YLE Radio 1

Koetin olla moralisoimatta. Tajuan kyllä filmibisneksen realiteetit. Monessa kohtaa kuitenkin harmitti, että pitikin tehdä juttu noin pliisusti. Noista lähtökohdista olisi saanut aikaan rankan jutun. Nyt se jäi TV-sarjan estetiikkaan.

d(ee)p kirjoitti:Ethän nyt vain moralisoi tuon elokuvan tehneitä. Jos sitä arvioi vain elokuvan mittareilla, olihan se kevyttä kamaa. Iljettävää mielestäni on kansanmurha, josta se kertoo. Olisivat edes tehneet kuvauksen paremmin.

Niin, kansanmurha on iljettävintä. Vihaksi panee ajatella, että eri puolilla maailmaa järjestellään milloin minkäkinlaisia veriöitä yksityisedun vuoksi. Kuvitellun tai todellisen.

Sieltä Ankkalan halpalaarista poimin tämänkin westernin, Cahill - Lännen sheriffi ja ihan vaan siksi, kun siinä kannessa on John Wayne. Ohjaaja on Andrew V. McLaglen, joka näyttää olevan tuottelias mies mutta ei ole tehnyt mitään todella järisyttävää. Jatko-osat Kwai-joen siltaan ja Likaiseen tusinaan.

Ei yksi Jussi kuitenkaan filmin laatua takaa. Aika pettynyt olin. Jo heti rainan alussa on kolkosti kaikuvassa studiossa kuvattu vuoristokohtaus, jossa hevoset taivaltavat pesupulverilta näyttävässä lumessa. Sen kohtauksen jälkeen ei sitten lunta enää näytetäkään, miksi se oli välttämätönsä sitten tässä aloituksessakaan?

Tarina on epäuskottava ja huonosti näytelty. Dialogi on paperinmakuista ja vuorosanat tulevat kuin suoraan plarista luettuna. Ulkokuvia markeeraavia studiokohtauksia on aivan liikaa. Konnaa kaatuu kuin heinää mutta Cahill sen kun porskuttaa vaikka häntä ammuttaisiin tai puukotettaisiin miten hyvänsä.

Vitosen tuosta maksoin ja nyt se on katsottu. Arkistoin sen hyllyyni Waynen takia. Uusintakatseluun menee kuitenkin aikaa.

IMDB:stä huomasin, että tämä McLaglen on ollut Fordin apulaisohjaajana Vaitelias mies-elokuvassa. Ainakin on ollut hyvässä opissa. Ei vaan onnistu mestarin kopioiminen, kaikki jää hiukan vajaaksi.

Aivan suosiolla luovun elokuvasta, jonka tässä eräänä iltana rentoutuakseni katselin Maikkarilta. Ron Howardin "Etusivu uusiksi" (The Paper, 1994) oli niin kurjaa työn kuvausta, ettei paremmasta väliä. Missä välissä lehteä toimitettiin, kun tuntui, että kaikki aika meni toimittajien kasaumiin ja keskinäiseen suunsoittoon, jossa ei ollut mitään mieltä siinäkään, ja nopeaan kävelyyn pitkin toimitusta ja käynteihin sen ja sen huoneessa. Väliin tuppasivat vielä privaattiasiat, jotka kilpailivat toimitustyön kanssa. Ei mitään keltaisen lehdistön kritiikkiä! Voi niitä entisiä filmatisointeja, joista oli moneksi. Kaikki aiemmat lyövät tämän tylsän työn. Nopea kulkeminen ei ole lehden toimittamista. Michael Keaton oli pääosassa eikä hän oikein minua ole koskaan miellyttänyt. Tämä privaattipuolen särmä ei sekään vetänyt, vaikka sitä pyrittiin tunkemaan esiin Duvallin esittämän pomonkin urakokemusten kautta. Voi jessus sentään.

moxu kirjoitti:Olisi mielenkiintoista tietää, mihin perustuu Lauri Törhösen ja Rauni Mollbergin maine elokuvantekijöinä? Ainakaan minulle ei yksikään teos kummankaan professorin tuotannosta ole kolissut mitenkään. Törhösen Outsidersia kutsutaan täysin aiheellisesti jopa huonoimmaksi koskaan tehdyksi suomalaiseksi leffaksi ja Mollbergin Mukka-versioinnit ovat puuduttavan tylsiä ja Tuntematon ei tee oikeutta alkuperäisromaanin henkilögallerialle.
Vai onko Törhönenkin tuupattu Taikiin vain, jotta olisi poissa sotkemasta selkeitä leffantekomarkkinoita?

