YLE Radio 1

En löytänyt yhtään aihetta, johon olisin tämän aiheeni voinut liittää. Siis aloitan uuden.

Kävin katsomassa Kuutti Lavosen uusia ja komeita töitä, kahdessa helsinkiläisessä galleriassa. Varsinkin isot vaneripohjille maalatut työt olivat vaikuttavia, jo suuruudessaan ja myös viivan ja värinkäytön suhteen - niukasti väriä, mutta sitäkin vahvempaa - rehellistä ja vahvaa punaista, joka Aldomovarinkin elokuvissa hehkuu (varsinkin jos väreissä voi kuvitella leffoja - ja miksei voisi...). Kalevankadun galleriassa oli esillä paljon pienempiä grafiikan töitä, nekin hienoilla viivoilla toteutettuja. Nyt alkaa vain mattimyöhäistenkin aika olla käsillä, sillä näyttelyt loppuvat huomenna sunnuntaina.

Amos Andersonin museossa taas oli nähtävillä Joakim Eskildsenin valokuvia romaneista eri maissa. Henkilökuvia enimmäkseen, olohuoneista ja pihoista. Virkistävää oli pitkästä aikaa tutustua valokuviin - oikeisiin isoihin vedoksiin.

Tänään matkustimme Hämeenlinnaan. Tammikuun alussa oli jo artikkeli HS:ssa Anu Tuomisen näyttelystä, siihen ihastuneena sain kimmokkeen lähteä reissuun. Näppäriä töitä ja mielikuvituksellisia - kierrätystavaroista tehtyä - kaikkea voi käyttää. Ei niin suurta ja mahtavaa kuin Kaarina Kaikkonen, mutta ei se haittaa. Muutenkin Hämeenlinnan taidemuseossa oli esillä mukava ja laaja kokoelma uusien ja vanhojen mestareiden töitä , laidasta laitaan. Kaupunki saa kyllä moitteita huonosti hoidetuista jalkakäytävistä - lumisohjossa oli tylsä rämpiä eteenpäin.

Nina Roosillakin on muutama työ esillä Galleria Anhavassa, nekin käy nopeasti vilkaisemmassa.

Saapi nähdä suuntaanko huomenna vielä Didrichseniin, ei ole vielä kuvakiintiö täynnä.

Kuutti Lavosen töitä olin ollut aikeissa käydä katsomassa mutta jäivät nyt kuitenkin. Taidehallissa sentään kävin. Siellä on ollut Marianna Uutisen maalauksia, jotka joiltain osin lähenevät jo veistoksia. Aivan oivallinen tilan ja pinnan hakeminen ja aiheissa kuin perusasioista kiinni pitäminen. Anhavassa Nina Roosin töitä oli vähän mutta minä pidän sellaisesta ripustuksesta. Hän osaa hämätä juohevasti. Kovin maisemallisina koin pari suurta maalausta, jotka olivatkin lähempää jotain aivan muuta. Miten onkin, että joku kaari asettuu kuin maiseman muodoksi, puun oksaksi tai laakson pohjaksi. Viimeksi, kun näin hänen töitään, niin maalauksissa oli melkoinen liike vasemmalta oikealle, mutta nyt liikkui pinnan ja taustan välissä jotain oleellista vain värin lämpöä ja valööriä muuttamalla.

Näihin ei enää kerkeä, mutta luulisin Kiasman Idästä tulee -näyttelyn olevan pidempäänkin auki. Kovin mielenkiintoinen valokuvasarja oli esillä shanghailisista ihmisistä. Kertoivat kuvatut, miten kokivat elämänsä taloudellisesti ja muuten. Joukko vaihteli taloudellisesti toimeentulevien ja työttömien tai pienellä eläkkeellä sinnittelevien kesken. Kaikki ihmiset oli kuvattu huoneittensa sisällä. Kovin helposti tulivat seinät vastaan. Oli joukossa myös niitä, joiden talo oli ollut väärässä paikassa ja se oli nyt purettu perheen asuessa olemattomassa suojassa rakennustyömaan kyljessä lian ja pölyn keskellä. Mutta aivan erityistä rauhallisuutta oli monissakin ihmisissä, jotka tulivat vähällä toimeen. Sanoivat olevansa onnellisia ystävän vieraana eläkkeellä asuessaan. Jonkun eläkeläisen luona kävi kaveripiiri pelaamassa mahjongia (?) ja olo tuntui mukavalta. Joskus ihmettelen niitä ristiriitaisilta tuntuvia lausumia, joita suomalaisten yritysten Kiinassa asuvat johtohenkilöt sikäläisistä oloista puhuvat. Toivottavasti tietävät nyt enemmän kuin pari vuotta sitten kuvatussa televisio-ohjelmassa.

