YLE Radio 1

Kun keskustelun otsikko on Il barbiere di Seviglia, niin miksi siihen vedetään mukaan joku Delius? Tai vihreä tee? Asiaan Mikki!

Siksi että kommenttini koski lähinnä näiden kahden tai pikemminkin italialaisen oopperatyylin musiikillissdraamallisten saavutusten valossa suoritettua vertailua sekä niiden luonteessa ja olemuksessa nähtyjä eroavaisuuksia, että koskien oopperataidetta yleisemminkin sen metafyysillisen merkityksen yhteyteen tuotuna, jonka mukaan musiikki ikään kuin omassa abstraktissa ja henkilöistä ja tapahtumista erillisessä tasossaan omia muuttumattomia lakejaan noudattaessaan ei koskaan samastu kohteeseensa vaan säilyttää sittenkin olennaisen puhtautensa ja ylevyytensä säestäessään samalla juhlavuudelle ja paatoksella koomillisen oopperan naurettavimpiakin kohtauksia tai psykologisen draaman henkilösuhteiden psykologisille vaihteluille alistettuja konflikteja, joka esim. porvarisperheenn kinasteluna tai nuoren lemmenparin itsenäistymispyrkimyksinä edustaa kappaleen aineellisuutta ja siksi että Delius on Rossinia paljon koskettavampaa ja syvällisempää musiikkia. Enkä mitään muuta oikeastaan kuuntelisikaan enkä ole kuunnellutkaan levylautasellisen verran tarjoiltuna kieltäytymättä.

...loistokkain Mozartin oopperataiteen perillinen eikä siihen tarvita mitään sen kummempia perusteluja. Musiikki puhuu puolestaan - se on helppoa ja nautittavaa... täynnä kekseliäitä melodisia ja rytmisiä temppuja. Rossini oli suuri nero. Jopa hänen äänekkäät ensembletkin ovat (Mozartin tapaan) musiikkia kun taas esim. Verdin vastaavat ovat usein päätäsärkevää melua.

Rossinin musiikki ei kumpua sydämestä vaan sorminäppäryydestä.

Perustele väitteesi.

Pakko kait se sitten on yrittää kun tänne vahingossa jouduin minusta riippumattomista tekijöistä johtuen.

Carl Maria von Weber sanoi musiikin rappeutuymisen alkaneen Rossinbista ja monet muutkin kriitikot ovat todenneet hänen musiikissaan olevanb kovin paljon pintakiiltoa, Taidemaalari Inres sanoi häntä epärehelliseksi säveltäjäksi. Ilmeisesti hekin kiinnittivät huomiota Rossinin musiikin soinnutuksen ja teknisen rakenteen yksinkertyaisuuteen; sanoihan hän itsekin. Antakaa minulle pestävien vaatteiden luettelo niin sävellän siihehen musiikin. On myös huomautettu että ne jotka pitävät musiikissa tärkeimpänä tekijänä ja ominaisuutena tunnetta, älyä tyai syvällisyyttä, Rossini ei milloinkaan tule erityisesti vetoamaan heiuhin. Silä hän osasi olla sukkela ja sulava mutta ei milään tavoin älykäs tai viljellä suuria tunteita ja intohimoja musiikissaan. voidaan luetella yhden käden sormilla ne säveltäjät joille oli suotu kyky antaa musiikin absoluuttinen muoto toiminnan motiiveille ja henkilöiden psyyykkisille impulsseille. Mozart oli heistä ensimmäinen omaten tarkan psykologisen silmän, näyttämövaiston, luonnehtimiskyvyn, ei ennen sitä eikä pitkään aikaan myöhjemminkään parhaista oopperalibretoista ei löydy tasavertaisuuden häivääkään vaan ainoastraan lähtökohtia musiikillisen partituurin kehittymiselle, Hänen hahmoissaabn on jokin syvää obvjektiivista totuudellisuutta huokuva määrittelemätön elementti.

Luulisin että Rossinin oopperataide pyrkii buffohölmöilyineen piikemminkin viihdyttämiseen kuin samastumaan kevyellä kädellä luonnehdittuihin koomisiin buffatyyppeihinsä saati herättämään katsojassa suuria tunteita niin että nämä kokisivat katharsiksen sielun kuorman kirvoittumisen antiikin tragedioiden tavoin. Katson että Schubert saksalaisessa romanttisessa oopperassa loi suurempaa näyttämödraamaa joista puhuvat voimakkaammat tunteet ja intohimot italialaisen koomiseen buffohölmöilyyn verrattuna joka oli tyylipuhdas aikansa tuote aikalaisten tarpeita vastaten synnyttäen ennennäkemättömän rossinikuumeen huikentelevaisuuteen taipuvaisessa Wienissä samaan aikaan kun Schubertilla oli jo toinen jalka haudassa kuollen unohdettuna ja yksinäisenä muutamista menestyskonserteista huolimatta viimeisinä vuosinaan. Rossini sanoin myös. monet moittivat miniua siitä etten sävellä kuin Haydn ja mozart. mutta vaika kuinka yrittäis8in olisin vain huono Haydn ja vielä kehnompi mozart. siispä pysyn Rossinina enkä siinä ainakaan ole huono.

