YLE Radio 1

Tunnustan olleeni viime aikoina lumoutunut useimpien menneiden aikojen suomalaisten teknisesti hämmästyttävän taitavien kontrapunktikkojen ja syvällistä ekspressiivistä tai lämpimän lyyristä tunnetta musiikisaan ilmaisemaan kykenevien säveltaiteilijoiden teoksista joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan kuin niiden nykysellaisten joiden musiikista puuttuu yleisesti hyväksytty emotionaalinen referenssisysteemi tai joiden musiikki ei kiihdytä älyn mukaisia tahdon liikkeiden vastineita puhtaan mielteen alueelle projisoituna objektivoituna tunteena, tahdon ollessa tajunnasta ulos tungettuna pois pelistä jota itseään ei saa kiihdyttää vaan ainoastaan tahdon tyydytyksen taikka tuskan kuvina.

Erik Fordellin, 44 sinfoniaa, satoja kuoro-ja yksinlauluja, kamarimusiikkia ja konserttoja luoneen pohjalaisen kapellimestarin, kuoronjohtajan ja pianonsoiton opettajan, joka sai yksityisopetusta Aarre Merikannolta ja opiskeli Bengt Carlssonin johdolla sävellystä Sibiksessä, tuotantoa en vielä tunne sen oloissamme ainoalaatuisista mittasuhteista huolimatta kuitenkaan lainkaan.

Mutta monien muiden luovien suomalaisten säveltähenkien musiikki on jo tehnyt odottamattoman suuren vaikutuksen jollaista en modernimmasta suomalaisestakaan musiikista milloinkaan oikein ole vielä kokenut niin paljon kuin sitä radiossakin on aina soitettu.

Pitäisi varmaankin määritellä jokin ajallinen kiintopiste, käännekohta ja dramaattinen ja mullistava hetki, jota ennen kaikki huomionarvoinen, merkitykseltään pysyvä ja ajan kulutusta ja hammasta kestävä suuri ja tunteisiin vetoava ja vaikuttava musiikki on luotu.

Kulkisiko rajapyykki jossakin noin 1970-luvun tietämillä, jolloin kaikki säveltaide trivialisoitui ja menetti yleispätevyytensä ihmisen psykofyysisten kokemusten ilmentäjänä?