YLE Radio 1

Ymmärrän pointin. Kävin aikoinaan itsekin etenkin suurempia teoksia nuottien avulla läpi. Joskus oli aikaa ja malttia. Ja se tuntui avartavalta. Samoin voi olla avartavaa saada luettavaksi jonkin kiinnostavan elokuvan käsikirjoitus. En kuitenkaan katsoisi elokuvaa käsikirjoituksen kanssa.

elokuva lienee verrattavissa ainoastaan elektroniseen musiikkiin. siitä kun ei (samassa mielessä) tule uusia tulkintoja, joiden pätevyyttä tarvitsisi arvioida. sen sijaan mielelläni vertailen kirjoitettua ja esitettyä näytelmää.

länsimainen taidemusiikki nähdäkseni vastaa elokuvaa tarkemmin "pohjapiirustustaan" vielä toteutuessaankin.

En puhuisi liiasta teoreettisuudesta, vaikka joku kuuntelisi kaiken musiikin nuotteja silmäillen. Tuntuu vain vieraalta, että kuultavaksi tehty musiikki avautuisi vain partituurin avulla, tai että jokin teos ei toimi yksin kuultuna vaan kuultuna ja nähtynä (mitä kumpaakaan et sano). - Esim. modernilla runoudella tai maalaustaiteella ei taida olla sellaista "kuluttajan kainalosauvaa", mikä partituuri olisi. Silti niistä saa yhtä ja toista irti, vaikkei olisi runoilija eikä maalari.

mielestäni on valtavan positiivista, jos joku jaksaa oikeasti kiinnostua musiikista ja ennen kaikkea musiikin kuuntelusta. musiikkia kun voi kuunnella niin monella tapaa - pääpiirteittäin aktiivisesti ja passiivisesti. länsimaisen taidemusiikin historiassa uskoisin aktiivisen kuuntelun olleen voimakkaampi trendi. nykypäivänä ilmeisesti populaarimusiikin runsaus on saanut aikaan sen, että passiivinen kuuntelu tuntuu olevan päivän sana myös taidemusiikin yleisön keskuudessa.

musiikin analysointi sinänsä on kuuntelulle rinnakkainen toimenpide, jota tehdään myös partituurin kanssa. mozartin, beethovenin tai sibeliuksen analysointi ei ole millään muotoa vähentänyt arvostustani heidän musiikkiaan kohtaan - eikä se myöskään vähentänyt paljon puhuttua tunnekokemusta. pikemminkin päinvastoin. tämän sanoin lähinnä erotuksena musiikin kuunteluun partituurin kanssa. molempia saa, eikä kumpaakaan ole pakko tietääkseni tässä yhteiskunnassa kenenkään vastoin tahtoaan tehdä.

muutama huomio. musiikki pitää esittää jotta se tavoittaisi suurta yleisöä. ennen esitystään, musiikki on olemassa vain nuotteina, soivana mielikuvana (mielestäni sellaisenaankin musiikkia) ja näin ollen muodostaa erilaisen suhteen yleisöön kuin maalaus tai runo. nykytaidemaalauksesta ja -runosta voi jokainen sanoa mielipiteensä suoralta käsin, nykymusiikkipartituurista ei sentään ihan jokainen.

musiikki ei myöskään sisällä semanttista (eikä minulle edes semioottista) eikä (kovinkaan usein tai dominoivasti) visuaalista informaatiota, joten sen seuraaminen nuoteista musiikkia kuunnellen on mielestäni luontevampaa kuin näytelmän/elokuvan seuraaminen käsikirjoitusta lukien.

Toisaalta ymmärrän myös heitä, jotka pitävät vääränlaisena eli teoreettisena sellaista taidetta, joka edellyttää käyttöohjeita. Tosin voi kysyä, eikö sävellyksessä tai esityksessä yksinkertaisesti ole jotain pielessä, jos teos kommunikoi kunnolla vain partituurilla varustetun kuulijan kanssa.

jätän tälläkertaa puuttumatta siihen, että teoreettinen taide on mielestäni järjetön sanaleikki. siitä vaikka tuonnempana.

musiikkitieteilijät ovat havainneet, että musiikkiin etupäässä totutaan. musiikissa on selkeitä "akustisia faktoja" jotka yhdistävät kaikkia musiikkikulttuureja, mutta kaikki kulttuurikohtaiset nyanssit ovat etupäässä konventionaalisia (niinkuin kakessa kommunikaatiossa).

nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa ymmärtää jotain (suhteellisen) uutta, pitää luultavasti itsekin hieman aktivoitua. 'kaikki mulle heti nyt, mielummin purkissa'-yhteiskunnassamme tämä voi muodostaa ongelman.

tosin, jos puhumme suomalaisesta nykymusiikista, ei kyseessä ole missään määrin 'outo' ilmiö. etenkään jos puhumme esim. heinisestä - monipuolisesta ja traditiotietoisesta länsimaisen taidemusiikin säveltäjästä. suomessahan ei tunnetusti kovin avantgardisia saa olla, tai hukkuu syvälle marginaaliin ja gettoon.