Törhösestä olen samaa mieltä. Hän on myös syypää siihen, miksi Suomessa tehdään nykyään niin huonoja ja kaupallisesti laskelmoituja elokuvia. Tuo Outsiders on lähellä pohjaa, mutta kuka muistaa vielä porilaisen Visa Mäkisen mahtavan elokuvatuotannon. Voiko alemmaksi enää mennä, alittaa jopa Speden Turhapurotkin.

Molberg on näihin verrattuna ja muutenkin oikein hyvä ohjaaja, jonka Mukka-filmit varsinkin ovat hyviä, Milka ja Maa on syntinen laulu. Todella hyvää suomalaista kuvausta.

Enpäs yleistäisi noin tiukasti, onhan Suomessa tehty huonoja ja laskelmoituja elokuvia ennen Törhöstäkin. Kummelitkin ponnistaa ihan omalta laudaltaan.

Ja tehdäänhän nykyään hyviäkin, viimeksi näkemäni Musta jää oli ihan kelpo homma, joskin joitain trendimyönnytyksiä siinä näkyi. Monta kotimaista on vielä näkemättä, mutta odotusarvoa niille uskaltaa pitää jo aika korkealla.

Mäkisen leffa on muuten kirjaston lainausjonossa.

Mäkisen leffoista en niinkään välitä mutta Turhapuro-faniksi tunnustaudun. Jokin aika sitten ostin dvd-boksin, jossa on kolme aivan ensimmäistä Uunoa. Tietenkin ne ovat enemmän sketsikokoelmia, joissa on pahoja saumakohtia ja täysin irrallista kamaa seassa (speden hyppyrit ja muut keksinnöt) mutta Uuno oli silloin paljon radikaalimpi ja Loirikin paremmassa kondiksessa. Jotain sukua se törkyturpa on minun mielestäni Peppi Pitkätossulle, kaikkien aikojen naisihanteelleni. Itse kun olen tällainen nössö, joka ei koskaan mitään itse uskalla.

Edes tästä ketjusta en nopealla pikakelauksella löytänyt mitään katselemisen arvoista tai kiinnostavaa,,,,,

- Joten kahta en kadu,,,,,
digiboxista ja tv-luvasta luopumista,,,,,

Toivoo MaraKatti

Ota Mara hitaasti ja ajatuksella, voit löytää lisää asioita, joista luopua!

Sain vilkaistavaksi viikonlopulla telkusta tulleen filkan, John Dahlin neonoirin Tapa minut. Aivan kamala. Oli kuin keskikoululaiset olisivat tehneet "jännärin". Miten voi olla niin huono näyttelijävalinta - Val Kilmer ja Joanne Whalley-Kilmer olivat tosiaankin kuin lapset asialla. Michael Madsen elehti edes hieman sinne päin, mutta kyllästyin hänen ja kumppaneiden (kuka olikaan se viinan ja nyrkkeilyn huuruihin seonnut lahjakas näyttelijä?) ennakoitavuuteen jo 1980-luvulla. Harmi että sinänsä aivan hyvä käsis oli hassattu näin pahasti. Nolottaa, että pyysin moista roskaa nauhalle. Se oli sähkön, nauhan ja nauhurin haaskausta. Onnetonta.

Sainpa nähtäväkseni Teemalta tulleen Tri Faustuksen 3. osan. Kamalaa patsastelua. Tökeröt päällelläisäänitykset. Mitähän Seitzi on ajatellut päästessään moista julkisuuteen...

Viimeinen tango Pariisissa. Tulipahan katseltua. Juohtui mieleen elokuvan "Kuolema Venetsiassa" esitys päivälähetyksenä aikaan ennen digiboksia. Sanovat, että tallentavat digisovittimet ovat muuttaneet ihmisten katselutottumuksia. Nyt voi katsella elokuvia kirkonmenojen aikaan. Tässä eilen tallennetussa elokuvassa oli toisenlaiset menot. Mutta tekstitys temppusi ihan niinkuin ennen vanhaan. Lopussa tuli tekstitystä yhtenä ryöppynä väärään aikaan. "Kuolema Venetsiassa" värjäytyi muistohini juuri tuollaisen tekstitysviiveen takia tahattoman ratkiriemukkaana kokemuksena. Voi olla että tällä kertaa oli vika omassa digiboxissani? Joka tapauksessa oli kiva luopua tästä filmistä. Tuli yli kaksi tuntia tilaa kiintolevylle.

