YLE Radio 1

Koulu on rakennus, kuin maamerkki paikkakunnalla kuin paikkakunnalla. Koulu on sen käyminen, eri aineet, opettajat ja oppilaat. Lomat, läksyt, todistukset, kokeet, kirjat, kynät, luokkahuoneet.
Magnus Enckellinluokkahuone on kuin peruskuva, joka siellä istuttujen tuntien myötä syöpyy mieleen, etsautuu. Vuodet vierivät ja merkitsevät jälkensä opettajiin, oppilaisiin. Tässä toimivat roolit melkoisesti. Silti arkkityyppiset kuvat opettajista ja tovereista alleviivaavat tiettyjä piirteitä niin ulkonäössä kuin luonteissakin.
Kukaan ei voi ohittaa koulua ainakaan tällaisessa yhteiskunnassa kuin mitä Suomi on. Se on kirjattu kirjallisuuteen niin faktan kuin fiktionkin kautta, musiikkiin, elokuviin ja kuvataiteisiin.

J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa päähenkilön minuus hajoaa taustallaan amerikkalainen sisäoppilaitos. Varakkaitten koulu. Charlotte Brontën Kotiopettajatten romaani alkaa köyhäinkoululla ja tuloksena on kotiopettajatar, jolla on tinkimätön ote elämään, erittäin omaan elämäänsä. Melkein jokaisessa nuortenkirjassa puhutaan koulusta merkittävänä ympäristönä, jossa luokka (= toverit) muodostaa henkilön taustan. Mary Marck (alias Kersti Bergroth) kirjoitti kirjan Luokan ikävin tyttö, jossa viehättäväksi osoittautuvan päähenkilön poikatoverit käyvät seikkailemassa Kalliossa he kun Helsingissä asuvat. Kallio on heiltä kielletty alue, sillä koti sijaitsee jossain Pitkänsillan toisella puolen. J. K. Rowlingin Harry Potter käy sisäoppilaitosta mutta aika erikoista koulua joka tapauksessa. Hän opettelee keittämään liemiä. Ja mitä kirjoittikaan V. A. Koskenniemi koulutiestään!

Miten kuvasikaan Federico Fellini Amarcordissa oppilaiden liian pitkältä tuntuvan päivän päättymistä tai François Truffaut 400 kepposessaan oppilaiden jalkautumista ulkoilutunnilta omille teilleen. Suomisen Ollin esitelmä pommista oli melkoinen. Näitä ei voi unohtaa. Kuriton viattomuus kurkistaa joka nurkan takaa.

Entä opettajat! Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seuran kirjallisuudenopettaja edustaa rakastettavaa, rohkeaa ja uusia kaavoja hakevaa hahmoa. Opettajat, jotka sytyttävät sisäisen tulen ja antavat oppilaalle tarttumapinnan elämään, ovat alati siunattuja. Pieni lause voi jäädä elämään. Pieni lause voi toisaalta kaihertaa mieltä vuosia.

Benjamin Brittenin Ruuvikierteessä on kotiopettaja keskiössä. Eikö Suvivirsi kuulu jollain tapaa juuri kouluun. Se liittyy lomaan, kesään, todistukseen.

Onko kellään mitään sanomista koulusta. Yleensä tai erikseen. Miten se, koulu, ilmenee taiteissa tai reaalisessa todellisuudessa. Sillä onhan aika ennen koulua ja sen jälkeen. On koulu ennen peruskoulua ja sen jälkeen. Kuri, kunnioitus, opetuksen totuus/epätotuus, jälki-istunnot, ehdot, luokallejäämiset, viittaaminen, seisominen vastattaissa, oppikouluun pyrkiminen. Koulukiusaaminen! Sota-ajan jälkeiset koulun aamu- ja iltavuorot mutta piha täynnä kavereita ja nyt tyhjenevät kyläkoulut.
Koulu on asia, jota ei voi välttää. Siitä on kuljettava läpi eikä ohi. Muistaako kukaan enää kouluaan!

