http://www.yleradio1.fi/kulttuuri/elokuvateatteri
Improvisaatioteatterin, eli ilman käsikirjoitusta etenevän esittämisen tai jopa kokonaisen esityksen luomisen ideassahan on paljon yhtymäkohtia keskiajalta periytyvään Commedia dell'arte-tyyliin. Kuka, missä ja miksi on keksinyt improvisaation, ei ole selvitettävissä oleva kysymys. Mutta mistä nykyinen improamisen taito ja taidelaji ponnistaa, on.
Eurooppalaisesta kansan keskuudessa levinneestä maallisesta teatterimuodosta (erotuksena keskiajan kirkkonäytelmistä ja moraliteeteista) käytettiin tuota meillekin monella tavoin tuttua nimitystä, johon oikeastaan pohjautuu hyvin suurelta osin kaikki nykyisen teatterin ilmaisutapa ja monet ei-vakavien näytelmien henkilöhahmot ja jopa juonet.
Varhaisimmat viittaukset ammattimaiseen CDA:een löytyvät 1540-luvulta, mutta taidelajin on tuolloin täytynyt olla jo todella kehittynyttä.
CDA yhdisti kansanperinteeseen antiikin atellaanikomedioiden ja mimus-näyttelemisen perinteitä. Esitystapana siinä on dominoinut kansanomainen ja karkea esitystyyli, CDA on ollut nimenomaan kansalta leipänsä tienannut "vaarallinen" naurattaja. Myöhemmin CDA kehittyi salonkikelpoisemmaksi ja vaikutti paljon mm.Moliéren tuotantoon.
Esitys perustui käsikirjoitukseen, skenaarioon tai soggettoon, mutta siihen oli kirjoitettu vain tapahtumien tausta ja juonen peruskulku. Se tosin oli aina arvattavissa, koska juttujen juonet eivät olleet kovinkaan vaihtelevia. Repliikit näyttelijöiden oli kuitenkin pääsääntöisesti keksittävä itse, ja mieluiten tietysti joka kerta uudet...
Näytelmäkirjallisuuden kehittyessä ja myös monien CDA-kirjailijoiden (meillä ehkä tunnetuimpia tämän lajityypin näytelmiä ovat Goldonin Kahden herran palvelija, Gozzin Vihreä lintu ja Machiavellin Mandragola) päästyä hovien suosioon, näytelmätkin muuttuivat enemmän "kirjoitetuiksi".
Puhtaasti improvisoidut esitykset ovat uudemman ajan tuote -ellei niitä sitten haluta nähdä jatkumona entisaikojen kansannäytelmistä. Improvisaatiota on käytetty paljon myös koulutusmetodina ja esim.Kyllikki Forssell toteaa Raila Kinnusen kirjoittamassa muistelmakirjassaan Suurella näyttämöllä, että se olisi saanut harjoitusmetodiksi jäädäkin.
Tuossa ET-ohjelmassa kehuen mainittu Keith Johnstonen improvisaationkehitysmetodi; itselleni hieman vieraampi ilmaisun osasektori, aukenee varmaan parhaiten miehen tuotantoon tutustumalla. Tästä linkistä saattaa olla apua: http://www.keithjohnstone.com/
Konstantin Stanislavskin vaikutus improvisointiin lienee enemmänkin kuvitteellista. Kyllähän hänen ohjaustyylinsä varmaan perustui jossain määrin sillekin, ettei käsikirjoitusta noudateta jokaisessa harjoituskäänteessä, mutta aika oli niin toinen. Moskovan Taiteellinen Teatteri oli kauempana nyky-Stella Polariksesta kuin keskiaikainen ilveilijäkaarti Firenzen Medicin palatsin ulkopuolella...