Muuten, mitä tarkoittaa 'länkkäritaidemusiikin syvässä ojassa oleminen'?

länkkäri on lyhenne länsimaisesta. länsimainen taidemusiikki on nähdäkseni alunperin kirkkomusiikin piiristä alkanut trendi, jonka voi pelkistetysti katsoa keskittyneen harmoniaan (etenemällä hitaasti mutta varmasti ylemmäs yläsävelsarjassa - ilmiö joka on kohdannut vastustusta kaikkina aikoina).

syvä oja on tässä kontekstissa luullakseni joku germaanisten musiikkitieteilijöiden valtaama soppi. siellä varmaan puhutaan neroista ja suuruudesta, joka tarkoittaa germaanisuutta.

Paavo Heinisen tyyli on muuttunut kovasti vuosien myötä, kumma että maine pysyy. Jo hänen muistaakseni ensimmäinen orkesteriteoksensa Adagio aiheutti skandaalin, vaikka ainakin minun korvillani kuultuna teos on hienoa romantiikkaa, samoin kuin kahden pianon teos Maiandros, jonka joskus vuosia sitten satuin kuulemaan. Siinä tosin toinen piano taisi tulla nauhalta.
Kolmas ja viides sinfonia ovat niin ikään hienoja teoksia (neljättä en ole kuullut), etenkin jälkimmäisen loppunousu on vaikuttava. Ne kertovat paljon tekijänsä uudistumiskyvystä, mikä mielestäni onkin yksi HYVÄN säveltäjän kriteereistä.
Ooppera -tai paremminkin yhteistaideteos- Silkkirumpu teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen: mitkä värit ja mikä kekseliäisyys kuoron käytössä. Abstraktiahan tuo Heininen on mutta useampi kuuntelu palkitsee aina. Valitettavasti se vain on yleensä mahdotonta ellei ole sattunut äänittämään teosta; levyjä ei löydy:

albur smith kirjoitti:elokuva lienee verrattavissa ainoastaan elektroniseen musiikkiin. siitä kun ei (samassa mielessä) tule uusia tulkintoja, joiden pätevyyttä tarvitsisi arvioida.

Taiteen eri lajien ja alojen vertailu on epäilemättä aina vaikeaa. Jossain mielessä se ei ehkä koskaan onnistukaan, jossain mielessä se onnistuu, koska sitä on tehtävä. En tunne Ulina & Narske -osaston tekeleitä, mutta olen seurannut sen verran elokuvatutkimusta, etten allekirjoita väitettäsi tulkintojen tulemattomuudesta.

nykytaidemaalauksesta ja -runosta voi jokainen sanoa mielipiteensä suoralta käsin, nykymusiikkipartituurista ei sentään ihan jokainen.

Mystifiointia.

jätän tälläkertaa puuttumatta siihen, että teoreettinen taide on mielestäni järjetön sanaleikki.

Riippuu teoreettisen käsitteestäsi.

Pohjimmiltaan 'theorein' tarkoitti kreikassa 'tarkastelua'. Tarkastellaan ajattelun kohdetta tietoisena tästä tarkastelusta ja sen luonteesta. Tarkastelu huomioidaan momenttina sille (tai siinä), että kohde on, sanoisinko, älyllisesti läsnä. Ns. luonnollisen asenteen ylitys.

Se nimenomaan ei tarkoita kokemuksellisuudelle vastakkaista spekulaatiota tai abstraktia järkeilyä, jollaisena sitä valistumattomissa piireissä enenevässä määrin pidetään. Olen samaa mieltä, ettei käsitteitä pidä venyttää liiaksi. Ei kuitenkaan ole "järjetöntä sanaleikki" puhua taiteen puolella jostain työstä 'teoreettisena'.

Kaikessa modernissa taiteessa on ollut kyse osaltaan siitä, että taiteilija on reflektoinut työtään ja työstämäänsä teosta teoksessaan. Osa mod. taiteesta on tarkoituksellisen itsetietoista; siinä osoitetaan teoksen teos-luonne, taiteen taide-luonne. Tälläistä voi nimittää "teoreettiseksi" ja sanoa jotain täysin järjellistä.

länkkäri on lyhenne länsimaisesta.

Kiitos! Ihmettelinkin, ettei westernistä puhuminen istu tähän yhteyteen...

syvä oja on tässä kontekstissa luullakseni joku germaanisten musiikkitieteilijöiden valtaama soppi. siellä varmaan puhutaan neroista ja suuruudesta, joka tarkoittaa germaanisuutta.

Eli et käytännössä tunne ko. kirjallisuutta? Vitsi olisi hyvä, ellei olisi hieman kulunut.

Taiteen eri lajien ja alojen vertailu on epäilemättä aina vaikeaa. Jossain mielessä se ei ehkä koskaan onnistukaan, jossain mielessä se onnistuu, koska sitä on tehtävä. En tunne Ulina & Narske -osaston tekeleitä, mutta olen seurannut sen verran elokuvatutkimusta, etten allekirjoita väitettäsi tulkintojen tulemattomuudesta.

tulkinnalla tarkoitan sitä, että elokuva on sinänsä valmis teos. se ei tarvitse inhimillistä esityskoneistoa siinä missä näytelmä, ooppera, sinfonia, kvartetto...

enkä edelleenkään koe (instrumentaali-)musiikkia semanttiseksi kommunikaatioksi, tai symboliseksi kommunikaatioksi ylipäätään. merkittävän iso osa elokuvista, joita olen nähnyt, ovat nämä kriteerit täyttäneet.

nykytaidemaalauksesta ja -runosta voi jokainen sanoa mielipiteensä suoralta käsin, nykymusiikkipartituurista ei sentään ihan jokainen.

