YLE Radio 1

Charles Dickensin "Kolea talo" (Bleak House, BBC, Iso-Britannia/WGBH Boston, USA), jonka Kersti Juva on juuri vasta suomentanut, tulee televisiosta 15-osaisena sarjana. Esityspäivät ovat tiistai (klo 21.00), keskiviikko (klo 20.00) ja perjantai (klo 20.00). Keskiviikon ja perjantain esitykset ovat vain 30 minuutin mittaisia. Sarja on Just Chadwickin ja Susanna Whiten ohjaama ja Andrew Daviesin käsikirjoittama. Yle on antanut linkin, josta voi tiirailla ohjelmaa tarkemmin:
http://www.bbc.co.uk/drama/bleakhouse

Olen katsastellut kirjastotiedoista tätä kirjaa joskus ja ajatellut sitä lukeakseni, koska Dickens on aina jotenkin kiehtonut minua. Sivuja on ollut vaan niin turkasesti ja kirjailijan kieli on kiemuraista, joten olen jättänyt väliin. Minua ovat kiinnostaneet dekkarien ja poliisien lukemat kirjat ja muistaisin aivan, että komisario Morse harva se kerta musiikin lomassa paneutui myös juuri tämän kirjan salohin saatuaan tarpeekseen jostain tutkinnan kohdasta.

Odotan näkeväni monenlaisia henkilöitä. Näitä erikoisuuksia ja hieman normaalempia henkilöitä riittää Dickensillä aika määrä. Olen lukenut hänestä joskus, katselin mm. taulukkoa, joka kertoi hänen tekemisistään eri vuosina. Niin vain kirjoitti mies eri kirjoja samaan aikaan useita. Ihmettelin, että miten hän ei sekoa kirjasta toiseen. Kaiketi yksikään henkilö ei silti ole hypännyt kirjasta toiseen. Alan seurata juttua.

Charles Dickensin kohdalla on ollut tuuria siinä suhteessa, että hänen teoksistaan on olemassa useampia hienoja filmatisointeja. Tämä kaiketi johtuu siitä, että Dickens kääntyy filmille. Montaasi oli ennen elokuvaa kuten Eisenstein sanoi tutkaillessaan juuri kyseisen kirjailijan teosta "Oliver Twist". David Leanille kunnia useammasta yrityksestä. Erittäin haluan kuitenkin mainita kaksi mieleen syvälle jäänyttä esitystä, joista toinen oli Royal Shakespeare Companyn teatteriesityksen filmatisointi itse teatterissa.
1) "The Life and Adventures of Nicholas Nickleby" - esityksen ohjasi sarjaksi John Caird ja Jim Goddard (1982). Se tuli, kiitos ylen, meilläkin aikanaan televisiosta. Tiistaina Eeva Luotosen Viisasten kerhon ohjelmassa Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut - Dickensin ajankohtainen mestariteos asiasta keskustelivat kirjan kääntäjä Kersti Juva ja myös kääntäjänä toimiva Maria Lyytinen. Ohjelma oli hauska. Siinä käytiin läpi Dickensin upeaa henkilögalleriaa, hysteerisiä naisia mutta myös hysteerisiä miehiä, konnia, joista jokunen katuikin, ja yhteiskunnallisia oloja, joihin Dickens tarttui toimeliaasti ja sai lukijat aikanaan tekemään yhteiskunnallisia parannuksia. Kirjaa voi suositella kaikilla ja toivoa RSC:n esityksen uusintaa.

2) Muutama vuosi sitten telesisiossa tuli Dickensin "Pikku Dorrit" (Little Dorrit, 1988) Christine Edzardin kaksiosaiseksi sarjaksi ohjaamana. Sydämeen käypä tarina tuli kovin lähelle omaa aikaa kuten Eeva Luotosen viisaat Nicholaksen tarinastakin totesivat. Pörssi, keinottelu, tyhjän myyminen, tuhoutuvat ihmiset elivät kirjassa, sarjassa ja elämässä ympärillämme.