Höpsis. Rossini oli vanha kettu, joka hallitsi jos jonkinnäköiset tunneskaalat. Hänellä oli usein pilke silmäkulmassa, mutta hän osasi olla myös herkkä. Rossini oli oppinut vokaalimusiikin säveltäjä, joka ammensi eri aikakausilta (tuntien tärkeät sävellykset Bachin h-mollimessusta Mozartin korkeimman luokan oopperataiteeseen). Se, että jotkut muusikot ovat haukkuneet hänet, ei kerro mitään. Haukkuihan Glenn Gouldkin Mozartin. Asettaessaan Mozzen ja Papan itsensä edelle Rossini oli toki realisti, mutta myös vaatimaton. Melodisesti Rossini kuuluu merkittävimpien joukkoon - sen lisäksi, että hän oli yksi oopperan merkittävä uudistaja, joka loi suuntaviivoja mm. Wagnerin taiteelle. Rossini ei ollut väkinäinen näpertelijä, vaan aivan kuten Mozartilla, nerokkaat ideat pulppusivat hänestä ja säveltäminen oli hänelle luontaista ja helppoa. Esimerkiksi Parturin duetto "All'idea di quel metallo" kiihtyy hillitömän nerokkaaksi ja Wilhelm Tellin tenoriaariat sisältävät omaperäisten koukkujensa lomassa myös ainutlaatuista tunteiden paatosta.

Rossinin tunnetuimpiin maneereihin kuuluvat koomisina tehokeinoa viljellyt hirviömäiset koloratuurit kylminä bravuurinumeroina ja usein mekaanisen vaikutelman jättävät stereotyyppiset crescendot soitinryhmien peräkkäisine sisääntuloineen, jotka eivät tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä säveltäjän kohdalla joka rakasti taiturillista rihkamaa yli kaiken itsetarkoituksellisena yleisön ja virtuoosisen laulutekniikan kosiskelijana tuhoamalla samalla oopperahahmojensa draamallisen uskottavuuden eivätkä hänen reforminsa riitä takaamaan hänen pintakiiltoiselle ajanvietteelleen paikkaa draaman suurten mestareiden joukossa saati että ne muodostaisivat minkäänlaista yhdyssysidettä Wagnerin luomaan musiikkidsraamaan puhelevissa seccoresitatiiveissa käyttöön ottamansa orkesterisäestyksestä huolimatta edistämättä tuskin lainkaan draamallista jatkuvuutta tässä mielessä numeron jäädessä numeroksi, jotka musiikilliselta sisällöltään ja painoarvoltaan ovat varsin köyhiä sillä mikään romanttisen tunneilmaisun suuri tulkki hän ei kuitenkaan ollut pömppövatsaisine ja naurettavine narrihahmoineen jotka olivat hänelle sinällään menestyksekäs keino taloutensa saneeraamiseen tuoden huomattavia voittoja kun todelliset nerot riutuivat samaan aikaan köyhyydessä kuin kirkon rotta. Schubertin Fierrabras, Alfonso und Estrella, Paholaisen huvilinna, Salamankan ystävykset, Die Vershcworenen, Die Zwillingsbrüder jne. ovat tuon ajan musiikilliset ja draamalliset kulmakivet, jotka tuottavat loputonta nautintoa kuulijalleen. Delius on vähintään yhtä vaikuttava ja suurenmoinen oopperan nero, jota ihailen Schubertin odhella enemmän kuin ketään muuta.

Verdin, Rossinin ja muiden italialaisten oopperasäveltäjien oopperaluomusten heikkous on tekniseltä ja harmonisen rakenteen kannalta katsoen lähinnä siinä että orkesterille ei jää juurikaan itsenäistä sanottavaa melodian kulkiessa italialaiseen tapaan lauluäänissä orkesterin tyytyessä vain säestämään eikä soinnunkäyttö ole lainkaan niin rehevää ja rohkeata kuin jo varrattoman liedin neron Schubertin 20 vuotiaana kirjoittamissa näyttämöteoksissa Fierrabrasiin asti, ajateltakoon vain melodraaman Die Zauberharfen dramaattisuutta ja syvällistä draamallista vakavuutta, joissa kiehtoo myös kirjoitustavan paksuus italialaisen dieettiruokavaliota nauttivan anorektisen missimittojen ja muotimallin ihannetta palvov ja ihannoivan höyhensarjassa kamppailevan oopperatyylin mukaisesti vastaanottokyvyn kriteereiltä ja ambitioilta kananomaisia standardeja noudattavassa operettiviihteen omaisessa subrettidiivailussaan deliusin ja Schubertin raskasarjalaisten kevyenä välipala-vaihtoehtona vegetaristeille.