YLE Radio 1

Hetki sitten päättyi TV-2 ohjelma, Punaiset esiliinat.

Voi kun tuli paha mieli. Todella paha mieli. Tuli halu tappaa. Kostaa.

KOSTAA PERKELE. Hiton paha mieli.

Kostaa kenelle?

Realistinen dokumentti. Valehtelematon dokumentti. Totuuden dokumentti.

Tänäkin päivänä nuo sortavat. Ilkkuvat. Samoja ne on. Samoja.

Kostaa kenelle? En tiedä. Ei näille. Samaa maata ovat. Eivät tunne historiaa.

Sama toistuu. Laukauksia ei ammuta, mutta sama toistuu.

Samoja ne ovat. Samoja, samoja.

Ne puhuvat nyt, niinkuin puhuivat silloinkin. Silloin ampuivat, tappoivat. Nyt eivät voi. Käyttävät muita keinoja.

Samoja silti, murhaajat. Oman kansansa murhaajat.

Kaikkea sitä tulee kiukuspäissään väsättyä.

Luin sen nyt entteröinnin jälkeen uudestaan, ja hieman häpesin. Mietin että onko poistettava. Raakaa tekstiä. Liian raakaa nykyiseen grillikonseksukseen.

Ei ole poistettava. Aina kun SUOMEN historian TODELLISUUTTA esitetään televisiossa,- se saa sisimmässä tunteet valtaan.

En minä silti tule esim. teitä arvoisat oikeistokahvilan asiakkaat uhkailemaan. Ette te ole tietenkään tekijöitä. Te olette hyväksyjiä.

Uskon että tulevaisuudessa historia osoittaa Mannerheimin olevan osallisena murhaamiseen.

Kaikki me tiedämmekin oikeuslaitosta myöten sen, mutta historia odottaa riittävän kypsää historioitsijaa.

Minun pappani oli Tampereen punikkeja ja mummun ensimmäinen mies ammuttiin jossain makasiinin seinän vierustalla, oli ollut jonkinsortin joukkueenjohtaja. Että kyllä näitä asioita on tullut mietiskeltyä. Ja vaikka minullakin on sydän vasemmalla (ainakin viime thorax-kuvassa) niin elämme jo 2000-lukua eikä minulla ole mitään syytä hautoa kostoa kenenkään puolesta tai ketään vastaan.

vehy_2 kirjoitti:Minun pappani oli Tampereen punikkeja ja mummun ensimmäinen mies ammuttiin jossain makasiinin seinän vierustalla, oli ollut jonkinsortin joukkueenjohtaja. Että kyllä näitä asioita on tullut mietiskeltyä. Ja vaikka minullakin on sydän vasemmalla (ainakin viime thorax-kuvassa) niin elämme jo 2000-lukua eikä minulla ole mitään syytä hautoa kostoa kenenkään puolesta tai ketään vastaan.

No, en kai minäkään ole kostoa tekemässä. Kerroin vain minkä tunteen tuo "Punaiset esiliinat-ohjelma" minussa herätti.

Se on vähän niinkuin että kun asiat vanhenevat,- historioitsijat kypsyvät.
Vielä eivät ole kypsyneet, mutta uskallan veikata, että monien sormet syyhyävät. (Siis tutkijoiden.)

Asiat jotka ovat kaikkien tiedossa, mutta ääneen ei ole uskallettu puhua,- aukeavat kyllä.

TV-ohjelma ei ole tutkijan ääni. Se on journalistin ääni. Se vaan tuo sen esiin joka arkistoista löydettävissä on. Mm. aikalaisten omakohtaiset muistelut. Vaikea asioista vaiennusta haluavien on niitä valheiksi väittää.

vehy_2 kirjoitti:Minun pappani oli Tampereen punikkeja ja mummun ensimmäinen mies ammuttiin jossain makasiinin seinän vierustalla, oli ollut jonkinsortin joukkueenjohtaja. Että kyllä näitä asioita on tullut mietiskeltyä. Ja vaikka minullakin on sydän vasemmalla (ainakin viime thorax-kuvassa) niin elämme jo 2000-lukua eikä minulla ole mitään syytä hautoa kostoa kenenkään puolesta tai ketään vastaan.

Eppistä poistaa kirjoitus. Miksi?