Uskomattoman empaattinen ja taitava opettaja on kuvattu ranskalaisessa elokuvassa Kuoropojat. Sen kuvaama koulu on kova maailma kovia kokeneille pojille, mutta uusi opettaja saa pojat laulamaan. Satuhan elokuva tavallaan on, mutta saa katsojansa tuntemaan iloa, jopa onnea: hyvyyttä on, toivoa on.

Minun koulumuistoni liittyvät koulun murrokseen 70-luvulla. Ehdin käydä kaksi vuotta vanhaa kansakoulua, sitten siirryttiin peruskouluun. Vanha ja uusi törmäsivät, eikä törmäys ollut ihan äänetön.

Vanhimmat opettajamme olivat sodan käyneitä miehiä, joita varottiin ja joskus vähän pelättiinkin; nuorimmat olivat 60-luvulla varttuneita ja opiskelleita ja ajatuksiltaan radikaaleja. Kouludemokratiaa kehitettiin ja opetusmenetelmiä kehitettiin tuohon aikaan. Joukko-oppia opeteltiin matematiikan tunnilla; en ole sen käyttöarvoa pystynyt vieläkään ymmärtämään, semminkin kun tiedän että muutamilta jäi kertotaulukin oppimatta.

Kekkonen katseli meitä luokkahuoneen seinältä "Lue enemmän - luulet vähemmän" -julisteen yläpuolelta. Ruokasalin seinällä oli kaikkien presidenttien kuvat. Minua ihastutti Mannerheimin nimikirjoituksen säntillisyys muiden presidenttien syheröihin verrattuna; opettajan luvalla kävin katsomassa sitä lähempää, kun makaronivelli oli syöty.

Oma opettajamme ala-asteella oli nuori mies, partiojohtaja, joka teetti meillä opetusohjelman ohessa kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. Erikoista kyllä, monet näistä "ylimääräisistä" asioista jäivät paremmin mieleen ja ovat sittemmin elämässä hyödyttäneet enemmän kuin jotkut oppikirjojen asiat.

Vuonna 1996 pidimme ala-asteen luokkamme luokkakokouksen. Mukava ilta, josta jäi mieleen päällimmäisenä se, miten avoimesti pystyimme puhumaan kaikista kiusallisistakin muistoista. Ehkä on niin, että pikkulapsina toisiinsa tutustuneet ihmiset ovat aikuisinakin toisiaan kohtaan vähemmän varautuneita kuin aikuisina tutustuneet.

Mukava on tämä Marjan avaus. Voisi moni muukin osallistua tähän ja kertoilla muistojaan.

Onhan hauska, ettei tarvitse huudella Fflamia apuun kun avaukseeni ei kukaan vastaa. Missä lienee tuo Fflam. Saisi pysyä kotonansa.
Laululinnulle: tuon saman elokuvan olen joka viikko merkannut katsottavien listalle vaan elokuvissa käynti on ollut nyt kovin vähäistä. Uskon että kannattaisi elokuva katsoa.

Minä olen vanhempi ja muistan nuo sodanjälkeiset aamu- ja iltavuorot. Myös koulunvaihdot koska muutimme aluksi isän työpaikkojen mukaan. Opettajiin liittyy monia muistoja. Pohjanmaalla tuli alakoulussa opettajaksi melkein heti sijainen, jotka yleensä, kuten myöhemmin koin, saivat oppilailta huutia, mutta ei vielä tuohon aikaan. Opettaja (nainen) asui naapurissa ja kuljin kouluun käsi hänen kädessään. Hän oli körttiläinen ja liekö siinä ollut vaikutusta mutta rauha ja lämpö hänestä välittyivät. Voin suoraan sanoa, että rakastin häntä todella.

