämättömäksi.

Onneksi en tunne tätä uutta ruotsalaisaaltoa kuin muutaman näytteen verran. Ei tosiaankaan kiinnosta. Kiinnostavaa on, mihin tarpeeseen toiset moista lukevat: jos se on kirjallisesti heikkotasoista, niin jonkin "psyykkisen vamman hoito" lienee harrasteen syy?

k-meleon kirjoitti: keskustelivat ruotsalaisista "dekkareista" Tarleena Sammalkorven kaa Marja Kyrö (suomentaja) ja Pia Ingström (kirjallisuustoimittaja). Tytöt aivan oikein ilmoittivat, ettei "ruotsidekkari" ole kovin kiinnostavaa (paitti, ehkä, kirjallisuussosiologisesti).

Keskustareissulla huomasin, että noita ruotsalaisopuksia löytyy halpahyllyistä, aletiskeltä ja Kilokirjan kaltaisista jäännöserien puodeista.

Kilokirjassa oli tarjolla jopa Donnerin Diktonius-elämäkerta.

k-meleon kirjoitti:Humanistin puhetta!

Kiitän.