Menin hieman "Kolean talon" sivuun, mutta Dickens on niin laaja. BBC-sarja alkoi hienosti. Mitä voikaan odottaa tulevasta, kun alussa jo astutaan keskelle vuosikausia jatkunutta oikeusjuttua. Ei hätää, heti saapuu näyttämölle vereviä voimia, jotka asutetaan taloon nimeltä Bleak House. Tuleeko heidän siellä hyvä olla, se nähdään. Toisessa talossa, jossa asuu kaunis nainen ja vanhempi mies, eletään ainakin kovin synkeissä tunnelmissa. Juttu on se, että on elänyt kerran mies, joka on jättänyt perinnön ja ilmeisesti tehnyt useita testamentteja. Näin ollen, kuka perii ja onko enää mitään perittävää, ovat oleellisia kysymyksiä. Köyhien ja rikkaiden, keskiluokan ja katuköyhälistön ero käy heti ilmeiseksi, sillä sivistyneeltä vaikuttava "repaleinen" mies jo ensi jaksossa kopioituaan eräälle firmalle erään asianajajan tarpeisiin vanhoja asiakirjoja, joutuukin asuntonsa vuokran vuoksi myymään arvokkaalta vaikuttavia kunniamerkkejä. Ja mikä olikaan kirjepinkka, jonka hän sulki laatikkoonsa. Ja eikö sama mies löytynyt kuolleena jakson lopussa. Voi pyhä jysäys, tätä on seurattava.

Meillä kun on hyllyssä vain Maria Jotunin(?) kirjoittama romaani Huojuva talo..

Melkoisen tummanpuhuvaa ja samalla värikylläistä tummuudessaan on Kolea talo. Katsoin kolme osaa pötkönä boksiltani, teki kyllä vaikutuksen.

Samaten tähän rankkaan tyyliin sopi viikonloppuna näkemäni Babel - siinä loisti kaikki kaupungin neonvalot ja värit yli äyräiden ja eri maailmojen kohtaamiset hienon draaman tavoin.

http://www.paramountvantage.com/babel/

Ja vielä yksi synkähkö, mutta oikeudenmukainen, näkemäni leffa, History of Violence. Sitäkin voin suositella näin joulun alla.

Mikki Hiiri kirjoitti:Meillä kun on hyllyssä vain Maria Jotunin(?) kirjoittama romaani Huojuva talo..

Mikin kommentti on hyvä. Jotunin "Huojuva talo" sopii hyvin vertailukohteeksi. Huojuva on kuitenkin mielestäni sisäinen vankila, joka on kuvattu (viittaan tässä Eija-Elina Bergholmin tv-sarjaan) kovin rauhallisesti ja sointuvin värein. Sisätilan ulkopuoliset paineet ovat ulkopuolella. Sisälle keskittyy se pyhin ja jäätävin, läheisyys, joka voi olla kovin vaarallista. Sikäli talo on kolea.

Dickensin "Kolea talo", jota luen tv-sarjaa jäljessä, kuvaa ulkopuolisen maailman kaaoksen aiheuttajana. Tietenkin dickensmäiseen tapaan myös monet henkilöt ovat kaoottisia. Sisäinen rauha on silti se, jota kirjailija hakee. Oikeuslaitos taasen on se, joka elää pysähtynyttä aikaa ja jonka ympärille kasautuu ruumiita yksi toisensa jälkeen. Tv-sarjan leikkaus on aika mainio: tsunk ja pari liikkettä: tässä on taasen tämä rakennus ja sen henkilöt jne. Sopii kuvioon tai ei ainakaan vielä ole käynyt hermoon.

Yume, esittämiäsi muita esimerkkkejä en ole nähnyt. "Totoro" kiinnostaisi jo toisenlaisen tunneasteikon vuoksi. Lempeys eläköön. Kino Engelin kassa sanoi jotain siihen suuntaan, kun kävin katsomassa karhumiestä, että jos Totorosta ei pidä ei ole ihminen. Asian ydin on tässä vaikkei sanatarkka lainaus olekaan kyseessä.