Nyt tulee mieleen kuitenkin historianopettajani, joka oli nuori mies alkaessaan meitä ohjata. Hänellä oli uusi opetusmenetelmä eli hän luennoi ja kynät siinä sauhusivat, kun teimme merkintöjä. Koulukirja ei mitenkään riittänyt. Jo antiikista lähtien kävimme läpi Homeroksen vaikutusta, jumalien lisäksi muutakin mytologiaa, taiteilijoita. Kartalla näytettin sotien kulut, vihkoon kirjoitettiin syyt ja seuraukset.

Hän puhui siten ettei se kaikkia miellyttänyt. Mutta jollain tapaa hänen pieni ironinen suhtautumisensa historian tiettyihin henkilöihin tai aatteiden nousuihin sai syntymään tunteen, että ehkä kaikki ei ole niin kuin mitä historiankirjoissa on aina kirjoitettu. Hän antoi lahjaksi ajatuksen siitä, että mahdollista on ajatella myös toisin. Väinö Linnan kirjat ilmestyivät tuolloin ja hän puhui niistä avoimesti sanoen Linnan tarkoin tutustuneen arkistoihin. Ei hän mikään sosialisti ollut. Hän oli julkisesti kunnalisvaaleissa ehdokkaana.

Opetuksesta hän ei laistanut. Jokaisen sodan tai valtion yhteydessä kävimme läpi maan kirjailijat, aiheet mistä kirjoitettiin, maalarit (hän näytti kuvia), veistäjät, arkkitehdit, säveltäjät. Kovin laajan skaalan hän avasi esiin. Hän kuin ojensi lahjan kämmenellä ja olen kokenut sen lahjan tosi suureksi tässä elämän kuluessa.
Hän on ollut mielessä ehkä siksikin, että nyt Hämeessä joulun aikaan kuulin hänen hiljan kuolleen. Nuorena kuoli, näin ajattelen.

Kävin kansakoulua (aamuvuorossa) 50-luvun lopulla Helsingissä. Luokallamme oli lähes 40 tiedoiltaan, taidoiltaan ja taustoiltaan hyvin heterogeenista oppilasta, ja meitä paimensi ankaralla mutta samalla lempeällä kädellä pätevä ja kokenut naisopettaja iältään 50+. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Ja ne, jotka osasivat lukea ennen 1. luokalle tuloa, saivat keskittyä sosiaalisten taitojen oppimiseen, johon olikin kosolti mahdollisuuksia 40 koltiaisen joukossa (koko alakoulussa oli satoja oppilaita).

Pyrin oppikouluun 60-luvun alussa. Siihen aikaan oppikoulut järjestivät muutaman päivän kestäviä pääsykokeita, sisäänotettavien hyväksymisprosentti vaihteli kouluittain. Minut hyväksyttiin ja aloitin keskikoulun taas lähes 40 oppilaan ryhmässä, joka oli huomattavsti homogeenisempi kuin kansakouluryhmä.

Keskikoulua seurasi lukio (johon pyrittiin keskikoulun todistuksella), joka päättyi yo-kokeeseen kuten nykyisinkin.

Minulla on enimmäkseen hyviä muistoja kouluajoilta, opettajat hallitsivat asiansa ja olivat yleensä kannustavia. Oli itsestä kiinni pärjäsikö vai ei.

Nämä ovat subjektiivisia kokemuksiani aika yleisellä tasolla ajalta ennen peruskoulua. Suurin ero entisen ja nykyisen koulumaailman välillä on mielestäni siinä, että minun kouluaikanani oli tehtävä erittäin iso elämään vaikuttava ratkaisu 11-12 vuotiaana - jatkaako kansakoulussa, mikä tarkoitti monen portin sulkeutumista tulevaisuudessa, vai pyrkiäkö useimmassa tapauksessa maksulliseen oppikouluun, jonka suorittaminen antoi huomattavasti laajemman jatkokoulutuskelpoisuuden.

