YLE Radio 1

Niinpä. Hiukan samaan tyylin kuin http://www.youtube.com. Katsot parin minuutin pätkän pc:n ruudulta jostain lefasta ja sitten voikin jo tulla esim. tänne esittämään viisaita ko. elokuvasta.

Olisi huomattava kulttuuriteko jos joku aikaansaava lopettaisi sekä em. yuotuben että wikipedian. Ai, meinasi unohtua; facebookit sun muut samalla kertaa, että heilahtaa.

Olet näemmä tosikko. No, ethän sinä itse sille mitään mahda... Otapa selville sanakirjasta mitä tarkoittaa "ironia" kun et näemmä ymmärrä sellaista. Olen itse lukenut Camus:n Sivullisen ainakin pari kertaa, mutta luulenpa etten haluaisi keskustella siitä sinunlaisesi "kyldyyri-ihmisen" kanssa jotka ottavat itsensä liian vakavasti. Vakavasti otettavia kirjallisuuden asiantuntijoita...

Näemmä minussakin tosikon vikaa, kun ei ironia kunnolla auennut. Sitten yksi kohta

aarneankka kirjoitti:Mersault ampuu arabin rannalla, mistä The Cure on saanut innoituksen biisiin.

vihjaa, ettei tuota ainakaan täysin vakavissaan voi ottaa: Camus ja jonkin pop-yhtyeen "biisi" ovat hieman epäsynkassa. Nimi "Bob Dylan", ehkä jopa "Leonard Cohen", ja maininta "laulusta" menisivät kohdallani luultavasti läpi.

Luepas ensin Camus:n Sivullinen, niin jospa aukeisi. Huumori piilee näissä klassikoiden tiivistelmissä jos on lukenut kyseisiä klassikoita. Lue ensin muutama klassikko niin palataan keskustelemaan niistä. Nämä Langen tiivistelmät ovat vaan huumoria, joita ei tarvitse ottaa vakavasti. Ja jos ei ymmärrä ironiaa, olisiko vika itsessään...

Yleensä en keskustele Camus:n Sivullisesta muiden kuin toisten samanlaisten sivullisten kanssa kuin itse olen. Ettehän te muut sitä ymmärrä vaikka analysoisitte sen palasiksi..

"Paul kuulee nationalismin kutsun ja liittyy Saksan armeijaan Ensimmäisen maailmansodan aikana. Tuskin hän katuu ratkaisuaan. Ihmisiä kuolee, mutta hei, kuinkas muutenkaan? Sellaista sota on. Paul ammutaan hiljaisena päivänä, kun hän
kurkottaa käteensä kukkaa. Ironia iskee kuin vasara, eikö?"
Henrik Lange: 90 kirjaklassikkoa kiireisille

Kiitos kysymästä. Lienen lukenut Camus'n (suomennetun) tuotannon viimeisten 40 vuoden aikana jokusen kerran.

Milan Kunderan uuden esseekokoelman engl.versio Encounter (Une rencontre, 2009) on arvioitu New York Timesissä. John Simon kiittää sekä kirjaa että Linda Asherin käännöstä.

John Simon kirjoitti:I can’t imagine reading this book without being challenged and instructed, amused, amazed and aroused, and ultimately ­delighted.

Opus koostuu parista tusinasta pikkuesseestä, joissa Kundera tekee pirullisen tarkkoja huomioita nykymenon turhuudesta: ranskalaisen "nerolistauksen" puutteet - ei kirjailijoita! ei runoilijoita! ei filosofeja! mutta jonkun saintlaurentin nostaminen Picasson rinnalle -; kulttuuripersoonia koskevat monografiat muuttuneet juoruilevaksi tirkistelyksi, henkilön elämästä tarinoinniksi hänen teostensa arvioinnin sijasta. Eurooppa on siirtymässä syyttäjien aikakauteen! päättelee Kundera John Fuegin järkälemäisen Brecht and Company -kirjan myötä. Siinä Fuegi lähinnä luettelee Brechtin persoonan heikkouksia ja puutteita tämän epämiellyttävää ominaishajua myöten.

