YLE Radio 1

Liisa Autio kirjoitti:Arja Saijonmaa on falski. Kerran vertasin naamansa hymyä peittämällä vuorotellen silmät. Silmät vihaa täynnä samalla kun suu levenee.

Tuosta juolahti mieleen, mitä Kari Suomalainen aikoinaan sanoi Elisabeth Rehnista: "En pidä ihmisistä, joiden suu nauraa, mutta silmät eivät".
Mutta, menhäänpä takaisin runoraatiin.

Runojen raati käsitteli viisi tilausjoulurunoa. On kuten poliittisen käyttörunoudenkin laita, tai leipäpapin saarnan; ei se nouse eikä lennä.

Pari päivää tilausrunoja märehdittyäni on sanottava: eivät ole minulle. Aki Salmelan "Se ei tahtoisi puhua joulusta" rankkasin hiljaa mielessäni sellaiseksi, jossa on runoa ja runoutta. Se tuntuu kestävän. Mutta katsotaan loppiaisena...

Niistä annettiin hurjasti ylipisteitä. Mikähän sai niin tekemään? Yksikään ei ollut sellainen, johon tahtoisin palata, edes seuraavana jouluna. Oikeastaan on hankalaa ajatella, että olisi erikseen oltava joulurunoja - vaikka toisaalta ei minulla mitään ole sitäkään vastaan, että joku kirjoittaa joulurunon, jos sen aika hänelle on. Ja nyt heti muistan, että onhan joululaulujakin. Mitähän mieltä olisin? Ehkä ongelma oli, että kuullut runot olivat tilausrunoja ja ne harvoin onnistuvat.

Huomaan missanneeni alkutalven runoraadin/-t. Tai ehkä "jouluraadista" jäi sen verran huono maku, ettei asia hetkeen innostanut (lukenut toki olen, jotain).

Kiinnostava raati, ei aivan yhtä kiinnostavia runoja. Mielestäni. Raati piti Heikkisen Isä meitistä, minua ei heilauttanut. Töiden jälkeen ei jaksa noin pitkää. Tontin runo toimi minulle. Svärdin runoa symppasin, lähinnä riimittelyn takia. Jäi kuitenkin yksiulotteiseksi. Sekin.

Säikähtikö Raati Laululinnun mainintaa (yllä), kun pisteet ovat nyt kohtuullisemmalla tasolla?

Tontti ja Heikkinen vakuuttivat ainakin minut runoillaan. Molemmilla oli lisäksi hyvä tekstiä tukeva esitys.

Svärd herätti lähinnä myötätuntoa. Turhaan Virtanen motkotti ontuvista riimityksistä, kun runon asiasisältö oli muutenkin löysää iskelmälihaa.

Virtanen voitaisiin mielestäni korvata Ismaililla, alkaa tuo diivaileva nimienpudottelu jo tympiä.

Virolaisrunot miellyttivät enemmän kuin arvasinkaan. Roosten Mihin me tarvitaan runoa puri minuunkin.

Murrerunousaallon höyry on sen sijaan lopussa. Tylsää touhua - ellei satu olemaan murrerunon murrealueelta. Muuten tarvitaan murretietäjää kertomaan, mitä murrerunon murreilmaisut merkitsevät. Not my peace of cake. Voitaisiinko lopettaa tuo kansallis-/heimoromanttinen nysvääminen ja palata takaisin oikeaan runoon?

k-meleon kirjoitti:- - ja palata takaisin oikeaan runoon?

k-meleon, siinäpä onkin määrittelemistä! Mikä on mielestäsi oikea runo? Ja heti: kysymykseni on typerä, sillä ei kyse ole mielioiteestä. Mutta joka tapauksessa: voitko jotenkin määritellä oikean runon. Taiteen ja runon liitän tiukasti toisiinsa, liitän myös runoilijan ja runon. Mutta sen enempää en: jokaisella runoilijalla on oma poetiikkansa, myös jokaisella ajalla oma näkemyksensä runouteen (ja taas on sanottava, etten usko mihinkään ismeihin siinä mielessä, että ne ja aika sanoisivat, mitä on taide). Olennaista on tehdä ja nähdä eroa viihteen ja taiteen välille.

Hehee, sainpas hämmennettyä...

laulu.lintu kirjoitti:Mikä on mielestäsi oikea runo? Ja heti: kysymykseni on typerä, sillä ei kyse ole mielioiteestä. Mutta joka tapauksessa: voitko jotenkin määritellä oikean runon.