Totoro on universumin ihastuttavin ja rakastettavin elokuva - kautta aikain. Mukavaa, Marja, kun olet palannut foorumille!

Samat sanat Sinulle Yume. Mitä Koleaan taloon tulee, niin Jukka Petäjä kirjoittaa kirjan ja tv-sarjan lopusta tänään Hesarissa (C2,?). Päädytään rikostarinaan. Olen aikanaan kirjoittanut Dickensistä erääseen juttuun (yhtenä) esimerkkinä sanan ja kuvan liitosta kirjassa. Ei puuttunut kirjailijan omasta elämästä jännitystä eikä taistelua siitä, kuka käskee ja kuka alistuu.

Kun romaanit ilmestyivät lehdissä jatkokertomuksina, niin kuva toimi siinä yhdistävänä tekijänä. Kirjailijat saattoivat kirjoittaa jo valmiiden kuvien mukaan. Dickens selvästi haki oikeutta kirjailijalle olla se ensimmäinen lähde, josta kuva syntyy jälkikäteen. Hän valitsi kuvittajansa tarkoin ja seurasi näiden tekemisiä välillä liiankin tarkkaan.

Nimimerkeistä ja nimistä puheen ollen Charles Dickens käytti nimimerkkiä Boz tutustuessaan maineikkaan graafikko George Cruikshankin töihin. Tämä kuvitti "Oliver Twistin". Kirjailijan kuoleman jälkeen kuvittaja esitti kirjan henkilöiden olevan hänen luomuksiaan, koska D. oli nähnyt kuvia ja kirjoittanut niiden mukaan. Silloin kuvat ilmestyivät heti tekstin yhteydessä, joten asiaa voi aina puntaroida. Aikanaan tälle parille tuli elinikäinen riitasuhde.

Kun Dickens alkoi saada nimeä "Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden" yhteydessä, Dickens sai kustantajan puolelleen ja herra Pickwickistä tehtiin lyhyt ja pyylevä kuvittaja Robert Seymourin toisenlaista hahmotusta vastaan. Masennuksesta kärsivä Seymour ajautui itsemurhaan ja tähän tuskin kirjailijalla oli suurempaa asiaa. Sen sijaan aika ikävästi kävi mm. "Kolean talon" kuvittaneen Hablot Knigt Brownen (nimimerkki Phiz). Hänellä ei ollut mitään taloudellista suojaa sopimuksista, kun Dickens halusi virkeyttä ilmaisuun ja vaihtoi kuvittajaa. Aikanaan niin kovin pidetty Browne kuoli köyhyydessä.

Niinpä Koleaa taloa voi lukea myös sisältäpäin, jos niin haluaa tehdä.

"Totoro" on Sinulla sen verran viehdokosti esillä, että taidan sen mennä tällä viikolla katsomaan.

Täytyy taas tunnustaa kunnostautumiseni lukemattomien kirjojen parissa.
Ehdottomasti nyt on aika tutustua Koleaan taloon - onkohan olennot yhtä inhoja kirjallisessa asussaan kuin kuvissa.

Et oleYume yksin, jos kyse on siitä, että kasa kirjoja, jotka ovat tavallaan must, on paljonkin lukematta. Minulla on näitä aukkoja hyvinkin paljon, mutta olen oppinut ottamaan asian rennosti (jos kykenen). Olen hidas lukija ja jotkut aiheet vievät enemmän aikaa. Toisekseen nykyään kaipailen jo suurempaa kirjasinkokoa ja paksumpaa printtijälkeä. Kolean talon kirjasin on kovin hento ja käy hieman (minun) silmille.

Yume kirjoitti:Ehdottomasti nyt on aika tutustua Koleaan taloon - onkohan olennot yhtä inhoja kirjallisessa asussaan kuin kuvissa.