Kundera ylistää edelleen väärinymmärrettyjä ja vähäteltyjä taiteilijoita: Anatole Francea, Juan Goytisoloa, Célineä, Gombrowicziä, Kafkaa, Iannis Xenakista, Curzio Malapartea ja joukkoa vieläkin tuntemattomampia tekijöitä ja näkijöitä. Sekä tietenkin Hermann Brochia ja Bohumil Hrabalia. Mikä ei meitä toisin(aan)ajattelun ystäviä yllätä.

Aamun Kirjakerhon vieraina olivat Jukka Mallinen, Taru Mäkelä ja Lauri Sipari. Seppo Puttosen johdolla käsiteltiin Paavo Rintalan synnit ja sovitukset. Istunto oli syytetyn suhteen ymmärtäväinen. Oletan tämän saaneen synninpäästön.

Mielestäni paljon hyviä huomioita Rintalan ajasta ja roolista sotien jälkeisen ajan kulttuurissa. K-linjalaisena, UKK:n Rauhanpuolustajien pomoksi tuomitsemana kirjailijana hänellä oli kiinnostava rooli keskitien miehenä: rintamassa sekä oikeistolaista Kirkko ja Isänmaa -militarismia että äkkiväärän kommunismin lumoon joutunutta nuorisointelligetsijaa vastassa. Tämä on saattanut verottaa Rintalan voimia ja viedä huomiota tärkeimmältä, kirjallisuudelta.

Mallinen jopa meni sanomaan, ettei muun taiteilijaston lailla Rintalakaan tehnyt kunnon jälkeä 1970-luvulla (vaikka Mallinen itse nostaa jalustalle jokaisen venäläisdissidentin pierunkin - anteeksi ilmaus). Huonosti muistettu. Christer Kihlmanin Kallis prinssi (1975), Markku Lahtelan Sirkus (1978), Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972) ja Finlandia-sarjan alku (Herhiläinen ja Kolera 1976/1977), Kerttu-Kaarina Suosalmen Jeesuksen pieni soturi (1976) ja Rakas rouva (1979) sekä Rintalan Nahkapeitturien linjalla (1-2, 1976/1979) ja jatko-osa Valehtelijan muistelmat (1982) eivät ole aivan keskinkertaisinta kirjallisuutta. 1980-luvulta alkaenhan meitä on rangaistu historiallis-realistisilla normisarjoilla, joita tuotantolaitokset kuten Laila Hietamies ja Kalle Päätalo ovat syytäneet kaikille sesonkimarkkinoille. Tosin olen aulis myöntämään, että Nahkapeitturien linjalla lopultakin on liiaksi 1800-luvun realismissa kiinni, mutta tämä synti on ilmiön 'suomalainen kirjallisuus' ytimessä. Sama kuin tänään joku ilmoittaisi, että Buddenbrookit, Taikavuori tai (kädenojennus Malliselle:) Peterburg ovat kivijalka, jota kenenkään ei tule kaihtaa.

Pahoittelen kiihtymystä.

Niin, mutta eihän Kalle Päätalo ole kirjailija. Tarkkamuistinen kirjuri jolle kansatieteilijät ja monet muutkin tutkijat tulevat olemaan paljon velkaa, mutta kirjailija, ei sentään.

Kirjakerhossa tänään toimittaja ja pari filosofian tohtoria kyselivät toisiltaan, mitä konkreettista meille on jäänyt muistuttamaan Nikolai II:sta. Keskustelija mainitsi Nikolai-oluen huomauttaen, että valmistajan kannattaisi uudelleen harkita sen tuotteen nimeä. Siihen toinen vastasi, että ehkäpä tuotenimellä viitataankin Nikolai ensimmäiseen eikä toiseen. Mutta siinäkin tapauksessa nimen valintaa kummasteltiin.