On hyvä, että peruskoulun ansiosta koulutusvalintoja koskevat ratkaisut tehdään vasta kaikille yhteisen yläasteen jälkeen n. 15 vuoden iässä. Ja on väärin väittää, että peruskoulu tasapäistää, vaikka siellä opiskelee koko ikäluokka yhdessä. Peruskoulu tarjoaa mielestäni riittävästi yksilöllisiä opiskelumahdollisuuksia kunkin oppilaan taitoja ja kykyjä vastaavasti. Meillä on huippupätevät luokan- ja aineenopettajat (ei, en ole itse opettaja) , ja koulun oppimääriä ei lahjakaskaan pysty omaksumaan tuosta vain ilman omaa työpanosta.

Oppikoulua ehdin käydä minäkin: viisi vuotta keskikoulua, ennen kuin peruskoulu saavutti kotikuntani. Ja kun tyttölyseon oppimäärä katsoi meidän nuorten naisten tarvitsevan kuusi vuotta opetusta ennen lukiokelpoisuutta, ehdin tutustua myös peruskouluun, tosin oppikoulun opetussuunnitelmin.

Siihen, kuka meni oppikouluun, kuka jäi kansakouluun, lienee ollut monta vaikuttajaa. Luulenpa, etteivät lapset olleet siinä iässä itse ensi sijassa valitsemassa, kuitenkaan. Silloin ei vielä ajateltu tulevaisuutta tietty ammatti mielessä, vaan enemmänkin innosta käydä koulua. Toki haaveita ja unelmia 11-vuotiaallakin saattoi olla.

Minä muistan tahtoneeni kovasti tyttölyseoon, muuta en voinut itselleni kuvitellakaan, mutta jos vanhempani eivät olisi olleet samaa mieltä, tuskinpa olisin kuitenkaan sinne mennyt, olihan koulu maksullinen lukukausimaksuineen ja ostettavine koulutavaroineen ja -kirjoineen. Lisäksi vaikutti kansakoulunopettajan mielipide; minulla oli kannustava ja moderni opettaja, joka tuki kovasti minun toivettani.

Nykynuoret ovat oikeastaan varsin vaikean valinnan edessä 15-vuotiaina: heidän pitäisi osata päättää jo ammatistaan. Suuri joukko heistä valitsee lukion, koska on vaikea tuossa iässä tietää, mitä isona haluaa. Lukio antaa aikaa ajatella ja tarjoaa parhaat jatkokoulutusmahdollisuudet. Tosin nykyinen koulutusjärjestelmä on onneksi niin hyvin rakennettu, ettei kukaan putoa miltään asteelta, jos yritystä ja tahtoa on.

Olen Johanneksen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että peruskoulun tulo oli perusteltua, välttämätöntä. Niin paljon kun esitettiin uhkakuvia Ruotsista: kaikki menee päin mäntyä, ei siitä mitään tule, niin asia on hoitunut yllättävän hyvin. Siirtymä ei tietenkään ollut helppo. Aiemmin oli, kuten Laululintu totesi, valinta suurimmaksi osaksi vanhempien harteilla siitä meneekö lapsi oppikouluun pyrkimään vai ei. Rahoista oli paljon koulutus kiinni. Meillä ainakin jouduttiin monesta asiasta kieltäytymään. Kuten tavallista vanhempani halusivat lapsille koulutusmahdollisuuden heillä itsellään kun siihen ei juuri mahdollisuutta ollut ollut.

Naurattaa tuo Karin mainitsema joukko-oppi. Olin suorastaan loukkaantunut aikanaan, kun koin että kaikki opittu hylätään ja sitten ei kuin mitään osaakaan. Ja eikö tuossa demokratiassa sellainen ryhmittymä kuin Tarzanin pojat joutunut hyljättyjen toimijoiden listalle (leikki kun äkisti tuntui loppuvan tykkänään), vain puolueet kelpasivat. Muistelen tällaista lukeneeni ja kuulleeni.