Dickens on hyvä kärjistäjä ja hänen kuvittajansa kärjistivät asioita myös. Henkilöistä monet ovat groteskeja olentoja ja toiset taasen ihannoituja hahmoja, jotka on puettu ajan asuihin. Huonetilat kertovat kuvissa mielestäni kovin paljon. Kukin henkilö sijoittuu asemansa ja henkisen tilansa maisemaan. Kyllä kuvissa on hyvä yhteys tekstiin. Näin itse ajattelen.

Jos viittaat lausumallasi tv-sarjaan, niin täytyy todeta, että Dickens kääntyy oivallisten ohjaajien käsissä hyvin filmille. Hän kirjoitti siihen tapaan, filmillisesti. Aivan toista on George Eliotin laita. En ole nähnyt vielä yhtäkään kunnon filmisovitusta hänen teksteistään.

Charles Dickensin romaanista Kolea talo (Bleak House) tehty televisiosarja on päättynyt. Kirja, johon sarja perustuu, on kirjoitettu vuosina 1852-53, mutta teksti sinällään kirjana ja tekstistä tehty tv-sarja on antoisa ja nykypäivään johdattava.

Vaikka Dickens suomii oman maansa oikeuslaitosta, hänen tekstissään on yleispätevyyttä, joka käy muihinkin tapauksiin. Kun vuosia kestänyt oikeusjuttu on heti alusta lähtien kuulu kulujensa suuruudesta, niin se ei voi tietää kuin tuhoa niille, joilla aluksi on ollut joitain unelmia ja erittäin niille, jotka ovat liikaa panneet painoa koko jutulle unohtaen muun elämänsä. Miten raha siirtyykään nykyään ja vaihtuu kuluihin mm. työpaikkojen siirroissa, on eräs asia, joka tätä kirjaa lukiessa voi tulla mieleen. Yleensä talouspolitiikka, sen monet lieveilmiöt oikeudenkäynteineen, eri instansseineen, pörsseineen eivät nekään ole kaukana. Ihmisen altistaminen "käytettäväksi" hänestä olevien tietojen (salaisten rekistereiden) varaan, on aivan lähellä Koleaa taloa. Hävytön huijaus, suojattomuus ja hyväksikäyttäminen ovat eräitä avainsanoja.

Andrew Davies on mielestäni osannut käyttää Dickensin tekstiä. Hän on välillä yhdistänyt pari henkilöä yhdeksi kuitenkin niin, että kirjassa merkittävämpi ei kompastu lisäyksiin eikä muutu toiseksi. Hän on myös ottanut vauhtia nykyajasta varsinkin kahden henkilön kohdalla ja koska kumpikin on naisia, antanut näille tietoisemman puhevallan, joka kirjassa enemmän perustuu tuntemuksiin ja kunniaan. Roolijako on tehty aika oivallisesti, samoin puvustus ja kun kuvaus tukee kaikkia näitä, niin Dickensin maailma herää eloon. Jos kyseessä on vaikkapa avulias nuori mies, niin hänen vaatteidensa on istuttava päällä roolin mukaan. Avuliaisuus - vaikkapa juosten takinhelmat heiluen - viestittää sieluettina henkilön ruumiinrakenteen ohella myös hänen kykynsä toimia.

