YLE Radio 1

mélisande kirjoitti:Ja miten liittyy otsikkoon. Ravel impressionisti? kuten Degas.
Etsikääs ite: Degas - Dancer taking a bow..

Degas - tous ces femmes a ses toilettes...

mélisande kirjoitti:jatkoa edelliseen..

Kesältä kuulostava (été) Jeté on siis hyppy..
http://www.abt.org:
Jeté, grand
[grahn zhuh-TAV] Large jeté. In this step the legs are thrown to 90 degrees with a corresponding high jump. It is done forward to attitude croisée or effacée, and to all the arabesques. It may also be done backward with the leg raised either croisé or effacé devant. Grand jeté is always preceded by a preliminary movement such as a glissade, pas couru or coupe.

Coda
(1) The finale of a classical ballet in which all the principal dancers appear separately or with their partners.
(2) The final dance of the classic pas de deux, pas de trois or pas de quatre.

Tiré de la revue de l'AMFP: "Encore un plan de paix ?! - Dans le marchandage "quid pro quo", Israël en tient pour le "quid". Le "quo" peut attendre : n'attend-il pas depuis cinquante ans ? par Israël Shamir.

Mardi 12 mars 2002 - Il fait déjà chaud, dans les collines adoucies qui longent la plaine. Des lupins cramoisis, dont la floraison soudaine nous rappelle que nous somme en mars, bordent la piste de terre battue entre le camp de réfugiés et une carrière voisine. L'endroit grouille de soldats, venus assister les agents de la sécurité dans leur tâche de sélection. Les hommes sont séparés des femmes ; on leur lie les poings avec des menottes en plastique produites à la chaîne, on leur passe des sacs plastiques standard sur la tête. On les emmène à la carrière, on les bat. Certains sont abattus, d'autres - torturés. Leurs maisons ont été détruites par de gigantesques bulldozers Caterpillar. Aux environs de huit heures, vingt hommes avaient été exécutés. C'était : matinée de nettoyage ethnique ordinaire en Palestine...

Sur une autre planète, à cinquante kilomètres de là, les Israéliens se débattent dans d'inextricables embouteillages. Une nouvelle journée de shopping et de loisirs commence. Dans les buildings Qiriya, qui abritent les services du gouvernement, des hommes politiques et des hauts fonctionnaires discutent entre eux du plan de paix saoudien. Le prince Abdallah a proposé la reconnaissance d'Israël par l'ensemble des pays arabes, en échange de son retrait complet des territoires occupés en 1967. En Israël, réactions reflètent la nature véritable des différences entre les tendances de l'opinion publique israélienne.

La brute Sharon et ses partisans de droite rejettent la proposition catégoriquement. Ils se moquent de la reconnaissance arabe comme de leur première chemise. Le libéral Pérès du parti Travailliste y répond, en disant, en gros : "Mais oui, bien sûr ; nous acceptons le plan saoudien, qui nous fait bien plaisir. L'idée du Prince, de reconnaître et d'admettre Israël est une très bonne idée, c'est merveilleux. Nous ne rendrons certainement pas les territoires ni nous ne nous en retirerons... Mais ça ne fait rien : quel bon plan !"

Dans ce quid pro quo, la "gauche" juive en tient pour le 'quid'. Le 'quo' attendra. Cela fait d'ailleurs cinquante ans qu'il attend, alors... La droite israélienne, en revanche, n'est pas aussi intéressée que ça à jouer le jeu du "processus de paix".

L'objet de ce jeu est de calmer les nerfs tendus de nos contemporains, à qui il est donné d'être les témoins d'une chose déplaisante : un Holocauste Palestinien. C'est dur, de vivre sans espoir... C'est bien pourquoi des esprits féconds inventent de nouvelles propositions, de nouveaux cadres et de nouvelles tables de négociation. Et pendant les débats, l'Holocauste continue : on détruit la Palestine, on assassine les Palestiniens, on les torture. Et nous n'en sommes qu'aux prémisses de la nouvelle Nakbah.

