Kirjoittaja Mikki Hiiri päivämäärä 2.11.06 - 20:55
Sillä ei oikeastaan lsi mitään käytänön merkitystä, vaikka joku säveltäjä ilmaantuisi omassa persoonassaan esittäytyen jumalana, "Elän ja sävellän kuin jumala" (schubert), sillä mikään ei ole varmempa kuin se, että kukaan ei voi tulla ulos omasta itseydestään samastuakseen välittömästi toisten olioiden kanssa. Vain puhtaan mielteen alueella, kun äly on irtautunut tahdo palveluksesta, voimme nerojen luoman taiteen välityksellä nauttia näiden hengen objektiivisuudsta tahdon liikkeiden vain heijastuessa pienemmän tai suuremman tuskan kuvana puhtaan mielteen
Tahdommepa me uskoa tai emme, mitä jotkin auktoriteetiksi julistautuneet ja julistetut ideologiat ja ideologit meille tuputtavat, tämä kyseinen usjko jää kuitenkin aina vain tahdon asiaksi, vaikka metafysiikka pyrkiikin taiteelliseen ilmaisuun käyttämällä hyväksi käsiteellistä välineistöä, kamppaillen kuitenkin aina kapeasti moraalisisena postinvartijana eettismoraaliseta sfääriä kosketavissa kysymyksissä ja niiden puolesta ilman yleistä objektiivista maailman käsittämisen pyrkimystä, jota tahdon asiana ei voida saavuttaa, sillä taiteessa pelkkä hyvä tahto ei riitä, vaan ainoastaan taitaminen.
Ihminen tiedostamattaan, kykenemätä asettautumaan itsensä yläpuolelle, palvoo siis oman, tahtoonsa sidotun älynsä luomaa ja mielikuvissaan elättämää illusorista mielikuvaa jostakin muka häntä itseään korkeammasta, näkymättömästä voimasta ja henkiolennosta, hänen ulkopuolellaan, ilman että ymmärtäisi geniuksen olevan maailman organisoijan objektin olemassaolon ja mielletyksi tulemisen tapana, ajassa, paikasa ja sysuhteessa, josta vapautuminen edellyttää älyn vapautumista tahdosta, joka juuri itsessään tahtomisena on uskon välttämättömyys, eikä sis tuo hänen tietämättään palvoma älynsä, miellekykynsä energisyys, joka tahtoon sidottuna luo organosoidun maailman jo olioiden järjestyksestä lähtien.
Nero luo sävellyksensä vasten tahtoaan, jonka polttopisteensä muuten ovat sukupuolielimet. Tästä seuraa se johtopäätös johdonmukaisesti ja varsin loogisesti, että tuskinpa jumalan tahtoakaan voi kunnioittaa todellisena jumalana, joka luo yhtään mitään, sillä kuta enemmän ihmisellä on älyä, sitä vähemmän turmiollista himoa ja halua, joka on tiedonhaluisuuden ja teoreettisen oppivaisuuden esteenä.
Muutoinkin varsin hyvä oivallus sinänsä, jonka ehkä vain suurelle ihmissydämiä mitä syvimmin koskettavalle taiteelle otolliset sielut voivat ymmärtää, nimittäin, että se todella johtaa johonkin oivallukseen taiteenkin perimmäisestä luonteesta, Nimittäin taiteen kautta on mahdollista kokea sellaista mihin ja jota jonkin muun museaaliseksi jähmettyneen kulttuurimuodon kautta on mahdollista vain käsitellä pelkän olettamusten kautta, joille riittää pelkästään olettamus siitä, että näin asiat ovat ilman vastaanottavaisuutta järkiperusteluille, mutu-ja mikä vielä pahempaa, auktoriteetteihin nojautuen.
Eli taiteen kautta voimme kokea sellaista, mitä joku kauan sitten manan majoille sirtynyt pesoonallinen olento on tuoreesti ikään kuin tässä ja nyt teosta luodessaan kokenut transsendentaalisesta elämän perimmäisestä olemuksesta, joka voidaan lääketieteellisellä mittaristolla havaita empiirisesti aivosähkökäyränä, vaikka persoonallinen informaation lähteenä ollut ihminen olisi mädäntynyt jo 1000 vuotta takaperin. Juuri siksi mihinkään personalliseen yliluonnolliseen olentoon uskominen sinänsä eräiden tohtoreiden väitteistä huolimatta ei ole milläänlailla syvällinen ilmiö ulottumatta puhtaan mielteen, ei edes psykodraaman verrattavissa; päinvastoin. Hei, missäs mun tohtorin hattuni on; väittelin juuri tohtoriksi.