Nina Roos oli minulle uusi tuttavuus, kaverin vinkistä menin katsomaan näyttelyä - ei tehnyt suurta vaikutusta. Ja Uutisen näyttelyn jätin väliin toisen kaverin vinkistä. Että näin

Maaliskuun myötä alkaa vuoden parhain aika. On helpompi taas lähteä liikkeelle lisääntyvän valon myötä. Räystäät tippuvat jo ihanan lupaavasti.

Upea otsikko - näkemällä kokeminen. Näyttelyssä jos voi käydä uudestaan, toisella kerralla näkee saman uusin silmin.

Nyt käyn Helsingissä harvemmin, nuorempana oli aina Taidehalli + galleriat. Tampereella on Sara Hilden, Taidemuseo ym. Modernin taiteen museo oli välillä vaiti. Vanhat - Juho Rissanen, Vilho Lammi (kenialainen kirjeystäväni ihastui Vilho Lammin valoon). Inka-näyttelyyn pikku jälkeläiseni halusi useamman kerran.

Taidekirjoja itselläni on pari hyllymetriä. Muistuipa mieleen kerta, kun paikallisessa Kerholassa oli näyttely. Yhdessä huoneessa Fanny Favén - kyllä, sitä samaa sukua. Vasta valmistunut, upeaa grafiikkaa, joka jäi mielen pohjalle kytemään. Toisessa huoneessa yäk Antti-Juhani Takalo-Eskola, kamaluuksia seinät täynnä vaikka julkisuutta oli kuten oli halunnut.

Syventyneisyyteni juontaa ystävästämme Kauko Hämäläisestä jonka yksi iso työ on kunniapaikalla kodissani (useita lapsilla). Sam Vannin koulukuntaa konkretisti, hänen ja poikansa Ollin töitä on myös Kiasmassa. Pelkistetty on minulle mieleen - selattuani kirjastosta lainatun tilasin välittömästi Outi Heiskasen Heis hius hajalla. Joskus jonkin taulun kohdalla jää tunne kuin se olisi kesken, tekisi mieli saattaa loppuun. Nokian aseman lähellä on uusi talo, johon haluaisin lisätä jotakin sinistä. Vaikka joku ripustaisi parvekkeelle väripilkun täydentämään Hopeahovia.

Näkemällä kokemisen lahja on iso ilo. Nimenomaan kun ei itse osaa tuottaa mitään, korkeintaan valita päivän lähtövaatteet päälleen.

Axel Gallén-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Eero Järnefeltin kansallisromanttiset maisemat kuvaavat sen Suomen, joka meille välittyy. Ja niin on syytä olla jatkossakin.

Pahin pettymys, jonka itse olen kuvataidetta katsoessani kokenut, oli Leonardon omankuvan La Gioccondan eli La Joconden, myös Mona Lisana tunnetun taulun näkeminen Pariisin Louvressa. Tosin on myönnettävä, että taulussa on todella taikaa; onhan se suhteettoman tunnettu verrattuna moniin paljon parempiinkin tauluihin...

Minun ehdoton suosikkini on Vilho Lampi. Siihen ei sanoja tarvita:

http://vilholampi.ouka.fi/index.php

Olin ainakin itse hämmästynyt, että Mona Lisa oli livenä niin pienikokoinen. Vissiin olin mielikuvissani kuvitellut Suuren työn olevan myös suuri kooltaan

Vilhon Lammen töissä ja maisemassa on Taikaa!

Kari Suomalainen saavutti eläissään kansallisen ikonin aseman, jota ei himmentänyt edes loppusuoralla saadut potkut. Mutta HS:n nykyinen piirtäjä Karlsson on hivuttautunut Karin rinnalle ja mielestäni ohikin oivaltavana poliittisena pilapiirtäjänä. Tämän päivän lehteen hän oli tehnyt piirroksen notkuvasta herkkupäydästä takkatulen loisteessa, Lohtanderin paikalla Heinäluoma ja Ihalainen, joka toteaa: " Nyt kai me joudutaan syömään nämä itse".

Tsuktsivaimoni kautta pääsin tutuksi Natalia Dolgovan pohjois-siperialaiseen taiteeseen. Hän asuu nykyään englannissa ja myös hänen työssään on ehdottomasti sitä kuvien taikaa:
http://www.nataliadolgova.com/paint.htm

Hesassa olijat ehtivät vielä Taidehalliin katsomaan Mari Rantasen upeita värisommitelmia. Näyttely päättyy 6.5.2007. Eilen taisi tulla televisiosta ohjelma taiteilijasta, mutta niin vaan oli muuta tekemistä ja tänään vasta asian tajusin. Rantasen värit toimivat muodoissa, valööreissä ja eri värien rinnastuksina muodostaen vaikkapa siimeksiä, päivänpaisteisia näkymiä. Pintojen rakenteet ovat huikeita niin läheltä kuin kauempaakin katsottuina. Jos kevättä etsii, niin sieltä näyttelystäkin sen voi löytää.

