YLE Radio 1

Tuli kuunneltua koko viikonvaihde miltei pelkästään 1900-luvun merkittävimmän musiikkineron, Fredrik Deliuksen musiikkia, jonka pyrkimys outoon poeettisen panteistiseen meditointiin sai sävel-ja muotokielekseen sensuellin impressionistisen herkkiin vivahteisiin luottavan sointivärikaavun ylleen vuolaaan kromaatisessa, mutta pohjimmiltaan tonaalisessa soinnunkäytössään, joka on olennaissti temperamentiltaan ja poeettiselta atmosfääriltään maalauksellisen englantilaista - "Shelley, Keats, ja Wordsworth eivät pystyisi tarkemmin loihtimaan esiin englantilaisen maiseman lumousta", kuten eräs säveltäjä on julistanut.

Ja näin Deliusta kuunnellessani Beechamin johtamana levytyksenä tuntui ikään kuin kaunis lämmin kesäinen tuulahdus olisi tullut keskelle koleata ja märkää syksyistä ilmastoamme. Valitettavasti ne jotka eivät ymmärrä hänen sävelkieltään, eivät pääse osalliseksi kesäisen aurinkoisesta ihanuudesta muutoin kuin ostamalla kalliit lentoliput Havaijille tai Honoluluun tähän vuodenaikaan. Siis onni harvoilla, kesä kaikilla ei lunasta odotuksia tässäkään tapauksessa. Vahinko vain, että Delius tuntuu olevan meillä kovin aliarvostettu ja laiminlyöty nero, että radion tai konserttien ohjelmistot potevat huomattavaa Delius-vajetta, mikä on vahinko joutuessamme näin turvautumaan vain aurinkolamppujen ja solariumin apuun sadaksemme valohoitoa talven kaamoksen keskellä synkkyyttä paremmin kestääksemme.

Delius osoittautuu ylivertaiseksi orkesterikoloristiksi häikäisevän mallikkaasti orkestroidun musiikkinsa hienovaraisen värikylläisessä orkesteriväripaletissaan, jonka Beecham maalaa kaikissa taivaan-ja sateenkaaren väreissä silmiemme eteen häikäisevänä, huumaavana loisteena vailla vertaa.

Delius lienee lisäksi kirjoittanut enemmän orkesterimusiikkia kuin Sibelius konsanaan, eikä niiden laadussa tapahdu osakemarkkinoilla tyypillisiä huomattavia arvonvaihteluita, vaikakaa likainen raha ei voikaan koskaan korvata taiteellisia elämyksiä, vaan on pikemminkin este niiden kokemiselle tahtoa riivamana hapatuksena, joita vain henkisesti köyhimmillöe suodaan.

Deliusin solokonsertoista merlittävimmät lienevät haltioitunut viulukonsertto ja sellokonsertto, kuototeoksista nietzscheläistä rationaalista filosofiaan pohjautuvat Requiem ja A Mass of life ja nostalginen Appalachia, joka teki kantaesityksessään Beechamiin sähköistävän vaikutuksen ja tämä päätti ruveta Deliuksen musikin esitaistelijaksi ja musiikilliseksi sanansaattajaksi ja lähettilääksi ympäri maailmaa(?) tehtyjen konserttimatkojen ja levytysten muodossa. Näyttämöllä hänen oooperansa eivät milloinkaan menestyneet, mutta sopinevat paremmin levytetyksi. Hurmioitunut A walk to the Paradise garden, välisoitto oopperasta Maalaiskylän Romeo ja Julia, on täydellinen tiivistelmöä hänen omaleimaisesta ja yksilölisestä tyylistään, jota Beecham ei löytänyt muiden tuoan ajan säveltäjien teoksista Englannissa.

Tunnettuja orkesteriteoksia ovat mm. Sea-Drift, kansanllaulupohjainen vapaan muunnelmamuotoinen englantilainen rapsodia, Brigg Fair, Paris, In a Summer Garden, pienelle orkesterille kirjoitetut On hearing the first cuckkoon in spring ja summer evening on the river. Vaikka hänen musiikistaan puuttuu rytmistä vaihtelua on esim. Florida-sarjan rytmisesti äärimmäisen eloisassa , melodiikaltaan viettelevässä Tanssissa jo aivan kylliksi, vastapainona lempeälle idylllille, jota hänen musikissaan usein tapaa, kuten Song before sunrise tai intermexzzo oopperasta Fennimore and Gerda tai Irmeline preludessa. Deliuksen Floridan vuosina hän laminlöi appelsiiniviljelmiään musiikin kustannuksella, yrittäen hankkia toimeentulonsa kun työ isän villasfirmassakaan ei nerokasta 21-vuotiasta ollut miellyttänyt. Tämän jälkeen hän opiskeli muutaman vuoden Leipzigissa(?) suunnittelemattomasti, tutustui Griegiin, jota ihaili, ja eli loput 46 vuotta erakkona Ranskassa viimeisen vuiosikymmenen halvaantuneena ja sokeutuneena nuoren säveltäjän Eric Fenbyn tullessa hänen sihteerikseen ja haamukirjoittajakseen.

Todellakin. sillä nuori säveltäjä oli kauhistunut kuullessaan, etä hänen ihailemansa säveltäjä oli sokeutunut ja halvaantunut viimeisinä vuosinaan henkisestä vireydestään huolimatta ja päätti erittäin hankalista olosuhteista piittaamatta auttaa säveltäjää teosten paperille merkitsemisessä, vaikka tämän kärsimykset vain lisäsivät hänen teräväkielisyyttään, malttamattomuutaan ja itsekeskeisyyttään.