Tarkemmin asiaa ajateltuani huomasin, että kysymys oli yksityisasioista. Se vaan harmittaa, että ei aikoinaan tullut pantua ylös kaikkia niitä muistoja, joita isovanhemmat kertoivat, muustakin kuin Tampereen taisteluista. Mannerheimista taidetaan tietää jopa päivittäiset ruokalistat mutta se, miten tavalliset ihmiset tapahtumat kokivat ja elivät, on jäänyt varsin pimentoon.

kritiikki kirjoitti:Asiat jotka ovat kaikkien tiedossa, mutta ääneen ei ole uskallettu puhua,- aukeavat kyllä.

Olin juhannuksen jälkeen seminaarimatkalla Virossa ja viikkomme päättyi siihen, että meille esitettiin videolta Imbi Pajun dokumentti Tõrjutud mälestused/Torjutut muistot. Todella mieleenpainuva, ajatuksia herättävä, järkyttävä todistus siitä kaikesta mitä stalinismi ja reaalisosialismi teki ihmisille. Jäin sanattomaksi, hiljaiseksi enkä vieläkään oikein pysty kertomaan mitä näin ja mitä tunsin. Tätäkö se oli minkä puolesta vaarini taisteli, mistä hän unelmoi?

Katsokaa itse sitten kun se tulee telkkarista, en tiedä milloin mutta kyllä se varmaan ensi talven mittaan tulee. Ja verratkaa sen kuvaamaa todellisuutta siihen ruusunpunaiseen valheeseen, jota kaikenmaailman halkolat levittivät.

Filmi esitettiin tammikuussa Helsingissä erikoisnäytäntönä ja samassa yhteydessä oli myös keskustelutilaisuus, jossa oli mukana mm. presidenttiehdokas Hautala. Itse en sinne ehtinyt, mutta kaikkien paikalla olleiden ystävieni mukaan Hautalan käytös oli törkeää vaalipropagandaa "minä, minä, minä....". Samaan aikaan ihmiset nieleskelivät karvasta palaa kurkustaan, herkemmät kyyneleitä.

Tässä hiukan lisää tietoa -> http://kareliaklubi.com/web-11/11.pdf

Sivun alareunassa on maininta, että Torjutut muistot esitetään lokakuussa 2006 televisiossa TV2:n Dokumenttiprojektissa.

Pahuutta ja pahuuden ilmenemismuotoja mietiskellessäni löysin Solzenitsyniltä mielenkiintoisen ajatuksen hänen analysoidessaan pahuutta ja pahoja ihmisiä. (Hän viittaa fysiikan kynnyssuureisiin, esim. kun hapen lämpötila laskee -118, se muuttuu nesteeksi ja alkaa valua...)

"Myös paha teko on näköjään kynnyssuure. Koko elämänsä ajan ihminen horjuu ja säntäilee pahan ja hyvän välillä, liukastelee, kompastelee, kapuaa jalkeille, katuu ja pimenee taas, mutta niin kauan kuin pahan teon kynnystä ei ole ylitetty, paluu on yhä mahdollinen ja ihminen on yhä toivomme piirissä. Mutta kun pahojen tekojen paljous tai niiden jokin aste tai vallan ehdottomuus saa hänet äkkiä ylittämään kynnyksen, hän on poistunut ihmiskunnan piiristä. Ja kenties lopullisesti."
Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo

Kriisiaikoina, sotien ja varsinkin sisällissotien aikaan moni ylittää tämän kynnyksen, niin kuin olemme nähneet Suomessa vuonna -18, Balkanin alueen sodissa ja monissa muissa välienselvittelyissä milloin missäkin päin maailmaa. Solzenitsyn pohtii kylläkin paljon Stalinin ajan GULAGia ja sen palvelijoita eli leirien vartijoiden ja salaisen poliisin miesten pahuutta, josta tässä kirjassa on kattava selvitys. Ihmisen pahuudesta puhuttaessa hänellä oli siihen valtavasti paremmat edellytykset kuin yhdelläkään moraalifilosofilla tai teologilla, sillä hän oli itse kokenut ruumiissaan ja sielussaan koko GULAGin pahuuden, ja myös pohtinut sitä paljon; vuosikausia siellä itse kärsineenä.