YLE Radio 1

Vanhoista venäläisistä elokuvista tulee mieleen sellaisia, joita varten kaipaisin kirjaa tarkistaakseni ohjaajan ja elokuvan nimen. Siitä on aikaa, kun olen kunnolla katsonut näitä filmejä. Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin nyt ainakin, Dovzenkon Maa, eräs vallankumouselokuva (ei kuitenkaan Lokakuu), elokuva jonka nimi on Onni (ohjaajaa en muista, mykkäelokuva?) ja elokuva jossa pelattiin shakkia.

Onpa hataraa kun ei voi mistään tarkistaa. SEA:n sivustokin on muuttunut Kavan sivustoksi je he ovat poistaneet vanhojen esityskantojen pitkät arvioinnit. Se on tosi vahinko.

Katson seuraavaksi kerraksi kirjasta tiedot ja täydennän puuttuvat osat.

Katsoin nyt Peter von Baghin Elokuvahistoriasta niitä filmejä ja sen shakkipeli-elokuvan löysin (jos se on se mitä tarkoitan) löysin netistä.

Viisi minun mielestäni erityisen katsomisen arvoista neukkuelokuvaa ovat seuraavat:

- Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925
(hänen Lakossaan on kiehtova koreografia ja Iivana I alkaa kovin kauniisti)
- Aleksandr Dovzenko: Maa, 1930
(hänen vallankumousjutussaan Punaisen lipun alla, 1939, on hohtoa ratsujoukkojen edetessä aroilla)
- Dziga Vertov: Mies ja elokuvakamera, 1928
- Aleksandr Medvedkin: Onni, 1934
- Vasiljev-veljekset: Tsapajev, 1935 (tämä on vallankumouselokuva joka oli kuuluisa ja jota Stalinkin suosi, se oli sensuurivaikeuksissa Suomessa mutta esitettiin silti elokuvakerho Projektiossa aikanaan, kyllä se kannattaa katsoa)
- erityinen ohjaaja sellainen kuin Ermler
- Pudovkinin shakkielokuva Shakhmatnaya goryachka, 1925 (suomenkielistä esitysnimeä en nyt löytänyt)

Monet näistä elokuvista ovat sellaisia, että olen nähnyt ne kauan sitten. Jotkut olen nähnyt vain kerran. Kun näin elokuvat, ne tuntuivat lahjalta elokuvataiteelle. Neljä filmiä olen merkinnyt kursiivilla niiden merkittävyyden vuoksi (merkitys minulle katsojana).

hah? kirjoitti:Jaa, eikö 1960-luvun elokuvissa ole vielä ajanpatinaa? Minusta eräs mielenkiintoinen piirre kaikissa nähdyissä uuden aallon elokuvissa on ollut niitten välittämä ajan kuva

Tämä onkin kimurantti onkelma. Moni 2000-luvun elokuva näyttää patinansa heti sesongin vaihduttua toiseen, mutta kirkkain uusi aalto, kuten myös Antonioni ja Tarkovski ovat aina myös freesejä. Fritz Langin Spione tai Leontine Saganin Murrosiässä ovat selvästi aikansa lapsia, mutta niissä on samalla hämmästyttävää freesiyttä. Ei niihin kyllästy kuten sesongin supermegabustereihin (joihin tosi asiassa kyllästyy ensimmäisten 10 minuutin aikana, ellei tarjolla ole hehkeitä pimuja tsiigattaviksi).

Luulen, että minulle vanha ja patinoitunut elokuva on sellainen, joka oli vanha jo 1960-luvulla, jolloin asia alkoi Tarzaneiden ja vastaavien muodossa kiinnostaa: siis ennen sotia tehty filkka, etenkin mykkäfilmi. Kellopeli appelsiini, VIimeinen valtias ja Huuliharppukostaja ovat minulle nykyelokuvaa, koska olen nähnyt ne uutena. Tämä tällä kertaa täältä subjektivismin suosta.

Oletan, että K-meleon tuntee kaikki klassikot, joten voin vain kertoa mitkä niistä ovat omia suosikkejani. Minulle jäi joskus 1970-luvulla näkemistäni voimakkaimmin mieleen intensiivinen Lokakuu ja Aleksanteri Nevski, jossa on se hieno Shostakovitshin musiikki. Itse olen odottanut, että joskus uusittaisiin se liekö ollut 1950-luvun neuvostolainen sotaelokuva, jossa miespuolinen luutnantti saa johdettavakseen naispuolisen taistelijaryhmän.

Valkoinen ilmapallo on ihana.

Ei, en tunne kaikkia. Eisensteinit tietysti nähnyt ja jotain muuta, mutta muuten vanha neukkufilkka on minulle tuntematon manner. Tuota sotafilkkaa en muista nähneeni.

Marja Salonen kirjoitti:Katsoin nyt Peter von Baghin Elokuvahistoriasta niitä filmejä ja sen shakkipeli-elokuvan löysin (jos se on se mitä tarkoitan) löysin netistä.

Herravarjele, Vasiljev-veljekset ja Ermler minulle tuiki tuntemattomia! Viiden listasi lienee aika kova. Mies ja elokuvakamera on tietenkin kaikille must, mutta Dovzenkon Maa, Medvedkinin Onni ja Pudovkinin Äiti (jota et listannut) ovat jotenkin hassusti sellaisia, etten niistä ole innostunut. Liian kirkasotsaisia tai jotain sellaista.