Mystifiointia.

pyrin ironisoimaan ihmisten ennakkoasenteisuutta, mitä tulee nykytaiteeseen. parempaa onnea ensikerralla.

Pohjimmiltaan 'theorein' tarkoitti kreikassa 'tarkastelua'. Tarkastellaan ajattelun kohdetta tietoisena tästä tarkastelusta ja sen luonteesta. Tarkastelu huomioidaan momenttina sille (tai siinä), että kohde on, sanoisinko, älyllisesti läsnä. Ns. luonnollisen asenteen ylitys.

Se nimenomaan ei tarkoita kokemuksellisuudelle vastakkaista spekulaatiota tai abstraktia järkeilyä, jollaisena sitä valistumattomissa piireissä enenevässä määrin pidetään. Olen samaa mieltä, ettei käsitteitä pidä venyttää liiaksi. Ei kuitenkaan ole "järjetöntä sanaleikki" puhua taiteen puolella jostain työstä 'teoreettisena'.

jos puhumme taidemusiikista, puhumme aivan valtavan konservatiivisesta ja konformistisesta laitoksesta. kaikenlaiset metataideteokset tai käsitetaideteokset ovat pitkälti yksittäisiä kuriositeetteja nykypäivänä.

Kaikessa modernissa taiteessa on ollut kyse osaltaan siitä, että taiteilija on reflektoinut työtään ja työstämäänsä teosta teoksessaan. Osa mod. taiteesta on tarkoituksellisen itsetietoista; siinä osoitetaan teoksen teos-luonne, taiteen taide-luonne. Tälläistä voi nimittää "teoreettiseksi" ja sanoa jotain täysin järjellistä.

kaikessa?! täytyy varmaan mennä kuuntelemaan lutoslawskit ja boulezit uusiksi. minä hölmö luulin sitä musiikiksi.

ilmeisesti viittaat modernilla nyt tiettyyn aikakauteen? toivoin keskustelun liittyvän oman aikamme taiteeseen laajemmin, minua eivät sinänsä ulkopuolisten jakelemat nimikkeet asioille niinkään kiinnosta.

tottakai on huuhaa-avantgardea ja kaikkea muuta, mutta se on nähdäkseni erittäin marginaalista jos puhutaan nykymusiikista. taidemusiikki tosiaankin on yhä hyvinkin hiekkalaatikkomainen instituutio, jossa syytökset harrastelijamaisuudesta lentävät edelleen varsin herkästi. en usko, että musiikintekijöiden ammattitaidon taso olisi merkittävästi laskenut. kenties päinvastoin.

syvä oja on tässä kontekstissa luullakseni joku germaanisten musiikkitieteilijöiden valtaama soppi. siellä varmaan puhutaan neroista ja suuruudesta, joka tarkoittaa germaanisuutta.

Eli et käytännössä tunne ko. kirjallisuutta? Vitsi olisi hyvä, ellei olisi hieman kulunut.

tottakai musiikkitietelijöistä veistellyt vitsit ovat kuluneita. mikä ihme minussa on nyt vikana kun sarkasmini ei pure lainkaan.

onkohan tosikkous tarttuvaa.

Pahoittelen myöhästynyttä vastausta Albur Smithille. Oli pientä kiirettä.

albur smith kirjoitti:tulkinnalla tarkoitan sitä, että elokuva on sinänsä valmis teos. se ei tarvitse inhimillistä esityskoneistoa siinä missä näytelmä, ooppera, sinfonia, kvartetto...

Selkis.

albur smith kirjoitti:enkä edelleenkään koe (instrumentaali-)musiikkia semanttiseksi kommunikaatioksi, tai symboliseksi kommunikaatioksi ylipäätään.

Tätä en oikein käsitä.

albur smith kirjoitti:jos puhumme taidemusiikista, puhumme aivan valtavan konservatiivisesta ja konformistisesta laitoksesta. kaikenlaiset metataideteokset tai käsitetaideteokset ovat pitkälti yksittäisiä kuriositeetteja nykypäivänä.

Toivottavasti kärjistit.

albur smith kirjoitti:kaikessa?! täytyy varmaan mennä kuuntelemaan lutoslawskit ja boulezit uusiksi. minä hölmö luulin sitä musiikiksi.

Onko 'reflektiivinen' tai 'käsitetaide' ristiriidassa taidemusiikkikäsityksesi kanssa?

Alleviivasin sanaa 'kaikessa' tarkoituksella: ei tietääkseni ole mod. taiteenlajia, jossa 1900-luvulla taiteellista ilmaisua tai esittämistä ei olisi "problematisoitu" itse ko. käytännön yhteydessä. En tarkoittanut jokaisen yksittäisen teoksen olevan kyllästetty itseään koskevalla reflektiolla. - Ehkä tuo K-Meleon innostuisi kysymyksestä...? Hän kun on puolustanut välillä hyvinkin kiihkeästi taiteen autonomiaa, modernismia ja eteenpäin menemistä.

albur smith kirjoitti:ilmeisesti viittaat modernilla nyt tiettyyn aikakauteen?