En minä osaa vastata noin vaikeisiin... Minusta paras moderni runous on aina ollut jonkinlaista kielen (käytön) ja "merkityksellistämisen" ja semmoisten ihmettelyä. (Ei kuitenkaan välttämättä tunnepuolen kustannuksella, vaikken syviä romanttisia tms. tuntoja kovin tärkeinä pidäkään.) Ja se on uusien ilmaisukeinojen hakemista, tulevaan tähyämistä. Koska uusissa oloissa koetaan uudenlaisia kokemuksia, generoidaan uudenlaisia "kognitiivis-emotionaalisia" tiloja. Tässä mielessä pidän oikeana nykyrunoutena eron tekoa vanhaan (vaikkei tätä ilman tietenkään voikaan elää & olla). Takaisin tulevaisuuteen, huomiseen!

Täten: "viihderunoutta" lähimpänä on tänään määrämitallinen, loppusoinnutettu, ylevä tahi lemmekäs lyriikka - elikkä joka tavalla taikka toisella roikkuu menneessä: muodon tasolla, kuvissa, parolessa. Minusta murrerunous menee liiaksi tähän suuntaan. Saan päänsärkyä hämäristä murteellisuuksista!

En halua plärätä Nykästä tai muuta sanakirjaa runoa lukiessani!

Kirjoittakaa kirkasta suomea!

PS. Oletko muuten jossain matkalla, Amerikassa tai silleen? Kirjoititko muuten jollain epätavallisella välineellä? Kysyn, koska huomasin tuossa lainassa kaksi tyhjää lyöntiä virkkeiden välissä, kuten monien jenkkien meileissä.

Ei kai siihen kukaan osaa vastata. Minä en ainakaan. Runo jättää jälkensä lukijan mieleen. Se on itsenäinen olento, joka lähtee tekijänsä sormien päistä lentoon ja tavoittaa lukijansa mielessä jotakin siitä, minkä tekijä oli ajatellut - parhaassa tapauksessa. Tradition tunteminen on hyväksi kummallekin, mutta runosta ei tee runoa se, että se noudattaa traditiota. Modernistit uudistivat runoa tiiviiseen, pelkistettyyn muotoon, kirkkaisiin kuviin. Niin oli hyvä. Nykyruno irrottaa itsensä modernismin perinteestä ja hakee elinvoimaa dadasta, surrealismista, kielen itsensä olemuksesta. Se vyöryttää tekstimassansa niin, että merkitykset menettävät merkityksensä - ja juuri siitä-kin nousee nykyrunon mahti ja merkitys. Kieli on kirkasta kuin vesi.

Viihde ei näe tätä runon itseisarvoa, se näkee vain lukijan nopean palkitsemisen tarpeen. Murre voi olla tuota nopeaa viihdyttämistä - ainakin silloin, jos sen käytöllä pyritään vain huvittamaan.

k-meleon kirjoitti:Hehee, sainpas hämmennettyä...

PS. Oletko muuten jossain matkalla, Amerikassa tai silleen? Kirjoititko muuten jollain epätavallisella välineellä? Kysyn, koska huomasin tuossa lainassa kaksi tyhjää lyöntiä virkkeiden välissä, kuten monien jenkkien meileissä.

Juu sait! Se on kivaa. Kotona olen, matkat on matkattu taas tällä erää. Tää mun läppärini on jo aika vanha ja hyvin tavallinen.

Niin, hakee elinvoimaa liki 100 vuoden takaa. Eipä silti, juuri dada, futurismi ja surrealismi kiehtoivat - ainakin minua - nuorena. Enemmän kuin seitkytluvun pakkopulla.

laulu.lintu kirjoitti:Nykyruno irrottaa itsensä modernismin perinteestä ja hakee elinvoimaa dadasta, surrealismista, kielen itsensä olemuksesta. Se vyöryttää tekstimassansa niin, että merkitykset menettävät merkityksensä - ja juuri siitä-kin nousee nykyrunon mahti ja merkitys. Kieli on kirkasta kuin vesi.

Viihde ei näe tätä runon itseisarvoa, se näkee vain lukijan nopean palkitsemisen tarpeen. Murre voi olla tuota nopeaa viihdyttämistä - ainakin silloin, jos sen käytöllä pyritään vain huvittamaan.

Minä pelkään, että murremuoti on nuoleskelua.

Mitä tapahtuu, kun merkitys menettää merkityksen?

Minun äidinkieleni on Turun murre, hyvin lähellä sitä kieltä, millä Laaksosen Heli runoilee. Minun korvaani se sopii niin somasti, että en sitä murteeksi tavallisesti edes havaitsekaan ja uskon löytäväni siitä sellaisia merkityksiä, joita esimerkiksi savolaiselle ei saa selitettyä ei kirveellä eikä vasaralla. Ja nyt savolaisten on ihan turha vetää palkokasvia sieraimeen, sillä omasta perimästäni neljännes on savolaista.

k-meleon kirjoitti:Niin, hakee elinvoimaa liki 100 vuoden takaa. Eipä silti, juuri dada, futurismi ja surrealismi kiehtoivat - ainakin minua - nuorena. Enemmän kuin seitkytluvun pakkopulla.