Sarjan roolihenkilöistä etenkin Charles Dance, joka esitti Mr. Tulkinghornia, on esiintynyt monissa näkemissäni elokuvissa, mutta koskaan en ole kiinnittänyt häneen huomiota tai sitten olen jopa paheksunut hänen suoritustaan (mm. Rebecca). Nyt asianajajana hän oli loistoisa ja oli kuin olisi ikänsä asioita näin hoitanut. Denis Lawsonin John Jarndyce, joka on perimyksen keskiössä kahden holhottinsa Ada Claren (Carey Mulligan) ja Richard Carstonen (Patrick Kennedy) ohella, oli niin luonteva, että hän kasvoi kuin tuttavaksi sarjan kuluessa. Ehkä dickensmäisin hahmotus oli saatu aikaan herra Guppyssa (Burn Gorman), joka oli asianajotoimistossa ja yhteiskunnan portailla nouseva nuori juristikandidaatti. Hiukset, koko olemus, tapa kävellä ja istua olivat kirjasta suoraan mitoitettuja. Jotain ristiriitaista vaikkakin hyvin vähän oli tavallaan päähenkilönä kulkevan Ester Summersonia esittäneen Anna Maxwell Martinin orpoudessa ja vastuuntuntoisuudessa, lämmössä. Ristiriita syntyi luultavasti pelkästään siitä, että hänet, vaikkakin hän esiintyi 1800-luvun puvussa, oli identiteetiltään nostettu melkein meidän aikaamme oikeuksiaan etsimään. Minua katsojana eniten kiehtova juonikuvio kietoutui lady Dedlockin ympärille. Gillian Anderson osasi esittää tuon naamiota kantavan naisen elämän erittäin koskettavasti. Andersonin taidot ovat tulleet esiin tämäntapaisessa ympäristössä jo ennenkin mm. Terence Daviesin ohjaamassa elokuvassa "The House of Mirth" (Sydän vieraassa talossa, 2000).

Kiitos Marja taas! Kuten sanottu, filmihullun elämää jaoin maan perusteellisesti 60-70-luvut, nyt ilman telkkaa.

Ihailen perusteellista kuvaustyyliäsi, ikäänkuin olisin itsekin näkenyt. Dickensejä on itselläni monia, tämä Kolea talo täytyy tarkistaa omasta kirjastosta tai ehkä alkukielellä Metsosta (amerikkalainen nuori ystäväni oli otettu Metson englanninkielisestä tarjonnasta, joka toki on laajempi kuin Pyynikin silloisen englanninkielen laitoksen).

Korjaus epätäsmällisestä ilmauksesta 'oma kirjasto'. Tarkoitin Nokiaa, neljän minuutin polkaisun päässä. Tietty netissäkin voi tarkistaa. Itsellä mm. Dombey & Son vain toinen osa.

Sarjan roolihenkilöistä etenkin Charles Dance, joka esitti Mr. Tulkinghornia, on esiintynyt monissa näkemissäni elokuvissa, mutta koskaan en ole kiinnittänyt häneen huomiota tai sitten olen jopa paheksunut hänen suoritustaan (mm. Rebecca). Nyt asianajajana hän oli loistoisa ja oli kuin olisi ikänsä asioita näin hoitanut. Denis Lawsonin John Jarndyce, joka on perimyksen keskiössä kahden holhottinsa Ada Claren (Carey Mulligan) ja Richard Carstonen (Patrick Kennedy) ohella, oli niin luonteva, että hän kasvoi kuin tuttavaksi sarjan kuluessa. Ehkä dickensmäisin hahmotus oli saatu aikaan herra Guppyssa (Burn Gorman), joka oli asianajotoimistossa ja yhteiskunnan portailla nouseva nuori juristikandidaatti. Hiukset, koko olemus, tapa kävellä ja istua olivat kirjasta suoraan mitoitettuja. Jotain ristiriitaista vaikkakin hyvin vähän oli tavallaan päähenkilönä kulkevan Ester Summersonia esittäneen Anna Maxwell Martinin orpoudessa ja vastuuntuntoisuudessa, lämmössä. Ristiriita syntyi luultavasti pelkästään siitä, että hänet, vaikkakin hän esiintyi 1800-luvun puvussa, oli identiteetiltään nostettu melkein meidän aikaamme oikeuksiaan etsimään. Minua katsojana eniten kiehtova juonikuvio kietoutui lady Dedlockin ympärille. Gillian Anderson osasi esittää tuon naamiota kantavan naisen elämän erittäin koskettavasti. Andersonin taidot ovat tulleet esiin tämäntapaisessa ympäristössä jo ennenkin mm. Terence Daviesin ohjaamassa elokuvassa "The House of Mirth" (Sydän vieraassa talossa, 2000).