Mielessäni on 1900-luvun kulttuuri, erityisesti 2. maailmansodan jälkeinen aika ja sen taide.

albur smith kirjoitti:pyrin ironisoimaan ihmisten ennakkoasenteisuutta, mitä tulee nykytaiteeseen. parempaa onnea ensikerralla (...)

tottakai musiikkitietelijöistä veistellyt vitsit ovat kuluneita. mikä ihme minussa on nyt vikana kun sarkasmini ei pure lainkaan.

onkohan tosikkous tarttuvaa.

Tosikkona on hyvä olla, ei rasitu polla... Vakavasti ottaen, jonkinasteinen kiire on yleensä syynä, kun väärinkäsitän moniselitteiset ilmaukset. Ajatukset olivat useammassa asiassa eritoten joulun alla.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:enkä edelleenkään koe (instrumentaali-)musiikkia semanttiseksi kommunikaatioksi, tai symboliseksi kommunikaatioksi ylipäätään.

Tätä en oikein käsitä.

musiikki sinänsä ei viesti sanoin, symbolein.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:jos puhumme taidemusiikista, puhumme aivan valtavan konservatiivisesta ja konformistisesta laitoksesta. kaikenlaiset metataideteokset tai käsitetaideteokset ovat pitkälti yksittäisiä kuriositeetteja nykypäivänä.

Toivottavasti kärjistit.

en tiedä missä päin käyt konserteissa, mutta ainakin helsingin konserttielämässä ei juuri vaivauduta konsertti-instituutiota problematisoimaan.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:kaikessa?! täytyy varmaan mennä kuuntelemaan lutoslawskit ja boulezit uusiksi. minä hölmö luulin sitä musiikiksi.

Onko 'reflektiivinen' tai 'käsitetaide' ristiriidassa taidemusiikkikäsityksesi kanssa?

Alleviivasin sanaa 'kaikessa' tarkoituksella: ei tietääkseni ole mod. taiteenlajia, jossa 1900-luvulla taiteellista ilmaisua tai esittämistä ei olisi "problematisoitu" itse ko. käytännön yhteydessä. En tarkoittanut jokaisen yksittäisen teoksen olevan kyllästetty itseään koskevalla reflektiolla. - Ehkä tuo K-Meleon innostuisi kysymyksestä...? Hän kun on puolustanut välillä hyvinkin kiihkeästi taiteen autonomiaa, modernismia ja eteenpäin menemistä.

varmasti jokaisen taidealueen piirissä jonkinlainen problematisointi on tehty. konserttimusiikin osalta se tuntuu olevan jo historiaa. tämä ei mielestäni ole ollenkaan huono asia - jos kuuntelee esim. lutoslawskin musiikkia, siitä välittyy mielestäni varsin positiivisella tavalla ongelmaton suhde traditioon.

jos nyt ihan mutuun ja imhoon mennään, niin minulla ei ole mitään tarvetta ainakaan problematisoida taidemusiikkia. hyvä musiikki on hyvä asia, ei kai siitä ongelmaa tarvitse tehdä.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:ilmeisesti viittaat modernilla nyt tiettyyn aikakauteen?

Mielessäni on 1900-luvun kulttuuri, erityisesti 2. maailmansodan jälkeinen aika ja sen taide.

suomalaisia eläviä säveltäjiä, joihin törmäsin viime vuonna rso:n konserteissa: lindberg, saariaho, pulkkis, (heininen?). varsinaisia partaradikaaleja (tjeu - lindbergin klarinettikonsertto)?

heininen kieltämättä maistuu kuulokuvassa yhä kirpeältä, ja siitä syystä onkin useissa lähteissä tuomittu vanhanaikaiseksi, ekspressionistiksi (!?). siltikään en pysty käsittämään hänen musiikkiaan minään muuna kuin vahvasti länsimaisen taidemusiikin traditioon pohjaavana _klassisena_ säveltaiteena.

nähdäkseni ainoa näkyvä säveltäjä suomessa, joka millään tavoin järisyttelee konservatismia suomalaisessa musiikissa on jukka tiensuu - ilmeisesti herralla on kuitenkin varsin hyvät korvat, jotka pitävät kaiken tämän "etsinnän" musiikillisesti mielekkäissä, mielenkiintoisissa raameissa.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:pyrin ironisoimaan ihmisten ennakkoasenteisuutta, mitä tulee nykytaiteeseen. parempaa onnea ensikerralla (...)

tottakai musiikkitietelijöistä veistellyt vitsit ovat kuluneita. mikä ihme minussa on nyt vikana kun sarkasmini ei pure lainkaan.

onkohan tosikkous tarttuvaa.

Tosikkona on hyvä olla, ei rasitu polla... Vakavasti ottaen, jonkinasteinen kiire on yleensä syynä, kun väärinkäsitän moniselitteiset ilmaukset. Ajatukset olivat useammassa asiassa eritoten joulun alla.

aina välillä vastaukset tulevat vähän kiireessä, ja siinä tietyt vivahteet tulkinnassa ja kirjoituksessa tuntuvat välillä unohtuvan. silti, on positiivista, että nykymusiikki herättää keskustelua.

lähinnä pyrin sanomaan, ettei se uusi taidemusiikki, jota suomessa kuullaan, ole mitään radikaalia, ulkomusiikillista tai avantgardea. siitä voi tykätä ihan korvilla ja sydämellä.