Ei ole ihme, että tuohon siirtymävaiheeseen myös tulvi kaikenlaisia muita murrosvaiheen asioita kuten kurin muuttuminen, protestointi opettajien valtaa vastaan. Omana aikanani vielä joku opettaja saattoi rangaista oppilasta heittämällä tätä nurkasta toiseen hampaiden tippuessa suusta. Tulihan siitä opettajalle muistutus ja poikkeuskin asia oli, mutta toinen opettaja saattoi myös lyödä karttakepillä takapuolelelle: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen eikä siitä mitään tullut muuta kuin ehkä se, että oppilaalta, luulisin, isot kirjaimet putosivat sanoista pois.

Olin itse pari lyhyttä jaksoa sijaisena peruskoulun tultua kotiseudulleni. Ensin olin kurillisen opettajan sijainen. Sattui niin, että eräänä päivänä oli luokassa kovin levotonta ja huomasin ensilumen satavan maahan. Menimme koko luokka katsomaan ikkunasta lumen leijailua ja palasimme paikoillemme. Nuo lapset olivat kuin enkeleitä. Tuli täydellinen rauha. Muistan sieltä vielä muutamat kasvot.
Toisen erän opastin aivan ala-asteen vekkuleita, jotka vihkoon laskemisen sijaan laskettelivat lattioita pitkin liukumäkeä ja totesin olevani helisemässä. Tartuin kirjaan, kauheaa kyllä, ainoaan mitä keksin eli sanoin: Nyt luenkin teille sadun. Se sai kaikki laskijat istumaan paikoilleen. Hirveä täti luki Grimmin sadun vaikka hieman heikkoa otti sydämestä. Mutta saivathan purkaa, näin olen myöhemmin lukenut satuteorioista, alitajunnassaan aikuiskaunaansa meikäläiseen, joka ehdoin tahdoin asetuin tilanteen emännäksi.

Tasapainon säilyttäminen, monessa mielessä, on, näin luulisin, vaikeaa jollei vaikeinta koulutyössä. Entiset kaunat kostetaan niille, joille asia ei kuulu tai ei ainakaan varsinaisesti kuulu ja sitten vain puretaan omaa harmia heihin, jotka tyystin syyttömiä ovat on asia mikä tahansa. En nyt tarkoita itseäni sijaisena vaan yleistä koulun systeemien jatkuvaa muuttamista, mitä käsitän nykyään tapahtuvan. Miten nurkkakuntaisuus leviää koulun pihamaalle. Koko yhteiskunta kuin heijastuu samaan paikkaan, jonne asetetaan vastuu lapsista niin opin kuin kasvatuksenkin puolesta.

Osallistunpa minäkin vaikka aihe on kovin "arkinen", opintojeni jälkeen olen ollut myös opettajana. Onneksi en ole ollut peruskoulussa koskaan.

Opiskelin itse kansakoulussa ja yhteiskoulussa. Jos olisin jäänyt luokalle, olisin pudonnut peruskouluun. Arvostan peruskoulua koska oma oppikouluun lähtöni oli taloudellinen uhraus vanhemmilleni. Arvostan myös nykyisiä peruskoulun opettajia, tehtävä on vaativa.

Marjan aloitus herätti muistot. Muistatteko lauantain koulupäivät?
Miten vanhempainilloissa yritettiin joukko-oppia opettaa vanhemmille? -Miten he muuten lapsiansa olisivat läksyissä neuvoneet.

Siihen aikaan vanhemmat eivät saaneet läksyjä. Koulukirjat eivät vaatineet kontaktimuovia. Muistan, kuinka opettaja jakoi komerostaan silkkipaperit kaikille ja opetti kansipaperien laiton.

Luokkakuva oli pieni ja mustavalkoinen. Pilaluokkakuvia tai tarrakuvia ei tunnettu.

Liikuntatunneilla ainoa pakollinen varustus oli pikkuhousut ja pyyhe. Sisäliikuntaan ei saanut tuoda kenkiä.

