Kirjoittaja humalainen päivämäärä 7.1.09 - 19:15
Yksinomaan musiikilillisen lajityypin perusteella on vielä vaikea päätellä kenen musikaaleista pitää ja kenen ei. Itse käsite sinällään ei siitä ole paljonkaan kykenevä kertomaan vielä mitään oleellista paitsi että liikutaan ambitioiltaan kevyemmän ja viihteellisemmin orientoituneen säveltaiteen parissa joka tuskin kantaa sisällään suuria tunnejärkytyksiä draamallisen oopperataiteen tavoin suosikkeinani Delius, jota kuunnellessani olin eilenkin pakahtua, ja schubert. Käsitteenä ja terminä sana musikaali ei vaikuta kovinkaan houkuttelevalta ja myönnänkin tuntevani suuria epäluuloja sitä kohtaan ellei itse musiikki paradoksaalisesti ja irrationaalisesti tarjoa minkäänlaista substanssia tahdonliikkeiden kuvastuksena tahtoa itseään esittäessään ja siihen välittömästi vaikuttaessaan kyeten muuttamaan tai kohottamaan affekteja nopeasti toiseen vireeseen mutta vain älyn mukaisina vastineina tiedoitsemiase puhtaan subjektin tajunnasta pois tungettua tahtoa itseään kuitenkaan kiihdyttämättä, jonka me kaikki teoreettista filosofiaa tiedekunnassakin opiskelleet hyvin tiedämme. Lady in the Dark oli aikanaan Kurt Weillin suosituimpiin kuuluneita teoksia genreessään Yhdysvaltoiihin suiirtymisensä jälkeen. Toinen tunnettu on The Touch of Venus.