Tiedoksi kerholaisille: Nikolai-oluen nimi viittaa venäläiseen Nikolai Sinebrjuhoviin, joka Haminan rauhan jälkeen muutti Helsinkiin ja perusti panimon. Sukunimen kirjoitusasuksi vakiintui sittemmin Sinebrychoff. Hänen kuvansakin on tölkin koristeena.

Kiitos, Aatos! Kun en oluita paljoa tunne, niin oli vain hämärä kaiherrus, että kenenkäs kuva siinä putelissa olikaan. Myöskään en tiennyt tuota Sinebrjuhov-kirjoitusasua.

Kirjakerhon esittelyssä olisi voinut panna oikein edes käsiteltävän kirjan nimen. Se ei ollut "Nikolai II - lajinsa viimeinen". Vaan: "Nikolai II. Suomen suuriruhtinas" (ainakin kirjan kannen ja kustantajan mukaan). Tosin Yle-tekstiteeveen tarjoama otsikko on kohdallisempi kuin käytetty nimi.

Jorma ja Päivi Tuomi-Nikula ovat toimittaja-opettaja -pariskunta, joka on kirjallisesti kadehdittavan tuottelias. Jukka Kuosmasen (toim.) ohjelmassa kirjaa ruotivat tohtorit Sanna Turoma ja Mikko Ylikangas, joilla molemmilla on russofiilitausta. Taudiksi en sitä nimitä.

Keskustelustakin selvisi, että kirjan otsikko on määräytynyt kaupallisista syistä. Nikolai II:lla ei ollut muuta käytännön suhdetta suuriruhtinaskuntaansa kuin lomailu Suomenlahden rannalla. Paljon aikaa keskustelusta meni kohteellisesti itse teoksen käsittelyyn, sivupoluille ei turhan usein eksytty. Hyvin tuli esiin kruunupäiden elämä omassa sfäärissään: Euroopan monikansallinen aatelisto oli jakanut maailman ja toisinaan jopa soditutti valtioitaan keskenään, mutta viihtyi mainiosti keskenään tenniskentällä tai ihan vain puutarhassa viihtyen. Vähemmän heillä oli yhteisyyttä alamaisiinsa. (Tätä moni eurooppalainen historioitsija pitää lähes luonnollisena, kuten Turoma ja Ylikangas, kun taas amerikkalaiset ymmärrettävästi ja suorastaan konstitutiivisesti vierastavat.)

Puhuttiin Nikolain harrasteista ja kiinnostuksista, joihin ei aikansa laajimman valtakunnan johtaminen kuulunut (toki Brittiläinen imperiumi oli globaali yritys, muttei yhtenäinen maa- ja hallintoalue). Nikolaita kiinnostivat jopa tieteet ja filosofia, väitetään, eivät vain somat ballerinat. Mitä kirja sanoo laajan Venäjän valtakunnan henkisestä elämästä Nikolain aikana? Onko tässä mitään selkeitä yhtäläisyyksiä ja eroavuuksia suuriruhtinaskunnan ja itse äiti-Venäjän ydinalueiden välillä? Millainen oli Nikolain suhde omiin intellektuelleihinsa? Näihin kysymyksiin keskustelu ei ottanut kantaa.

Nostin kysymykset esiin, koska aihe on aate- ja kulttuurihistoriallisesti kiintoisa: suunnaton Venäjä ei "tuottanut" kuin pari merkittävää tiedemiestä, muutaman kirjailijan ja runoilijan, eikä ensimmäistäkään filosofia. Asiantila kertoo paljon maasta - so. yhteiskunnasta ja valtiosta.

Olikin harvinaisen epäkiinnostava kirja. Ja senkin setvimiseen käytettiin kokonainen tunti.

Paremmin tunti tuli käytettyä sunnuntaiaamuna, kun Nadja Nowak tenttasi Hannu Salamaa uudesta romaanista Sydän paikallaan. Kiinnostavaa, että sen sankari on jotakuinkin eläkeikäinen kirjailija Hans von Blixt. Hm? Salaman kerronta lähti Finlandijan myötä omille teilleen, enkä tänään osaa verrata häntä kuin Philip Rothiin. Molempien proosa on hirmu luettavaa, ja aivan ilmeisestikin (kuten tekijäin lausunnoista voi päätellä) ovat melkoisen kirjoitustyön tulosta. Sydän paikallaan itse asiassa rullaa samalla lailla hyvin vivace ja rubato kuin Rothinkin tuoreet romskut (ja molemmissa vanhat äkäiset ukot ärisevät maailmalle). Capisce?