Dans Ha'Aretz de ce jour [1], Amnon Barzilai rend compte du dernier sondage d'opinion réalisé par l'Institut Jaffe pour les Etudes Stratégiques. Selon ce sondage, 46 % des Juifs en Israël sont en faveur de la déportation de masse (transfert) des Palestiniens. Si la question est posée sous une forme "politiquement plus correcte", les opinions en faveur de cette Solution Finale montent jusqu'à 60 %.

Les nazis n'ont jamais proclamé ouvertement leur intention de massacrer les Juifs et les Tziganes. Ils ont parlé de "déportation" et de "transfert", ainsi que de leur "Solution Finale". Même en 1938, ces idées ne bénéficiaient pas, dans l'Allemagne nazie, de la même faveur qu'elles ont aujourd'hui dans l'Etat juif.

Mais, l'Etat Juif, qu'est-ce donc ? Serait-ce Israël, cette lichette de terre, au Moyen-Orient ? Si tel était le cas, serait-il capable, comme il le fait, de plier à sa volonté les Européens et les Américains ? Un historien juif, Solomon Lurie, auteur d'une somme incontournable sur l'antisémitisme dans l'antiquité, a parlé d'un "Etat-nation juif non-territorial". Actuellement, ce puissant état-nation non-territorial, qui s'étend de New York à Moscou, a repris la doctrine nazie pour politique et adopté le génocide comme pratique. Une bonne illustration nous en est donnée par le professeur de droit d'Harvard, Alan Dershowitz, qui est juif et qui écrit dans le Jérusalem Post (dont le propriétaire est Sir Conrad Black) [2] : "le premier attentat terroriste (palestinien) devrait se traduire par la destruction du village qui a pu servir de base pour l'opération terroriste. Ses habitants auraient vingt-quatre heures pour partir, l'armée viendrait et passerait au bulldozer toutes les maisons". C'est ce que les troupes nazies faisaient couramment, en Europe occupée.

Etant donné que Dershowitz et d'autres, du même genre, ont formé des générations d'étudiants américains, tandis que Black (du Jérusalem Post) et ses camarades d'armes se faisaient les propagandistes zélés de ce programme, il n'est nullement étonnant que les Etats-Unis soutiennent à fond la machine de guerre judéo-nazie. Les rumeurs d'une attaque imminente des Etats-Unis contre l'Irak et l'Arabie saoudite n'avaient pas d'autre finalité que de pétrifier les pays arabes voisins dans un état d'expectative horrifiée.

Apparemment, cela a marché. Le prince saoudien Abdallah comprend sans doute aussi bien que quiconque, au Moyen-Orient, que toute "proposition de paix" sera récupérée pour les sionistes afin, en rendant les conversations interminables, de poursuivre leurs plans homicides. Mais sans doute le Prince a-t-il senti que son premier devoir s'adressait à son peuple, aux Saoudiens, sous la menace de l'épée de Damoclès de l'US Air Force. Ce plan n'a pas la moindre chance d'aboutir, il connaîtra le sort des autres, que ce soit celui de Zinni, celui de Tenet ou celui de Mitchell. Entre les années 1970 et 1972, toute une collection de plans de paix ont été proposés par Jarring et autres hommes d'état. Israël a mis a profit le temps gagné en parlottes pour renforcer sa ligne Bar-Lev, sur le canal de Suez, tantôt usant de manoeuvres dilatoires, tantôt rejetant purement et simplement les propositions versées au débat. La même chose s'est répétée, encore et encore... Après Madrid... Après Oslo...

Les plans des judéo-nazis sont sur la table. Les médias qu'ils contrôlent étouffent les reportages et les commentaires sur l'Holocauste Palestinien. Les Forces Armées US les assurent de leur totale protection. Rien n'empêchera leur poignard de s'abattre. Certainement pas les rituelles propositions de paix, quoi qu'il en soit.

Au lieu de dépenser sa salive inutilement, Sa Majesté Royale le Prince Abdallah et autres dirigeants feraient mieux de convertir en Euros et en or, sans plus attendre, leurs dépôts bancaires, toujours en dollars à ce jour. L'activité bancaire usurière, et donc intrinsèquement anti-islamique, devrait être mise hors-la-loi, comme toute autre méthode d'extorsion de fonds. Nous pouvons faire la même chose, et y ajouter un boycott total des journaux et des professeurs d'université qui se font les thuriféraire du génocide en Palestine.