Niin se loppui sitten, iloiseen, värikkääseen ja kesän vihreään tunnelmaan, hyvää mieltä poreilevaan kuvaan. Hyvä niin, olihan Kolea talo välillä niin lohdutonta ja ankean koleaa. Esterin kohtalo oli onnellinen, olisi voinut olla muutakin... Lady Dedlockin kohtalo taas arvattavissa - kaunis oli kallakimppu haudalla - oikeastaan kuvallisesti täyskymppi. Hienosti toteutettu sarja kaikkine äklöttävine yksityiskohtineen.

Täytyypä päästä näkemään myös Sydän vieraassa talossa, mitä pikimmin.

Dickensin kirja Bleak House (Kolea talo) on hyvin käännetty tv-sarjaksi, mutta nyt kun myös lukukokemus on jäänyt taa, kirjaan ylös joitakin huomioita tv-sarjan ja kirjan tekstin eroista.

!. Dickens kirjoittaa pitkiä ja koukeroisia virkkeitä. Hänen rakennelmansa tarvitsevat ilmaa siipiensä alle. Henkilöiden kirjo tuo esiin epäkohtia ja johdattaa samalla vakavan asian sisään vaikka kuinkakin naurettavan henkilön avustamana. Juuri näitä, ns. rönsyjä, jotka toisaalta kirjassa vaativat tilaa ja rauhaa voidakseen elää, oli tv-sarjassa muuteltu. Koska Dickens ei perusta sanottavaansa dialogiin siten kuin joku Austen, niin toiminnan siirtäminen kahdelta läheiseltä henkilöltä yhden henkilön haltuun, jos se tv-sarjan juoneen paremmin sopi, oli hyvä oivallus. Mitään ei kuin varasteta vaan oivalletaan sopiva hetki visuaalisen kerronnan rakentamiseen.

2. Kirjailijan hyvien ja pahojen henkilöiden kirjo oli tässä kirjassa monipuolinen. Kun yksi henkilö on tunnontarkka ja hamuaa valtaa, niin häntä voisi pitää tyystin pahana, mutta eikö hänessäkin ole muutama inhimillinen piirre. Sen sijaan monen tavoin takaa-ajetut, sosiaalisessa tai konkreettisemmassa puristuksessa olevat henkilöt saavat kirjassa ympärilleen enemmän ainesta. Kohtuuoikeuden mahdottomuus, sen kuluihin kääntyvä toiminnallisuus on musertava. Sairauden kuvaus on yksityiskohtaisempaa ja saa varmaan tausta-aneistoa Dickensin omista pyrinnöistä. Hänhän pyöri sosiaalisten uudistusten parissa vaikkei lainkaan aina onnistunut kokeiluissaan. Lady Dedlockin "alasajo" on kuvattu yksityiskohtaisesti ja kammottavasti. Se on raastavampi kuin televisiossa, vaikka kuva toisaalta välittää paljon.

3. Tunteiden kirjo kirjassa on yksityiskohtaisempi ja ehkä teohoavampi sikäli, että se mikä sarjassa kuvataan draamana, on tekstissä kerrottu ilman repliikkejä. Tästä esimerkkinä voi mainita, että Esther saa osakseen erilaisia rakkaudentunnustuksia. Kun asia on vakava eikä naurettava lainkaan, se on vain kerrottu omin sanoin Esterin kertomuksissa, joissa hänen äänensä kuuluu suoraan lukijalle. Millainen vilpittömyys ja kaunopuheisuus vailla tv-sarjaan väkisin työntyvää patetiaa. Vain hiljainen puhe ja puheen kuuntelu.