Kirjakerho: "Minun Mannerheimini." Nowakilla ja Puttosella kyläilevät Raija Oranen ja Hannu Raittila. Aihe: Orasen ja Rattilan uudet Mannerheimin-aiheiset kirjat.

Oliko sattumaa, toimittajien kieron julma suunnitelma, vai mitä, mutta Orasen ja Rattilan kirjailijatemperamentit ovat siitä määrin toisistaan poikkeavat, että heidän ääneen päästämisensä lähes takaa kuulijalle kiintoisan tuokion. Oranen mainitsi olevansa "yhteiskuntatieteilijä", mutta edes Wikipedia ei tuonut asiaan lisäinfoa. Joka tapauksessa hänen puheestaan löi läpi ikäpolvelleen (s. 1940-l.) tyypillinen faktauskoisuus, jota 2. ms:n jälkeen Suomessa päädytiin lapsille opettamaan. Raittila (s. 1950-l.) puolestaan todetaan Wikissä 1960-luvun nuortaistolaiseksi - ehkä olisi soveliaampaa nimittää häntä "lapsitaistolaiseksi", jos kääntymys tapahtui jo ennen murrosikää? (No, pääsi myöskin jättämään aatteen nuorena. Ylipäänsä joutavaa tunkea tuollainen yksittäinen lause "tietosanakirjaan", jos mitään muuta asiaan liittyvää ei henkilöstä sanota: poliittista kehitystä, miten liittyy opintoihin ja kirjailijanuraan. Ehkä aie olikin vain tölväistä?)

Oranen vannoi historiallisen faktan nimeen niin ponnekkaasti (positivistis-naivisti), että jokainen opettaja joutuisi häntä hillitsemään. Raittila puolestaan kuulosti postmodernin käänteen läpikäyneeltä relativistilta - kieltäessään historiallisen totuuden mahdollisuuden - joten hän päätyi ristiriitoihin joutuessaan myöntämään tietyt uskomukset todemmiksi kuin toiset. Sikäli olen enemmän Raittilan kannalla, että romaani taiteena ei ole tilivelvollinen minkään historiatilaston edessä. Orasen strategia olla paavillisempi kuin paavi vie pohjan taiteelta, latistaa romaanin pelkäksi kirjaksi. Sikäli olen Raittilan ideologiaa vastaan, että mennyttä koskevia kertomuksia (l. historioita) on mahdollista vertailla keskenään myös niiden totuudellisuuden kannalta. Tämä vain edellyttää kehittyneempää lähtökohtaa kuin mitä positivismi ja postmodernismi ovat.

Eksyin (aiheesta). Innostuin (keskustelusta). Pahoittelen.

Kuuntelin minäkin Raittilan ja Orasen keskustelun Mannerheim-aiheesta.Hyvä keskustelu, mutta se mikä ilahdutti eniten oli tieto jonka Oranen oli saanut Lillkvistiltä taannoisesta homo-Mannerheim animaatiostaan. Lillkvistin motiivi ei ollut mikään muu kuin kosto ns. lahtarille. Että semmoinen taiteilija ja H Salama siis innoittajana.Ja sai vielä jotain palkintojakin. Kiitokset Oraselle Lillkvistin antaman tiedon julkistamisesta .

2010 National Book Award -saajat ovat

Jaimy Gordon, Lord of Misrule (fiktio)
Patti Smith, Just Kids (non-fiktio)
Terrance Hayes, Lighthead (runous)
Kathryn Erskine, Mockingbird (nuortenkirjallisuus)
Tom Wolfelle Lifetime achievement award eli elämäntyöpalkinto

Jäämme odottamaan suomennoksia.