Minä pelkään, että murremuoti on nuoleskelua.

Mitä tapahtuu, kun merkitys menettää merkityksen?

Siinäpä se kiinnostavuus onkin, että loikataan taakepäin kohti tulevaa - niinhän sinäkin sanoit - kohti sellaista, josta on saatavissa elinvoimaa. Ei sitä ole niinkään mitallisessa runossa - vaikka sitäkin voi kokeilla uudella tavalla. Kuitenkin se mitä runoksi tehdään on uutta runoa, ei se Tristan Tzaraa ole, vaan esimerkiksi Aki Salmelaa ja Eino Santasta.

Murrerunon suhteen lienet yhtä oikeassa kuin VeHykin. Minustakin tuntuu, että siitä otetaan kaikki irti nyt kun sillä on kysyntää. Runoa markkinoiden ehdoilla...

Taisin sanoa tuon merkityksen merkityksettömyyden liian yksinkertaisesti!

Mietitään nyt hiukan tätä Heli Laaksosta, hän kun on murrerunoilijoista ehdottomasti kaikkein eniten pinnalla. Huononisiko vai paranisiko hänen runojensa sisältö jos hän kirjoittaisi lähempänä virallista kirjakieltä olevalla kielimuodolla? Myynti kyllä varmaan olisi tavanomaista 500 kappaleen luokkaa mutta ei kai myyntimäärät ratkaise taiteen hyvyyttä tai huonoutta?

Katselin kirjahyllyäni ja käteen sattui Hämeen taidetoimikunnan julkaisema lähialueantologia Väinämöisen paluu. Siinä on inkeriläisten, hämäläisten, karjalaisten, komilaisten, ruotsinsuomalaisten, vepsäläisten ja virolaisten kirjoittamia runoja. En edes yritä erotella mikä niistä on oma kielensä, mikä vain pelkkä murre.

Antologian toimittaja Taija Tuominen kirjoitti:Ihminen asuu kielessä. Kielen maailma muodostaa sen elämänmuodon, josta identiteettimme koostuu. Kielen identiteettikysymys on erittäin tärkeää juuri pienille kansoille ja kielialueille. Suomalais-ugrilaiset kielet ovat juuri tällaisia pieniä kieliä. Osa näistä vähemmistökileistä kamppailee elämästään ja osa on jo kuollut.

Pienten kielten, murteiden, kielimuotojen puhujia on aina yritetty suitsia, panna järjestykseen. Parhaita tuloksia saadaan, kun sivistäminen aloitetaan jo alakoulussa. Kielletään oman kielen, oman murteen käyttö koulutyössä, välitunneilla, asuntoloissa, koulumatkoilla. Perustetaan ilmiantojärjestelmä, jolla määräyksien tottelemista valvotaan. Meillä ei enää virallisesti, mutta ei tarvitse mennä kauas itään, kun ahdistusa alkaa.

Lisää runoja, kirjoja, elokuvia, lehtiä ja vaikka mitä ihmisten oamlla kielellä, vienaksi, savoksi, karjalaksi, kainuuksi, meänkielellä ja vaikka Närpiön ruotsin kielellä, jota ei kuulemani mukaan ymmärrä kukaan muu kuin he itse.

Ei minusta edes voi ajatella Heli Laaksosen runoja ilman hänen omaa murrettaan, sillä se on hänen kielensä, hänen taiteentekemisentapansa . Siis sitä juuri runo on: se on kieltä, sitä ei voi irrottaa kielestä, sillä kieli on sen materiaali, niin kuin väripigmentti on maalauksen. Jos maalaustakin tutkittaisiin vain eri värien ilmentymänä... (vaikka sitäkin juuri tehdään, ja pitääkin, niin kuin runoakin vain ja vain kielenä) Siitä on kyse uudessa runossa. Hauska esimerkki on Henriikka Tavin uusi kokoelma Esim Esa.

Mutta se, että Heli Laaksonen tekee runoja omalla kielellään, onnistuu siinä hyvin ja saavuttaa suuren lukija- ja kuulijakunnan, ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki se, mitä murteella ikään kuin runoksi kirjoitetaan, olisi runoa, taidetta. Suurin osa siitä on tilapäiseen käyttöön kirjoitettua, viihdyttämään vain, ja annettakoon sille se arvo, mutta vain se.