Toisinaan ihmetellään, miten paljon hyvää elokuvaa Neukuissa tehtiin, mutta ne hyvät filkat suhteuttaa yhteiskunnan kokoon ja väkimäärään, niin... minusta alkaa näyttää, että katsottavaa neukkufilkkaa on lopultakin aika vähän - vaikka Lenin-setä satuili elokuvan Uuden Yhteiskunnan Perustaiteeksi.

Panen suosituksenne pieneen punaiseen elokuvakirjaani ja käyn jäljittämään neukkuklasareita. Kiitos vaivannäöstä, vastaajat!

Elokuvien inflaatio.
TV-elokuvissa on inflaatio. Keskeiset klassikko-filmit tulevat anteenikanavillekkin parin vuoden välein. On turhauttavaa tehdä itselleen elokuva-kirjastoa. Lisäksi kovalevy tallennus on vaivatonta.
Tässä muutamia filmi vaikutelmia.
"Uusi ihminen". 2007. Ohj. Klaus Härö.
Ruotsalaista rodunjalostusta ja pakkosterilointia. Aihe mielenkiintoinen. Enemmän olisi pitänyt keskittyä ihmiskuvaukseen. Oli pakolla tekemisen maku. Sisäoppilaitoksista Ja vankiloista on tehty paljon parempiakin kuvauksia.
Klaus Härö on nyt Suomen paras ohjaaja. Osaa erinomaisesti kuvata nuoria ihmisiä. Nyt aihe oli tärkeämpi kuin herkkä ihmiskuvaus, mutta hyvällä maulla tehty.
"Miehen kunnia". Ohj. Ilmari Unho. 1943.
Vahvaa suomalaista wanhojen filmien draamaa. Joel Rinteen esittämä kirjailija varastaa kuolleen ystävänsä romaanikäsikirjoituksen. Kun mukana on katumuksessa ja tilinteossa Irma Seikkula ja Emma Väänänen ja juonikin kehittyy sujuvasti, ei tästä aiheesta voi paljon parempaa tehdä.
"Raja 1918". Suomalais-Venäläinen elokuva 2007.
Vapautussota on päättynyt. Filmi kuvaa rajajoukkojen perustamista 1918 kesällä ja syksyllä. On piileskeleviä punikkeja, Bolsevikkejä pakenevia venäläisiä ja juutalaisia, Itä-Karjalasta pakenevia Karjalaisia. Kovasti oli joukkokohtauksia, miljöökuvauskin oli uskottavaa. Henkilökuvaus oli lupaavaa.
Tunnin kuluttua elokuva alkaa karkaamaan ohjaajalta, Lauri Törhönen. "Kyllä" sanasta tulee suorastaan pakkomielle.
"Kyllä " sanalla tunnustetaan, kuka on karjalainen, kuka ryssä tai juutalainen. Teloituksia alkaa tulemaan liukuhihnalta. Suomalaiset teloittavat, Leninin punaiset teloittavat rajan toisella puolella,
Lapsikin ymmärtää, että tämä on näyteltyä teatteria. Kun usein ammutaan pistoolilla muovipäätä, aivot lentävät pellolle ja punainen maali värjää seinän , siitä tulee tahatonta komediaa. Olisi pitänyt keskittyä psykologiseen ihmiskuvaukseen. Näinhän ahdistunut tunnelma saadaan aikaan. Valitettavasti lupaava elokuva pilattiin.
TTA.
http://www.youtube.com/watch?v=hoMJf7CHLqA

Olet taas pitänyt pitkää taukoa täällä parahin TTA. Vanhemmista kotimaisista en osaa sanoa mitään. Ehkä olen nähnyt Miehen kunnian joskus mutta voi olla vääräkin muistikuva. Elokuvasta on vaikea tehdä todentuntuista, sotakuvaus on aina suuri haaste siinä missä joku muukin aihe. Kaikesta en kuitenkaan ole kanssasi samaa mieltä.

TTA kirjoitti:TV-elokuvissa on inflaatio. Keskeiset klassikko-filmit tulevat anteenikanavillekkin parin vuoden välein. On turhauttavaa tehdä itselleen elokuva-kirjastoa. Lisäksi kovalevy tallennus on vaivatonta.

Minä kerään filmejä enää ostamalla ja kovalevylle tallentamalla mutta huom! kovalevy ei veny loputtomiin, sieltä on jotain karsittava suuren harkinnan jälkeen, jos aikoo pitää kovalevyä tallennuspaikkana jatkossakin. Mitään antennikanavia minulla ei onneksi ole. Parin (kolmen) filmin valikoima viikolta on jo suuri juttu sekin. Eivätkä vanhat nauhat ole minulla millään tavoin vain olevina vaan käytettävinä ja katsottavina elokuvina.

Klaus Härö on nyt Suomen paras ohjaaja. Osaa erinomaisesti kuvata nuoria ihmisiä. Nyt aihe oli tärkeämpi kuin herkkä ihmiskuvaus, mutta hyvällä maulla tehty.

Onhan hän kyllä osaava. Hän ei pelkää yksinkertaisuutta. Luulen, että hän ja Veikko Aaltonen ovat tässä suhteessa samoilla linjoilla. Tuolla filmeissä Liisa juuri kehuskeli Härön elokuvaa Postia pappi Jaakobille. Olen ajatellut käydä sen videovuokraamosta jossain välissä lainaamassa. Samoin minua kiinnostaa Jörn Donnerin Kuulustelu (2009).

Vaikka arvostin Härön elokuvaa Uusi ihminen, en osaa kuitenkaan nimetä häntä Suomen parhaimmaksi ohjaajaksi, koska olen nähnyt kotimaisia elokuvia viime aikoina tosi vähän.