Näin ollen, he, jotka olivat kiinnostuneita sarjasta ja jotka ovat miettineet, että kirjaa ei ehkä sarjan nähtyään kannata lukea lainkaan, ovat, jos näin ajattelevat, väärillä jäljillä. Mikään sarja ei loppujen lopuksi korvaa kirjaa. Vain huonon kirjan voi elokuva päihittää ja nostaa tarinan pilviin. On suuri haaste kuvata Tsehovia. Dickens on tekstiensä julkaisutavankin vuoksi tässä suhteessa otollisempi, mutta hänenkin kirjansa eroavat elokuvista ja sarjoista, aina.

J.P. Pulkkinen oli ryhtynyt erikoiseen hommaan. Hän teki äänikuvia taustallaan kolmosen kuulutuksin varustettu turistiratikka Helsingissä ja puhui isota D:stä, jolla hän tarkoitti Dickensiä. Tältä hän oli lukenut aiemmin tenttikirjana "David Copperfieldin" ja nyt Kersti Juvan juuri suomentaman "Kolean talo", joka jonkun kirjan mukaan oli merkitty Dickensin pääteokseksi ja toisen kirjan mukaan kirjailija oli viimein noussut kirjallisuuskaanoniin. Erikoista oli Intian liittyminen kerrontaan, koska toimittaja luki Kolean talon siellä lomalla ollessaan.

Pulkkinen mietti kirjailijoita, jotka olivat saaneet vaikutteita Dickensiltä, yleisön rakastaman kirjallisuuden arvoa (massa ja laatu), Dickensin poikkeavuutta tiukan ja ytimekkään kerronnan piiristä (rönsyt pois) ja sitä, että koska Britannia oli Intian siirtomaaisäntä, niin luettiinko Intiassa Dickensiä. Vaikutti siltä, että vaikutteiden saajat tai ainakaan osa heistä eivät tehneet Pulkkiseen lainkaan sellaista vaikutusta kuin kirjailija D. Heidän teoksensa eivät välttämättä koskettaneet häntä sisäisesti, vaikka muoto olikin dickensmäisen henkilögallerian kiemurainen toimintakenttä. Ohjelmasta tulee toinen osa ensi lauantaina.

Ihmeissäni kuuntelin ohjelmaa ainakin aluksi ja lopussakin vielä, koska musiikki jäi soimaan ilman selitystä, mutta oletan musiikin olleen jostain Bollywood-elokuvasta. Intiassa Dickensiä saattoivat lukea ne, jotka ylipäänsä osasivat lukea ja jotka osasivat englantia. Se, että Dickens oli intialaisten sepoy-kapinaa vastaan on merkityksetöntä, jolleivät mahdolliset intialaiset lukijat tienneet tätä mielipidettä. Sepoy-kapina ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Sepoy-kapina ) oli ensimmäisiä merkkejä siitä, että Intia oli nousemassa sille brittien varaamasta osasta.

Kolean talon lukunäytteet, joita oli useita ja jotka eivät olleet vain parin sanan pätkiä, oli kaikki valittu hyvin harkitusti. Ne toivat räikeään päivänvaloon herttaisen rönsyn keskeltä Englannin silloisen hallintokulttuurin ja maassa harjoitetun sosiaalipolitiikan, jossa ei juuri hurraamista ollut. Koska Lontoo ja maaseudullekin työntynyt teollisuus ovat runsaasti esillä kirjassa, epäkohdat alkoivat lopulta ohjelmaa kuunnellessa yhdistää näitä kahta maata, emä- ja siirtomaata keskenään. Ja ovathan kauppiaat monin tavoin edustettuina Dickensin tuotannossa. Tavaroita tuodaan ulkomailta ("Dombey ja Poika") ja "Pikku Dorritin" päähenkilö on kirjan alussa juuri palannut kotiin tehtävistään Kiinan Kantonissa.

Ehkä Intia on oivallinen paikka lukea Dickensiä ja hänen kirjaansa Kolea talo. Olen itsekin saanut aivan uusia näkökulmia niihin muutamaan kirjaan, jotka ovat harvoilla matkoillani olleet mukana ja tulleet niillä luettua. Odotan seuraavaa osaa kiinnostuneena mutta hieman hämillisenä.