L'humanité a encore une chance de sauver les Palestiniens et de se sauver elle-même. Dershowits, Black &Co doivent être traités comme les simples auxiliaires des crimes de guerre de Sharon - ce qu'ils sont - et l'Etat juif doit être dénazifié, aussi complètement que l'Allemagne l'a été après 1945.

Anteeksi tyhmyyteni, en oikein ymmärtänyt näiden asioiden yhteyttä, grand jeté (muuten Vladimir Malakhovin upea näyte) ja palestiinalaiskysymys.

Jos olen surkea musiikissa - mahdollisesti vielä surkeampi politiikassa.

http://www.abt.org/education/dictionary/index.html

ses toilettes pour dames - naistenhuoneissaan kenties kauniimpi ilmaisu

toaletti (ransk. toilette) pesu-, peilipöytä, naisen puku, pukuhuone, mukavuuslaitos. (Näin kertoo sivistyssanasto vuodelta 1970.)

mélisande kirjoitti:Anteeksi tyhmyyteni, en oikein ymmärtänyt näiden asioiden yhteyttä, grand jeté (muuten Vladimir Malakhovin upea näyte) ja palestiinalaiskysymys.

Kyseessä oli Pultsarin grand jeté. Aplodeerataanko?

Ranskassa puliukotkin ossaavat ranskaa.

Olen käsittänyt näiden hieman yli parin vuoden aikana, että Puliukko on ollut Ranskassa ja ehkä monessa muussakin maassa aikanaan töissä. Mistä hän nykyisin kirjoittaneekaan. Kai siellä Ranskassakin kauppa-autoja kulkee tai sitten ei. Nimimerkeillä on omat historiansa. Tiedän omasta kohdasta kun paria nimimerkkiä kokeilin jossain vaiheessa.

Mutta taputuksiin yhdyn kyllä vaikka en ranskaa ymmärrä kuin muutaman sanan verran.

Puliukko kirjoitti:Ranskassa puliukotkin ossaavat ranskaa.

IHanko totta, sillä ennen muinoin oopperatalot ja konserttisalithan olivat milteipä kuin taistelukenttiä tai sotatantereita, jossa kaksi toisiaan ja toistensa esteettisiä näkemyksiä ja makutottumuksia vastustavaa leiriä ottivat tuon tuostakin yhteen keinoja kaihtamatta. Toisaalla tässä valtataistelussa olivat säveltäjän tukija-ja kannattajajoukot, jotka pitivät kovaa mekkalaa osoittaen kovaäänisesti aplodeeraten suosiotaan jokaisen esitysnumeron, aarian tai ensemblen jälkeen, kun näitä vastustava ryhmittymä pyrki tarkoituksellisen negatiivisiin reaktioin ja keinoihin pyrkien, mm. vihellyksin mollaamaan esitettävän säveltäjän teoksen saattamalla sen mahdollisimman huonoon valoon muun yleisön silmissä.

Tunnettuja ovat yhteenotot ja taistelut buffonistien ja antibuffonistien välillä, jotka personifioituivat ja kiteytyivät myöhemmin 1700-luvun puolivälin jälkeen Piccinistien ja Gluckistien välisiksi kiistoiksi. Piccinistien ja Gluckin puoluelaisten välistä taistelua käytiin ivasanoin, lentolehtisin, vihellyksin ja muunlaisin mielenosoituksin puhumattakaan Kevätuhrin ja monien Schönbergin ja Mahlerin teosten esitysten aiheuttamista skandaaleista viime vuosisadalla.

Samankaltaisissa kaoottisissa tunnelmissa elettiin myös vuonna 1820 Kärntnertor-teatterissa siihen aikaan miltei tuntemattoman oopperasäveltäjän Franz Peter Schubertin saksalaisen laulunäytelmän, "laulufarssin", tai operetin Kaksoset D 647 produktion eityksessä Wienissä, oopperan, joka sai ajan oloon ja oopperaesitysten keskiarvoon nähden kohtuullisen vastaanoton 7 esityskerrallaan, ennen kuin poistui ohjelmistosta. Myös teoksen saama kritiilkki oli pääosin kiittävää. Eniten moitittiin musiikin oppineisuutta ja vakavamielisyyttä kepeän farssimaiseen aiheeseensa nähden.