Eilen oli Helsingissä tihkusateinen ja harmaa toukokuun päivä, mutta Taidehallissa oli seitsemällä eurolla tarjolla taideterapiaa. Maailma täyttyi väreillä! Peräsalin moniväriset teokset olivat muodoiltaan ja väreiltään mielenkiintoisia, pelottomia ja vahvoja, ei niin kliinisiä ja säädyllisiä kuin oranssi-vihreät maalaukset. Tänään, auringon paistaessa, vaikutus ei varmaan olisi sama

Kuka vaan on Helsingissä tai tänne piipahtaa, niin Tennispalatsissa on kaupungin taidemuseossa Juhana Blomstedtin 70-vuotisjuhlanäyttely 6.1.2008 saakka. Hieno valikoima henkilöltä, jonka töistä olisi voinut valita töitä esille vaikka miten paljon. Blomstedt on eräs, jonka töihin kiinnyin 70-luvulla ja jonka töitä olen siitä lähtien vähin erin seuraillut. Jollain tavoin tuntuu, ettei hän ole törmännyt koskaan tyhjään seinään vaan aina osunut jonkun ratkaistavan asian kohdalle.

Käsite on hänelle tärkeä sana. Video-ohjelmassa hän puhui Platonin "Valtiosta" ja luolasta, jonne oli kahlittu ihmisiä. Nämä näkivät vain takaseinän ja näin ollen vain heijastumat heistä tai niistä, jotka kulkivat luolan suuaukon ohi. Toisenlainen oli todellisuus ulkopuolella. Piti karata nähdäkseen sen toisen todellisuuden.

Sibeliuksen sukulainen, näöltään iätön, työt jo sinällään aina kiehtovia ja ikää vailla. Ei mikään 70-luvulta ollut vanhentunutta sekään.

Kiasman Nan Goldin-näyttely on näkemisen ja kokemisen arvoinen. Näyttely yllätti täysin, ei niinkään lukuisien valokuvien vuoksi, vaan voimakkaan ja vaikuttavan videoteoksen takia. Miten loistavasti Leonard Cohenin ja Nick Caven musiikki ja herrojen karhean samettisen tummat äänet sopivat Goldinin elämästä kertovaan tarinaan. Mykistävä kokemus. Rohkea nainen.

Tälläisen helmen löytämiseen olisi suureksi avuksi mm ilmainen sisäänpääsy. 7 euron maksu asettaa ainakin itselle joskus kynnyksen mennä Kiasmaan(kin). Varsinkin, jos ei etukäteen tiedä, mitä on odotettavissa.

http://en.wikipedia.org/wiki/Nan_Goldin

http://www.kiasma.fi/index.php?id=1444&L=0&FL=1

Kävin Yume katsomassa Nan Goldinin töitä Kiasmassa. Ei kaduttanut mutta kovin vähälle jäi suosittelemasi video, sillä sen edessä istui rivi ihmisiä. En jaksanut jäädä kovin kauaksi odottelemaan heidän poistumistaan. Jotain orientaalista oli kuvissa. Ihmiset nähtyinä monesti harson läpi. Auringon mahdollisuudet ja voima oli välittömän tärkeä, sen kuulin videosta. Asian voi ymmärtää kuvien jälkeen, jotka esittivät huoneita vähäisin valoin.
Goldin oli kiehtovampi kuin suurieleisesti Suomeen saapunut Julian Schnabel, vaikka hänen työnsä kiinnostivatkin. Satuin näkemään televisiosta Otso Kantokorven (muistaakseni hän) arvostelemassa Kiasman näyttelypolitiikkaa juuri Schnabelin kohdalla. Aina virkistävää tällainen ristiveto ja mietintä siitä, mikä on nyt tärkeätä.