AV-välineissä huippua olivat rainakoneet ja kartonkiset opetustaulut. Vahaksilla monistetut koepaperit piti ensin haistella ja vasta sitten vastata.

Kyllä peruskoulu on yksi parhaista asioista, mitä tähän maahan on polittisilla päätöksillä koskaan juntattu. Kaikille tasa-arvoisen MAHDOLLISUUDEN suova koulu ei tietenkään ole kaikille sama, mutta olisiko näin, jos olisi säilytetty kansa-kansalais-oppikoulujärjestelmä? Tuskin. Esim.omaan koulunkäyntiini ratkaisevasti vaikuttanut erityislahjakkuusjalostamo musiikkiluokat on peruskoulun mukanaan tuoma lisäarvo (musiikkipainotus ei tietenkään tarkoita, että 8-vuotiaita lapsia alettaisiin kouluttaa alan ammattiopintoja silmälläpitäen, vaan heidän harrastusvalmiuksiaan parannetaan).

Itselleni merkittävimmät kouluvuodet olivat nelivuotisen lukion kolme viimeistä. Historian ja yhteiskuntaopin opettajani oli vaativa, mutta asiantunteva -ja mikä parasta, hänen opetuksensa eli ympärillä kuohuneen maailman muutosten mukana. Musiikki oli, painotettuna luku-ja käytännönsovellusaineena, mukana loppuun asti ja ilman lukioaikaisia "laulupohjia" tuskin olisin nykyään likikään niin aktiivinen kuorolaulaja ja musiikkijärjestöläinen, kuin olen. Äidinkielenopettajani omasi tiukahkon linjan oikeakielisyysasioissa, mikä taatusti kehitti minua kirjoittajana ja ruotsinmaikka salli suuriakin epätarkkuuksia kielen eksaktiudessa, kunhan sitä uskalsi käyttää ja tuli ymmärretyksi (eli minulla ei koskaan ole ollut koulussa ainetta nimeltä pakkoruotsi).

Kuluvan viikon torstaina on taas penkkarien aika. Vaikka nykymallinen lukio ei päätykään edes samaan perusopetusryhmään kuuluvilta likikään aina samanaikaisesti, on ihan paikallaan, että tämä perinne säilytetään. Se nimittäin antaa koulusta lähteville suhteellisen mukavan muiston; jos ei muuten niin ainutkertaisena elämyksenä...

Koulutkin alkavat taas. Tämän syksyn ongelmaksi näyttää nousevan se, että valitettavan useat oppilaat joutuvat opintielle muodollisesti epäpätevässä ohjauksessa. Se tosin ei ilmene, ovatko epäpätevien luvuissa mukana myös ne lastentarhanopettajat, joita monilla paikkakunnilla on värvätty kouluihin alkuopetuksen jakajiksi -onhan lastentarhanopettaja kuitenkin aika paljonkin pystymetsästä otettua tyyppiä soveltuvampi vaativaan tehtävään.

OAJ:n kannanotto aiheeseen liittyen löytyy täältä:
http://www.oaj.fi/Resource.phx/sivut/si ... dote12.htx

Marja Salonen kirjoitti:Onhan hauska, ettei tarvitse huudella Fflamia apuun kun avaukseeni ei kukaan vastaa. Missä lienee tuo Fflam. Saisi pysyä kotonansa.

Että mitä?

Fflam parahin, tuo lainaus vaikuttaa oudolta mutta voin hieman sitä selittää. Muuta en vielä foorumiin kirjoitakaan, koska vasta hiljan olen saapunut kotimaisemiin. Kesällä kirjoitin pari kolme viestiä, joissa on varmaan virheitä ja siksikin tulkinnan varaa. Kirjaston etäinen näyttö (n. metrin etäisyys kirjoittajaan) ei sovi meikäläiselle. Täytyy näin ollen tutustua teksteihin ensin paremmin. Tämä nyt kuitenkin on hoidettava.