Pääosan eli kaksoisveljesten Franzin ja Friedrichin kaksoisroolin esittäjä, Schubertin ystävä, huomattavan maineen laulajan taidoillaan saavuttanut baritoni Michael Vogl, oli niin vakuuttunut Schubertin säveltäjälahjoista, että suostui ottamaan roolin esitettäväkseen. Eräs kriitikko kirjoittikin;" Herra Vogl esitti molemmat roolit huomattavaa taiteellisuutta osoittaen sortumatta liioitteluun, mikä kuitenkin vähensi koomista vaikutusta".

Turha varmasti mainitakaan, että Schubertin Kaksoset-laulunäytelmän esityksessä Schubertin kannattajat ja ystävät osoittivat edellä mainittua kaavaa noudattaen kovaäänisesti suosiotaan jokaisen 10 esitysnumeron jälkeen, kun heitä vastustava poppoo vastaavasti sortui niinkin alhaisiin mielenosoituksellisiin keinoihin kuin vihellyskonserttiin jokaisen numeron jälkeen esityksen tärvelemiseksi, siinä ilmeisesti kuitenkaan täysin onnistumatta, Schubertin itsensä pysyessä pienen kokonsa ja vähemmän mairittelevan ulkonäkönsä vuoksi ujona miehenä kätkössä koko esityksen ajan, eikä häntä saatu ulos piilostaan esiin-huudoista huolimatta ottamaan lavalle vastaan raikuvia aplodeja esityksen päätyttyä. Ilmoitettiin vain, että Schubert ei ollut paikalla.

Vaikkakaan en voi ehkäpä erityisemmin sanoa rakastavani Kaksoset-oopperaa, kuuluu se käsitykseni mukaan kuitenkin säveltäjänsä siihen mennessä kirjoittamista näyttämömusiikiteoksista onnistuneimpiin, jossa musiikki noudattaa draamallis-ilmaisullisia tarkoitusperiä sortumatta Schubertin lyyrisen säveltäjäluonteen suomiin houkutuksiin kuin muutamassa harvassa numerossa, joissa tällaiset ekspressiiviset tunteenilmaisut ovat perusteltuja näyttämötapahtumiin nähden, kuten esim. eksapressiivinen johdanto-kuoro B-duurissa Schubertin suosimassa daktaali-rytmissä ilmaisten jo Rosamunde-musiikin melankolista suloa.

Ensemble-numerot, joista erityisesti taidokkaasti rakennettu Franzin, Antonin ja Lieschenin tertsetto jää mieleen lyhyistä motiiveista työstettynä yhtyekohtauksena, jossa jokaisen roolihenkilön persoonalliset luonteenpiirteet piirtyvät ilmeikkäinä kudoksesta esiin punoutuen tiiviiksi dtramaattisesti vaikuttavaksi kohtaukseksi esiukuvanaan Mozartin oopperataidetta kunnioittaen, kielien samalla Mozartin sävellystyylin läpikotaisesta tuntemuksesta.

Erään kerran kuunnellessani teosta keskinkerataisena levytyksenä jotakin jääkiekko-ottelua samalla TV:stä seuratessani, Schubertin lämminhenkisen romanttisen ilmaisukielen vaivihkaa koskettaessa sydäntäni, en olisi kyennyt ilmaisemaan suosiotani aplodein jokaisen esitysnumeron jälkeen, niin kuin vallalla oleva tapa nykyäänkin kehoittaa, lumouksen samalla särkymättä. Monille oopperassa kävijöille musiikki on kuitenkin ilmeisesti vain hyvää viihdettä, tarvitsematta sen kummemmin koskettaa ihmisen sisintä.