14.01.Tampere Filharmonian konsertti.
Usko Meriläinen:Sinfonia nr.6.
Säveltäjistä tehdään nyyhkytarinoita,jos ne kuolevat ennen kantaesitystä,
tai muuten.Hetkellisesti yliammutaan säveltäjän merkitys.
En tiedä,oliko tämä sinfonia tehty dodekafonisella tekniikalla,
mutta tylsää oli.Laajoja intervalleja harvakseen,nyhjättiin,eikä mitään
kehittynyt.Motiivit olivat moneen kertaan loppuun kaluttuja.
Standardi kamaa.Meriläinen oli jähmettynyt 1960-luvun ihanteisiin.
Entä sinfonian myönteiset puolet?Meriläinen osaa kirjoittaa orkesterille.
Uskaltaa myös ohentaa orkesterisatsia.Ei tarvitse,kuten nuoremmat,todistaa nuottien paljoudella osaamista.
Mutta kokonaisuus oli tusinatavaraa.
W.Lutoslawski:Pianokonsertto.
Tämä sävellys oli yleismaailmallista,eikä provinssimusiikkia.
Teos imi mukaansa ja oli ehtymätöntä mielikuvitusta.Orkesteri ja piano
olivat hyvin tasapainossa.Olipa romantisiakin sävyjä.Ei mikään suuri
pianokonsertto,mutta miellyttävää kuunnella.
Ernest Chausson:Sinfonia B-duuri.
Säveltäjän tunnetuin teos on Poema.(Super-kaunis mestariteos.)
On tässä sinfoniassa tuttua persoonallista runoelmaa.Soinnutus rikasta,
melodiat vuolaita.Enemmän tälläisiä harvinaisuuksia orkestereiden
tylsään kantaohjelmistoon.
TTA.

albur smith kirjoitti:musiikki sinänsä ei viesti sanoin, symbolein.

Ahaa, no tietenkin. Käsitän. Ihmettelen vain, eikö nuoti tai melodianpätkä voi olla symboli.

albur smith kirjoitti:en tiedä missä päin käyt konserteissa, mutta ainakin helsingin konserttielämässä ei juuri vaivauduta konsertti-instituutiota problematisoimaan.

Emme käy. Asumme sillä tavalla syrjässä, ettei konserttiin, elokuviin eikä teatteriin suoraan sanottuna viitsi raahautua. Edes viikonloppuisin. Ei meidän iässä. Se on käytännössä turhan työlästä, vaikkei lasten ikä enää olisi esteenä.

albur smith kirjoitti:jos nyt ihan mutuun ja imhoon mennään, niin minulla ei ole mitään tarvetta ainakaan problematisoida taidemusiikkia. hyvä musiikki on hyvä asia, ei kai siitä ongelmaa tarvitse tehdä.

Niin, eihän siinä olisi pointtia, jos se tehtäisiin vain muodin tai 'muodon vuoksi'.

albur smith kirjoitti:lähinnä pyrin sanomaan, ettei se uusi taidemusiikki, jota suomessa kuullaan, ole mitään radikaalia, ulkomusiikillista tai avantgardea. siitä voi tykätä ihan korvilla ja sydämellä.

Varmasti - ja toivottavasti niin tapahtuu mahdollisimman usein. Kuitenkin ne korvat, joille lähinnä vain duuri-molli -tonaliteettiin perustuva on oikeaa musiikkia, karsastavat kaikkea muuta modernia musiikkia paitsi iskelmää? Vaan eihän kaikkia voine koskaan miellyttää.

albur smith kirjoitti:nähdäkseni ainoa näkyvä säveltäjä suomessa, joka millään tavoin järisyttelee konservatismia suomalaisessa musiikissa on jukka tiensuu - ilmeisesti herralla on kuitenkin varsin hyvät korvat, jotka pitävät kaiken tämän "etsinnän" musiikillisesti mielekkäissä, mielenkiintoisissa raameissa.

Tiensuu on pehmennyt aivan helkkaristi 80-luvun alun idealistisista vuosistaan eikä hänen konservatismin järisyttelystään ole paljon mitään jäljellä. Miten Tiensuu järistyttää perinteitä siinä, että kirjoittaa siistejä, hyvin soivia kappaleita sinfoniaorkestereille?
Millainen on "näkyvä" säveltäjä? Jos pidät Max Savikangasta sellaisena, niin siinä sinulle on oikea konservatismin järisyttäjä.

T.T.Anttila. kirjoitti:14.01.Tampere Filharmonian konsertti.
Usko Meriläinen:Sinfonia nr.6.
Säveltäjistä tehdään nyyhkytarinoita,jos ne kuolevat ennen kantaesitystä,
tai muuten.Hetkellisesti yliammutaan säveltäjän merkitys.
En tiedä,oliko tämä sinfonia tehty dodekafonisella tekniikalla,
mutta tylsää oli.Laajoja intervalleja harvakseen,nyhjättiin,eikä mitään
kehittynyt.Motiivit olivat moneen kertaan loppuun kaluttuja.
Standardi kamaa.Meriläinen oli jähmettynyt 1960-luvun ihanteisiin.
Entä sinfonian myönteiset puolet?Meriläinen osaa kirjoittaa orkesterille.
Uskaltaa myös ohentaa orkesterisatsia.Ei tarvitse,kuten nuoremmat,todistaa nuottien paljoudella osaamista.
Mutta kokonaisuus oli tusinatavaraa.