Johannes tuolla muualla suositteli Ateneumissa olevaa Pekka Halosen näyttelyä. Olen sen nähnyt kahdesti, en niinkään suurena halosfanina vaan yleensä tietoisena kultakauden merkityksestä silloin ja vielä nytkin Suomen taiteessa. Ja onhan talvi jotain, realistinen kuva tai dekoratiivinen näkymä maisemasta, jonka suuri lumitaakka pehmentää ja koventaa, tekee taakan ihmiselle mutta antaa samalla korun katsottavaksi. Matti Saanion valokuvanäyttely isoine vedoksineen kannattaa käydä katsomassa ja Halonen tietenkin myös, mutta Saanion maailma vetosi minuun enemmän kuin öljymaalausten suuret henkilöhahmot, joista tulee mieleen, että siellä on koko suku töissä pellolla ja rodullisesti puhdas kansakin on kyseessä. Eipä ihme, että kultakauden kareliaanit vieroivat nälkäisiä karjalaisia, nälän aiheuttamia jälkiä kasvoissa ja ruumiissa. Hävyttömäksi tunnen itseni, mutta näille ajatuksille en voi mitään. Näyttelyiden kesto on esillä tässä:
http://www.ateneum.fi/default.asp?docId=11962

Antonionin elokuva Erään suudelman jälkeen (Blow-up, 1966) tuo esiin taidemuodon, jota ei käy väheksyminen. Pukusuunnittelu on esillä koko ajan, mutta nyt en tarkoita sitä vaan kameraa ja mallia. 60-luku oli kuvaajien aikaa, ei siten kuin tänään vaan eri tavoin tähtinä kuin nyt. Eroa on vaikea selittää, sen tuntee silti selvästi. Valokuvaaja David Bailey oli kuuluisa 60-luvun kuvaaja ja hänen suosikkimallinsa oli eräs Jean Shrimpton, muistaneeko häntä enää kukaan. Shrimpton oli kuin ajan henki, jota nuoret tytöt jäljittelivät. Hän tuli kuuluisaksi murojen kuvauksissa. Tätä Baileyn hahmoa tavallaan David Hemmings elokuvassa esittää.

Elokuvan alussa kuvaaja Thomas pyörii aloittelevien amatöörien ja ammattimallien parissa mutta myös jonkinlaisena supertähtenä jo tuolloin tunnetun Veruschkan kanssa. Tämä Veruschka ei ole kuka tahansa, hän on kreivitär Vera von Lehndorff-Steinort, Saksassa natsihallinnon juurella syntynyt malli, joka eli omaa omituista erakkomaista elämäänsä ollen monesti romahduksen partaalla. Hän on mukana kuvissa vieläkin. Hän on tosiaan mukana kuvissa, mutta ei keskiössä vaan hän makaa esim. kadulla kuvan rakeutuessa ja kuvatessa ihmisiä, joilla ei ole katua parempaa paikkaa asua. Hänestä tuli hiljan dokumentti Teemalla. Isä osallistui Hitleriä vastaan tehtyyn salaliittoon ja surmattiin muistaakseni vuonna 1944. Matalaääninen nainen kertoo elämästään, tulostaan kansikuviin, nimen muuttamisesta, uran leimasta ja omasta intohimostaan taiteen parissa.

Blowupisssa malli V. makaa lattialla ja liikkuu kuvaajan käskyjen mukaan. Kuvaaja lähestyy häntä ja kohtauksesta muodostuu avoimen seksuaalinen tilanne. Se poikkeaa kuvaajan ja amatöörityttöjen leikistä studiolla ja on sikäli poikkeuksellinen, että Antonioni kuului niihin ohjaajin, jotka kuten Godard, Bergman ja moni muu lahjakas olento, jättivät katsojan mielen täydennettäväksi suuren osan kerrontaa. Elokuvan jälkeen malli Veruschka oli maailmankuulu. Arvoa eräille kuvaajille hän antoi suuresti ja kuvasi heidän erikoisalojaan. Hän tajusi kuitenkin jossain vaiheessa olevansa vain vaateripustin.

Malli V. kaipasi taidetta. Hän puhui asiaa omista kuvistaan ja museoista, jotka eivät ottaneet kuvia näyttelyihinsä ennen kuin 80-luvun jälkeen. Millaisia kuvia! Muovi oli kiinnostuksen kohde, ei mainostettava asia, mainos on eri kuin tämän mallin monet kuvat. Hän on kuin veistos, jonka liikkeistä vieläkin näkee, että tanssi oli hänen erityinen mieltymyksensä, mutta siitä ei tullut ammattia, koska hän oli liian pitkä. Lukuisat luonnon ja mallin yhteydet, lukuisat Body painting -työt, joissa hän saattoi olla kuin kissaeläin oksalla keinumassa tai kuin suurimmaksi osaksi osa talon seinää vain olkapään ja pään esittäessä ikkunanpuitteen reunaa. Miten löysivät värit niin tarkkaan, että home ja muu patina näytti todelta. Mutta kameralla oli tietenkin osuus asiaan ja mallilla, joka ei ollut vain objekti vaan subjekti ja yksi tekijöistä. Silti, miten onkaan, jääkö Veruschka koskaan tämän uuden henkilön taustalle vaikka hän niin haluaisikin. Onko se oleellista.