Tuskinpa välttämättä kukaan kuulija voi todella sanoa musiikin ymmärtämiseen kykeneväinen olevansakaan, vaan jokainen muodostaa kuuntelukokemuksensa pohjalta oman näkemyksensä sävellyksestä, jota hän voi vain verrata muiden kokemuksiin ja olotiloihin vastaavasta teoksesta, sillä ei välttämättä säveltäjä itsekään ole aina perillä alitajuntaisista tiedostamattomista prosesseista, josta luomisprosessin vallatessa taiteilijan neroille ominaisena "pyhityksen hetkenä" alitajuisien motiivien kytkeytyessä tietoiseen metodiikkaan. Yleensähän muuten suurien säveltäjien kohdalla saattaa käydä niinkin, että juuri luomansa ja paperille merkitsemänsä sinfoniakin unohtuu heiltä tykkänään viimeistä nuottia myöten, kuten niin tunnetusti kävi Mozartillekin ns. Haffner-sinfoniansa sävellettyään, josta ensin piti tulla serenadi ensimmäinen tälle Salzburgilaiselle aatelisperheelle omistetun laajan serenadin KV 250 tapaan, mutta mozart sävellystyön edistyttyä hylkäsi alkuperäiset suunnitelmansa todeten, että teoksesta tuleekin sinfonia jättäen serenadia varten säveltämäsä marssin pois lopullisesta sinfoniasta, joka tunnetaan numerona 35, "Haffner",KV 385 vuodelta 1782. Kuultuaan myöhemmin teoksen uudelleen hän oli luomisprosessin aikana etääntynyt teoksestaan siinä määrin, että saattoi vain todeta kokonaan unohtaneen sen ja nyttemmin sen uudelleen kuultuaan tehneen häneen suuren vaikutuksen.

Tai miksei välttämättä ymmärtäisi, mutta voi olla niinkin että konserttisali ei aina ole se paikka, joka provosoisi musiikin keskittyneeseen ja antaumuksellisen meditatiiviseen kuuntelemiseen, niinkuin omissa oloissaan viihtyvän ihmisen, kuten esim. Glenn Gouldin tavoin musiikista nauttivalla on mahdollisuus. Konserrtisalihan on vain paikka jossa hienot seurapiirirouvat voivat esitellä uusimpia vaateostoksiaan ja kilpailla toisten samanveroisten kanssa muotitietoisuudestaan.

Oletteto koskaan kuulleet Glenn Gouldin suunnittelemasta kaikenlaisten suosionosoitusten ja mielipiteenilmaisujen kieltämiseksi suunnittelemasta GPAADAK-projektista? Kuinkakohan pitkälle se on edennyt? Hänhän mm. sanoi, että "Nyt on vain mietittävä keinoja, joilla panna täytäntöön ehdotukseni, että tulevaisuuden yleisö näkyisi muttei kuuluisi".

"Tätä tarkoitusta varten olen jokaisen asiasta kiinnostuneen konserttien järjestäjän avuksi hahmotellut projektin nimeltä GPAADAK. On tarpeetonta sanoa, että GPAADAK vaatii alkuvaiheessaan aktiivisen edistämiskampanjan lisäksi, melkoisen määrän hyvää tahtoa taiteilijoiden, yleisön, ja konserttien järjestäjien puolelta. Ensimmäinen vaihe GPAADAKIN toteuttamisessa on se, että ryhdytään järjestämään aplodittomia konsertteja joka perjantai, lauantai ja sunnuntai. Nämä 3 päivää pystyvät jo kirkollisen asemansa ansiosta parhaiten herättämään sopivan hartaan mielentilan. Viikon muina päivinä pidettäviä konsertteja voitaisiin mainostaa koko perheen konsertteina.

GPAADAKIN vakavin ongelma arvovaltaisissa viikonloppukonserteissa olisi aluksi sopivan ohjelmiston valinta. tarvitaan teoksia, jotka ovat omiaan luomaan juhlavaa yleistunnelmaa. Ehdottaisin, että ensin yritettäisiin laajamuotoisia oratorioita.