yleensä ihmisten kuolema tuottaa kyyneliä ainakin lähimmäisilleen. nähdäkseni meriläisen merkitystä ei varsinaisesti ole yliammuttu - suurin osa kansasta on vieläkin tietämätön ko. herran olemassaolosta alunperinkään.

tietääkseni meriläinen ei ole säveltänyt dodekafonisesti montaakaan kappaletta. hänen musiikkinsa "tekninen arsenaali" on ollut erilaisilla karaktereilla operointi - sinfoniakin lienee kuunneltavissa (jo klassisen?) piste - linja - kenttä -hahmokentän kautta - joskin meriläisen asema nykymusiikkimme eleganteimpana "viivankäyttäjänä" saattaisi tällöin jäädä huomioimatta. sinänsä mielestäni rivitekniikka ei ole sen "tylsempi" tapa säveltää kuin mikään muukaan. joonas kokkosen nerokkuutta ei vähennä minun korvissani pitkääkään se, että hän sävelsi dodekafonisesti.

mielenkiintoinen näkökulma - jämähtänyt 1960-luvulle - konsertti-instituutiossa, joka on pitkälti kokonaisuudessaan "jämähtänyt" viime vuosisadalle.

oma näkemykseni - kun olin konserttia oikein paikan päällä kuuntelemassa - olisi, että sinfonia on loistoteos, täynnä kypsää hiljaisuutta, rauhallisuutta. vaatii paljon kokemusta ja uskallusta kirjoittaa rauhallista musiikkia ajassa, jossa klassinen musiikkikin on valjastettu viihdeteollisuuden taakkaponiksi.

konsertista voisi sanoa muutoin, ettei pianosolisti suoriutunut lutoslawskin vaativasta konsertista aivan niin vaivattomasti kuin moni antoi ymmärtää.. teos sinänsä on mielestäni yhtä loistava kuin esikuvansakin.

kamarimusiikkiteoksen soittaminen orkesterikonsertissa on jokseenkin problemaattista, mutta sinänsä mielenkiintoista. olisi hauska kuulla joskus konsertti jossa sotkettaisiin uskaliaammin kamarimusiikkia ja orkesterimusiikkia (kenties jopa laulumusiikkia) - joskin moinen lienee kustannustehotonta.

chaussonin sinfoniasta sanon vain, että kyseessä oli mielestäni pienmuototasolla varsin kypsä teos, mutta muodonta oli kaukana esim. meriläisen sinfonian kirkkaudesta. (toki tämä voi olla myös mieltymystäni suomalaiseen sinfonisuuteen verrattuna sinfonisuuteen muutoin... )

Mortimer kirjoitti:

albur smith kirjoitti:nähdäkseni ainoa näkyvä säveltäjä suomessa, joka millään tavoin järisyttelee konservatismia suomalaisessa musiikissa on jukka tiensuu - ilmeisesti herralla on kuitenkin varsin hyvät korvat, jotka pitävät kaiken tämän "etsinnän" musiikillisesti mielekkäissä, mielenkiintoisissa raameissa.

Tiensuu on pehmennyt aivan helkkaristi 80-luvun alun idealistisista vuosistaan eikä hänen konservatismin järisyttelystään ole paljon mitään jäljellä. Miten Tiensuu järistyttää perinteitä siinä, että kirjoittaa siistejä, hyvin soivia kappaleita sinfoniaorkestereille?
Millainen on "näkyvä" säveltäjä? Jos pidät Max Savikangasta sellaisena, niin siinä sinulle on oikea konservatismin järisyttäjä.

tiensuu nähdäkseni on ollut järisyttävä hahmo monellakin tasolla. esimerkiksi siten, ettei pidä nykymusiikkia sinänsä problemaattisena eikä kurioosina - vaan kehtaa jopa rinnastaa sen vanhaan musiikkiin. tässä maassa laajakatseisuus ja avoin mieli ovat kannanottoja.

nähdäkseni hänen eteenpäinpuskevasta asenteestaan kertoo ennenkaikkea hänen kamarimusiikkinsa. jos silmäilee hänen teosluetteloaan, voitaneen todeta, että sieltä löytyy varsin poikkeuksellisia ratkaisuja, aina sähkösoittimista (jonkinlaiseen /-asteiseen) biomusiikkiin.

on totta, ettei tämä tendenssi ole enää aivan niin näkyvä - ilmeisesti herralla ei ole tarvetta räjäyttää sävellystekniikkaa ja -estetiikkaa joka kappaleen jälkeen täysin uuteen uskoon (ja hyvä niin?), mutta vertailukohtaa tässä maassa etsiessä.. kuten salonen totesi, täällä ollaan aina oltu takapajuisempia kuin monissa kommunistisissa maissa konsanaan.

max savikangas ei mielestäni ole säveltäjänä kovinkaan näkyvä. huolimatta loistavista muusikonkyvyistään hän ei vielä ole järisyttänyt minua ainakaan sanan positiivisessa merkityksessä. vaikka, kaipa hämmentyneisyyskin on silloin tällöin hyvästä.

Jesper kirjoitti:

albur smith kirjoitti:musiikki sinänsä ei viesti sanoin, symbolein.