Viimeinen tango kirkonmenojen aikaan.

Tulihan se yhdellä katsomiskerralla kutakuinkin selväksi, mutta minä luopuisin sitä ennen monesta muusta "katselunautinnosta", kuten esimerkiksi mäkihyppääjä-elokuvasta, jonka erehdyin taannoin katsomaan.

Oliko 70-luvun alku noin tuhnuista, taisihan se olla, vaikka lapsuudesta nousevat tietenkin ensinnä mukavammat muistot mieleen. Vietnamin sota oli vielä käynnissä tuolloin, tulihan se selväksi, kun niin moneen kertaan muistutettiin Brandon roolihahmon olevan amerikkalainen, vanha, väsynyt, masentunut, kömpelö, amerikkalainen vieraalla maalla, raadollinen ja karkea, mutta samalla kummasti myös sympatiaa herättävä hahmo. Léaudin lapsekkaan höpsö cinéma-vérité-ohjaaja edusti varmaankin eurooppalaista "viattomuutta", mennyttä historiasta kiinni pitämistä, mutta myös tulevaisuutta, kuten Bertolucci haastattelussa mainitsi Léaudin tuoneen muuten raskaaseen elokuvaan keveyttä ja raikkautta.

Il était a une fois... Le dernier tango à Paris -dokumentti oli kuitenkin katsomisen arvoinen, Bertoluccin mukaan Léaud riemuitsi, kun sai näytellä lauantaisin ja välttyi näin työajoista tarkalta Brandolta jota kuulemma pelkäsi, olisi saanut sydänkohtauksen, kuollut, jos olisi joutunut työskentelemään hänen kanssaan. Myös maininta Godardin poistumisesta ensi-iltanäytöksestä jo kymmenen minuutin jälkeen oli hauska anekdootti.
Elokuvasta olisi tullut varmaankin toisenlainen, jos Brandon tilalla olisi ennakkosuunnitelmien mukaan ollut vaikkapa Jean-Louis Trintignant, hyvin toisenlainen.


([ Sylvia ]
'''Destroy.! Destroy.! Destroy.!'
''hums the underconsciousness.

'''Love and produce.!
Love and produce.!'
''cackles the upper consciousness.
''And the world hears only
the 'love and produce' cackle.
''Refuses to hear the hum
of destruction underneath...
''until such time as it
will have to hear.
''The American has got to destroy!
It is his destiny. ''

Muistui mieleen
Sylvia (2003) elokuvan D.H. Lawrence sitaatti. Ei ehkä sopine tähän.)

Lienen nähnyt "Viimeisen tangon" muutamaan otteeseen. Ensin se inhotti, sitten luulin löytäväni siitä uusia "tasoja" tai "kerroksia", lopulta jään skeptiseksi. Siinä on paikoin jotain sellaista tekotaiteellisuutta (vaikkakin sinällään hienoja kuvia), joka saa myötähäpeämään kuin suomalaisia kesäteatterielokuvia katsoessa. Sen sijaan 1900 on minusta ollut aika hieno työ.

mélisande kirjoitti:Tulihan se yhdellä katsomiskerralla kutakuinkin selväksi, mutta minä luopuisin sitä ennen monesta muusta "katselunautinnosta", kuten esimerkiksi mäkihyppääjä-elokuvasta, jonka erehdyin taannoin katsomaan.

Oliko 70-luvun alku noin tuhnuista, taisihan se olla, vaikka lapsuudesta nousevat tietenkin ensinnä mukavammat muistot mieleen.

Jos tarkoitat vaatteita, muotoilua ja muuta muotia, niin vanha muoti on aina tuhnuista, aina. Kuten 1970-luvun leveälahkeiset housut tai 1960-luvun kapealahkeiset housut ja ylipäänsä liian tiukat miesten puvut. Se on muodin olemus.

Jaa ettäkö amerikkalaisesta Pariisissa pitäisi mieleen etsiytyä Vietnamin sota! Comment? (And I mean that French word.) Besides - instead of the under and upper ones, I would prefer the real thing, the very Consiousness himself. Matti-elokuvan katselin kahdesti tai kolmesti ennen kuin raaskin heittää siitä irti. Siinäkin elokuvassa meni yhtä sun toista säpäleiksi (since someone mentioned the destruction) mutta välillä napattiin kolme kultaa Kanaatasta! Katselemisen arvoinen elokuva.