Seuraava GPAADAKIN ohjelmistroalua olisivat 9. sinfonian esitykset. Kenen tahansa 9. sinfonia, joskin Sostakovitsin 9. sinfonia voisi olla liian kevytmielinen. Kun on tutkittu Beethoven-Bruckner-Mahler-linja, voisi olla viisasta päättää Schubertin 9. sinfonialla, joka, koska se on itse asiassa hänen seitsemäntensä (no, ei tosiaankaan! Paitsi valmistunut), toisi sopivan maallisen lisän sarjan numeeriseen hurskauteen". Tässä aluksi hieman otteita Glenn Gouldin kirjoituksista kyseisestä aiheesta.
__
__

Et ole saanut sille kaiken kattavalle ja kaiken selittävälle musiikkikirjalle julkaisijaa ja nyt jakelet sitä täällä osa kerrallaan?

Miten Schubert olisi toiminut tuossa tilanteessa? Hänen aikaansa ei ollut nettiä.

Marja Salonen kirjoitti:Olen käsittänyt näiden hieman yli parin vuoden aikana, että Puliukko on ollut Ranskassa ja ehkä monessa muussakin maassa aikanaan töissä. Mistä hän nykyisin kirjoittaneekaan. Kai siellä Ranskassakin kauppa-autoja kulkee tai sitten ei.

Kiitosta vain Marja mielenkiinnosta mutta kyllä tässä ihan kotikämpästä maalimata tiiraillaan. Ranskassa olen kyllä kerran käynyt, ei siinä mitään. Mukava maa kun polttavat tupakkatakin missä sattuu ja muutenkaan eivät konstaile. Eikös se ole sitten vähän sama kun siellä teillä Kalliossa.

Minäkin nuorena miehenä olin kerran kahden viikon kursilla Pariisissa, eikös se ole Ranskaa? Asuin pienessä hotellissa aivan Riemukaaren vieressä ja iltasella hotelliin kulkiessani siinä sivukadulla oli runsaasti naisimmeisiä, jotka ilmeisesti halusivat jotain kysyä minulta jotain kun sanoivat kysyvästi "mösjöö...". Mitä lienee tyttösillä ollut mielessä.

Pitänee sitten oppia vaikenemaan, pardon.
....

http://www.uh.edu/engines/epi1424.htm

VeHy kirjoitti:Minäkin nuorena miehenä olin kerran kahden viikon kursilla Pariisissa, eikös se ole Ranskaa? Asuin pienessä hotellissa aivan Riemukaaren vieressä ja iltasella hotelliin kulkiessani siinä sivukadulla oli runsaasti naisimmeisiä, jotka ilmeisesti halusivat jotain kysyä minulta jotain kun sanoivat kysyvästi "mösjöö...". Mitä lienee tyttösillä ollut mielessä.

Kerrotaan sinulle, hyvä VeHy: Riemukaaren luona oli eläviä, ellei jopa eloisia, riemukaaria. Eivätkös he esiintyneet niin, että heidän omat kaarensa pääsivät oikeuksiinsa?

Säännöt on tehyt rikottaviksi..

Ravel's Brain ei hevin unohdu, semminkin kun on saanut tuta (läheisellä) mitä Brocan alueen vaurioituminen käytännössä merkitsee (Brocan afasia, mikä ilmeisesti Raveliakin esti ilmaisemasta, vaan ei säveltämästä päänsä sisällä..). Pavanen orkesterointi tosin jo v.1910, varsinainen sairastuminen ilmeni vasta reilu vuosikymmen myöhemmin. Saanee silti uuden merkityksen ainakin minun korvissani.

http://www.blackwell-synergy.com/links/ ... 51.x/full/

Upea(a), Darcey Bussell!
http://www.everenglish.org.uk

Vieraampi kirjoitti:Et ole saanut sille kaiken kattavalle ja kaiken selittävälle musiikkikirjalle julkaisijaa ja nyt jakelet sitä täällä osa kerrallaan?

Miten Schubert olisi toiminut tuossa tilanteessa? Hänen aikaansa ei ollut nettiä.

Eikä valitettavasti kehittynyttä lääketiedettäkään saati kunnollisia ehkäisyvälineitä. Olisi ollut parempi jos hän olisi ollut homoseksuaali, niin meillä olisi tuplasti enemmän kaunista musiikkia, josta pääsisi marisemaan, että miksi sitä ei ole levytetty.