Muistatko Fflam Tolkien-ketjun. Se oli ensimmäinen avaukseni eikä kukaan vastannut. Huusin teikäläistä, sysimetsäläistä apuun. Ei ollut tarkoitus nyt eikä silloin vähätellä. Ei myöskään vaatia Sinua istumaan kotona. Kaikkea kanssa. Tuntui tuossa vaiheessa ilmeisesti siltä, että Sinua oli vaikea tavoittaa. Jotain siihen suuntaan.

Mutta näin kun kirjoitellaan niin toivotan Sinulle hyvää elokuista kesää!

Jaa niin, niinhän ne koulut pian alkavat. Joissakin oppilaitoksissa jo lueskellaan. Näin arvelen.

Tuli mieleeni vain, ettei minunkaan aikaan kouluissa ollut kuin se yksi tai kaksi liikunta tuntia viikossa 60-70-80 vaihteissa.
Mutta mielestäni ei olekkaan siitä kyse, vaan aivan muusta. Silloin kun ei ollu näitä tilpehöörejä, mitä nyt on. MM. tietokoneet,kännykät,playsstationit++++++++++
Ja muutoinkin sitä todella oltiin ulkona. Jos lapsesi sanoo; että meen "ulos"
niin se todellisuudessa menee kavereille pelailemaan juuri näitä mainitsemania pelejä SISÄLLE. Tai kauppakeskuksiin norkoilemaan
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2008010 ... 9_uu.shtml

Reiska ynnä muut.

Olin äitin supistetussa koulussa neljä vuotta eli kuusi luokkaa. Sieltä sain lujan opin (kun sai piirustellessa ja kirjoitellessa kuunnella yläkoulun valmisteluja ja kuulusteluja). Niinpä sain kunnallisessa 3-vuotisessa keskikoulussa ja asuntolassa keskittyä iloisaan elämään.

Rehtorini Vilho Jauhiainen rakensi perustan tulevalle ajattelulle -kuin myös uralle. Oli hirveän hauskaa kun iltaruuan päälle aina neljä likkaa hoiti tiskit, neljä poikaa tyhjäs pöydät. (Otettiin aikaa).

Oli lukiossa ankara päätös, kun ei voinut ottaa sekä latinaa että pitkät matikat. Lukion rehtoria inhosin, onneksi perhetuttu pappi oli ottanut minut alaikäisenä rippikouluun.

Olin kympin hipoja, mutta jokainen opettaja oli oma persoona. Otin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsena lyhimmän koulutuksen. Lapsenlapset tykkää koulusta.

Reiskalle vielä liikunnasta.

Totta oli, että lapsena liikuttiin. Hiihdettiin, juostiin, kilpailtiin. Kaikki pienen kylän lapset. Pyörällä kuljettiin, yksi Martti kierutti paperinarua vanteelle, kun sisukumeja ei saanut. Itse keksittiin leikit ja rajat. Välitunneilla hypittiin lautaa, pienimmät kiikkuivat. Yksi iso poika joutui käymään kotona vaihtamassa vaatteet, kun välitunneilla kisattiin tukkisumalla. Kiellettyä, samoin kuin opeteltiin vajassa hyppyjenkkaa, jonka osaan yhä. Kyönää saatiin kaikki.

Hiihtää tykkäsin, mutta aina olin viimeinen. Kunnes lukiossa olin sen verran nuorempi, että muut tytöt olivat murrosiässä lössähtäneet, olin neljäs tai viides. Pesäpalloa inhosin, osasin vain juosta, en lyödä enkä ottaa koppia. Kadehdin poikia kun saivat pelata jalkapalloa.

Voimistelusta tykkäsin aina. Kurjaa oli kun salia remonteerattiin ja voitiin vain kävellä. Omat pikkumukulat harrastaa isompi uintia, pienempi balettia. Onneksi allasjumppa alkaa, ja laulutreenit.