Ahaa, no tietenkin. Käsitän. Ihmettelen vain, eikö nuoti tai melodianpätkä voi olla symboli.

tottakai on redusoitavissa malli, jossa duuri tarkoittaa iloa ja molli surua, mutta siinä ei luullakseni olisi enää mitään järkeä.

pikemminkin sanoisin, että sävelet ovat kuin kielen äänteitä, jotka ovat itsessään merkityksettömiä, mutta muodostavat kummalla tavalla (ainakin näennäisen) järkevän oloisia kokoelmia riippuen siitä, minkälaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa.

musiikilla on myös joitain konventioita - vaikkapa sibeliuksen myrsky-musiikki - joka jollain tavalla viestii jostain asiantilasta. nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmän poikkeus sääntöön kuin todiste siitä, että (nykymuodossaan) musiikki itsenäisesti pystyisi välittämään (tai sillä kannattaisi pyrkiä välittämään) konventionaalista symbolista informaatiota. liikennemerkitkin kommunikoivat symbolisella tasolla enemmän kuin musiikki.

albur smith kirjoitti:jos nyt ihan mutuun ja imhoon mennään, niin minulla ei ole mitään tarvetta ainakaan problematisoida taidemusiikkia. hyvä musiikki on hyvä asia, ei kai siitä ongelmaa tarvitse tehdä.

Niin, eihän siinä olisi pointtia, jos se tehtäisiin vain muodin tai 'muodon vuoksi'.[/quote]

nähdäkseni asioiden neuroottinen problematisointi kuuluu paatoksessaan (tai paatokseltaan) frigidiin romantiikan aikaan.

käsityöläisyys ja ammattiylpeys kunniaan.

albur smith kirjoitti:lähinnä pyrin sanomaan, ettei se uusi taidemusiikki, jota suomessa kuullaan, ole mitään radikaalia, ulkomusiikillista tai avantgardea. siitä voi tykätä ihan korvilla ja sydämellä.

Varmasti - ja toivottavasti niin tapahtuu mahdollisimman usein. Kuitenkin ne korvat, joille lähinnä vain duuri-molli -tonaliteettiin perustuva on oikeaa musiikkia, karsastavat kaikkea muuta modernia musiikkia paitsi iskelmää? Vaan eihän kaikkia voine koskaan miellyttää.[/quote]

eikä miellyttäminen nähdäkseni olekaan taiteen tehtävä - ainakaan tässä viihteen, mainonnan ja kuluttamisen maailmassa.

sääli vain niitä korvia, jotka haluavat kuulla koko maailman kulttuureista ja historiasta paria sataa vuotta germaanista ylensyöntiä.

albur smith kirjoitti:pikemminkin sanoisin, että sävelet ovat kuin kielen äänteitä, jotka ovat itsessään merkityksettömiä, mutta muodostavat kummalla tavalla (ainakin näennäisen) järkevän oloisia kokoelmia riippuen siitä, minkälaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa.

musiikilla on myös joitain konventioita - vaikkapa sibeliuksen myrsky-musiikki - joka jollain tavalla viestii jostain asiantilasta. nähdäkseni tämä on kuitenkin enemmän poikkeus sääntöön kuin todiste siitä, että (nykymuodossaan) musiikki itsenäisesti pystyisi välittämään (tai sillä kannattaisi pyrkiä välittämään) konventionaalista symbolista informaatiota. liikennemerkitkin kommunikoivat symbolisella tasolla enemmän kuin musiikki.

Luulen ymmärtäväni, mitä ajat takaa. Meillä vain on, näemmä, eri käsitteet mm. termeille 'symboli(nen)' ja 'informaatio'. - 1980-luvulla oli Shostakovitsin muistelmia koskevaa kohua, siis aikana jolloin Neukkulan asioista ei suomijulkisuudessa voinut puhua kuin harkiten. Eräs vanhemman polven säveltäjä totesi tuolloin "Leningrad-sinfoniaan" liittyen, että kyllä mekin (suomalaiset säveltäjät) se heti tajuttiin, että kyse on muustakin kuin Suuren Isänmaallisen sodan aiheuttamista neuvostokansalaisten kärsimyksistä. Vaan en minä sieltä kuullut stalinismin kärsimyksiä.

albur smith kirjoitti:nähdäkseni asioiden neuroottinen problematisointi kuuluu paatoksessaan (tai paatokseltaan) frigidiin romantiikan aikaan.

Mitä on 'neuroottinen problematisointi'? Ainakin tieteessä ja modernissa taiteessa (siinä vähässä, mihin olen tutustunut) problematisointi on arkea; koko ajan kysytään 'onko noin?', 'voiko näin tehdä?', 'onko tässä konventiossa mieltä?' jne. Se on sitä ammattimaisuutta.

albur smith kirjoitti:eikä miellyttäminen nähdäkseni olekaan taiteen tehtävä - ainakaan tässä viihteen, mainonnan ja kuluttamisen maailmassa.

Totta, ei ole. Vaan on mukavampaa olla miellyttynyt kuin saada päänsärkyä tai ahdistusta. Minulle taiteen aiheuttama elämys on miellyttävä aina, kun se ei ole yksin mielipahaa aiheuttava.

albur smith kirjoitti:sääli vain niitä korvia, jotka haluavat kuulla koko maailman kulttuureista ja historiasta paria sataa vuotta germaanista ylensyöntiä.

Heh - että nyt riitti makkaran ja kaljan mässäily? Oikein!

albur smith kirjoitti:nähdäkseni asioiden neuroottinen problematisointi kuuluu paatoksessaan (tai paatokseltaan) frigidiin romantiikan aikaan.

Mitä on 'neuroottinen problematisointi'? Ainakin tieteessä ja modernissa taiteessa (siinä vähässä, mihin olen tutustunut) problematisointi on arkea; koko ajan kysytään 'onko noin?', 'voiko näin tehdä?', 'onko tässä konventiossa mieltä?' jne. Se on sitä ammattimaisuutta.

romanttisella, pateettisuudessaan frigidillä neuroottisella problematisoinnilla tarkoitan sellaista kvasi-uskonnollista nero-myytin lietsomista, mitä tapaa tälläkin keskustelufoorumilla. tällöin kyseessä ei ole niinkään taiteen problematisointi kuin taiteilijan problematisointi. ja tämähän on jossain määrin epätervettä narsismia. henk.koht. alan kohta vastustamaan koko "taiteilija"-käsitettä.

vielä barokin aikaan säveltäjä oli ammattilainen siinä missä puuseppäkin - osasi hommansa ja teki sitä missä oli hyvä. tässäkin mallissa on huonot puolensa, mutta se tuntuu siitä huolimatta suorastaan virkistävältä verrattuna germaaniseen nero vs. alempirotuiset -henkeen.

ja toki, ammattilaisen tulee kyseenalaistaa ratkaisujaan. niinkuin eräs suosikkisäveltäjäni sanoi oppilaalleen: "seuraa aina korvaasi, mutta tiedä myös miksi." (-a. webern). on suuri riski jäädä maneeriensa vangiksi - josta tuleekin mieleeni: haluaisinpa joskus tehdä ns. blindfold testin magnus lindbergille itselleen hänen omien kappaleidensa katkelmista.

albur smith kirjoitti:eikä miellyttäminen nähdäkseni olekaan taiteen tehtävä - ainakaan tässä viihteen, mainonnan ja kuluttamisen maailmassa.

Totta, ei ole. Vaan on mukavampaa olla miellyttynyt kuin saada päänsärkyä tai ahdistusta. Minulle taiteen aiheuttama elämys on miellyttävä aina, kun se ei ole yksin mielipahaa aiheuttava.

viihdyttämisessä sinänsä ei ole mitään väärää. alunperinhän teatteri ja ooppera olivat viihdettä puhtaimmillaan. ja toisekseen, eikö oppiminen sinänsä ole viihdyttävää, itsensä kehittäminen tai itsensä ja ympäristönsä syvempi ymmärtäminen.

mutta joskus ahdistava, synkkä taide tuo mukanaan suloisen katharsiksen. alban bergin wozzeck, vaikkapa.

pienenä muistelona, meriläisen kehrä-sinfonia oli sellaista musiikkia, jota haluaisin kuunnella yksin, rauhassa, turruttamatta aistejani; nauttia sen lumihiutalemaisesta pienuudesta ja kauneudesta.

albur smith kirjoitti:sääli vain niitä korvia, jotka haluavat kuulla koko maailman kulttuureista ja historiasta paria sataa vuotta germaanista ylensyöntiä.

Heh - että nyt riitti makkaran ja kaljan mässäily? Oikein!

kyllä! - ja pistetään samaan syssyyn omaan napaan tuijottelu, mikäli sellainen länsimaisen ihmisen elintasomakkaroiden välistä edes näkyy.

Ahaa, tämä olikin minulle... En ensin tajunnut, pahoittelen.

albur smith kirjoitti:romanttisella, pateettisuudessaan frigidillä neuroottisella problematisoinnilla tarkoitan sellaista kvasi-uskonnollista nero-myytin lietsomista, mitä tapaa tälläkin keskustelufoorumilla. tällöin kyseessä ei ole niinkään taiteen problematisointi kuin taiteilijan problematisointi. ja tämähän on jossain määrin epätervettä narsismia. henk.koht. alan kohta vastustamaan koko "taiteilija"-käsitettä.

Selkis. Luulisin taiteilija-käsitteen "epäterveiden" piirteiden tulleen modernin individualismin myötä. Individualismi on modernisaation oheistuote, eikä siitä pääse eroon, ei liene tarvettakaan esim. poliittisesti. Kulttuurihistoriallisesti romantiikka koplasi individualismin taiteilijaan ja kehitti nero-myytin. Romantiikasta päästiin, mutta individualismi jäi.

albur smith kirjoitti:viihdyttämisessä sinänsä ei ole mitään väärää. alunperinhän teatteri ja ooppera olivat viihdettä puhtaimmillaan. ja toisekseen, eikö oppiminen sinänsä ole viihdyttävää, itsensä kehittäminen tai itsensä ja ympäristönsä syvempi ymmärtäminen.

mutta joskus ahdistava, synkkä taide tuo mukanaan suloisen katharsiksen. alban bergin wozzeck, vaikkapa.

Totta. Olen vain huomannut, että iän myötä tuollaisia katarttisia kokemuksia jaksaa harvemmin. Tapahtuu luontaista siirtymää Brucknerista Vivaldiin, niin sanoakseni.