Onko muuten sellainen orkesteri kuin Royal Liverpool Phliharmonic orchestra vielä toiminnassa ja hyvissä voimissaan. Näemmä ainakin vielä 1974 levytti Charles Grovesin kanssa Deliusin teoksen Paris - The song of a great city, Eventyrin ja tanssirapsodian numero 1. En ole koskaan kuullutkaan - siis kummastakaan. Tanssirapsodia numero 2 on tosin mainio teos.

Mahtaako Koanga olla vokaali-vai instrumentaalimusiikiä käsittävä teos vai sekä-että? Kohtahan se kuullaan.

On täysin sattumaa, että Delius ja omien makutottumuksieni värittämät ja nautinto-indeksiäni korostavat musiikilliset sympatiani milloinkaan ylimalkaan kohtasivat toisensa onnellisten tähtien alla. Siinä määrin onnettomissa merkeissä minä ja Deliusin Grieg-vaikutteinen, muttei yhtä imelä, klaveerikonsertto c-molli toisemme kohtasimme kokiessanni sen olevan sietämättömän yltiöromanttista, ällötunteellisesti värittynyttä sentimenteelista siirappia vailla selväpiirteisiä, ytimekkäitä teemoja ja tonaalista puhtaasti komisointuharmoniikkaan perustuvaa soinnutusta ilman rytmismetrisesti selkeää klassismile ominaista fraseerausta, mitä melodiakäsitykseen tulee taikka varpailla selkeää rytmiä helposti naputettavissa ja omaksuttavissa olevaa tartuntapintaa ala Keisarikonsertto Es-duuri numero 5, by Beethoven.

Mutta "uutta musikia" eräänä päivänä etsiessäni kaivoin vanhempieni vanhan vinyylilevyn jälleen esille ja kas kummaa, rsakastuin siihen Jean-Rudolphe Krasin soittamana oitis, kykenemättä tuolloin ehkä tajuamaan Deliusin musiikin kaikkein herkintä vivahdeväripalettia, joiden häilyvään ja kovaa arkitodellisuutta pakenevaan ilmiasuun deliusin musiikin syvin ja sisin luonne on kätkettynä.

Henkilö, joka on mieltynyt esim. Beethovenin 5. sinfonian kaltaiseen kovakouraiseen rytminkäsittelyyn, ei tiedä Deliuksesta mitään. Hänen musiikissaan kaikki on herkällä siveltimellä piirrettyä välittäen kuulijallaan herekästi aistittavaa inhimillistä lämpöä kaukana suurkaupungin tehtaiden pauhusta ja metelistä.

Herra Hiiri,
Mielenkiintoista on kiinnostuksenne Deliukseen. En itse ole hänen musiikistaan innostunut vaikka Beechamin levytyksiä on tullut hankittuakin. Sensijaan brittiläisyys musiikissa kiinnostaa yleisellä tasolla. Olen harrastellut erityisesti tyyppinä kiinnostavan Warlockin joululauluja ja vähättelemänne Elgarin miniatyyrejä. Yleensä brittiläistä musiikkia kuulee Suomessa liian vähän, mutta eihän pienen maan ohjelmiin kaikkea mahdu. Itse olisin kyllä varovaisempi käsittelemään maalaustaidetta, runoutta ja musiikkia yhdessä noin arvottavasti.

Mikki Hiiri kirjoitti:Tuli kuunneltua koko viikonvaihde miltei pelkästään 1900-luvun merkittävimmän musiikkineron, Fredrik Deliuksen musiikkia.

Minun mielestäni 1900-luvun merkittävin musiikkinero oli Paul McCartney.

Muilta osin en osaa viestistä mitään sanoa kun en jaksanut sitä ensimmäistä kappaletat pidemmälle lukea.

VeHy kirjoitti:

Mikki Hiiri kirjoitti:Tuli kuunneltua koko viikonvaihde miltei pelkästään 1900-luvun merkittävimmän musiikkineron, Fredrik Deliuksen musiikkia.

Minun mielestäni 1900-luvun merkittävin musiikkinero oli Paul McCartney.

Muilta osin en osaa viestistä mitään sanoa kun en jaksanut sitä ensimmäistä kappaletat pidemmälle lukea.

Eikö hän edustakin poppia musiikin sijaan? Prokofjev on eräs suurimista 1900-luvulla Ivesin ja R. Straussin ja Schönbergin ohella. Arvaas mitä, Schubertkin kantoi kortensa kekoon 1900-luvun säveltaidetta ajatellen:

Professori Karl Betzin pianismia kuunnellessani tulin siihen johtopäätökseen, että Schubert enteilee vahvasti 3 ecossaisessa D 816, n:o 1:ssä laulunsa Das klied im Grünen pianosäestys-ja melodiafiguureja sekä n:o 3:ssa Schumannin Reiniläisen sinfonian n:o 3 tarmoksta pääteema ensimmäisessä uhkeassa säkeessään, kun Vier komische ländlerin D 354 n:o 3 johdattaa meidät Aaron coplandin amerkikkailaiseen cowboy-lauluvaikutteiseen tunnelmalliseen ilmaisuun jo 100 vuotta ennen käsitteen syntyä. Tansseile onkin annettu ainakin musiikin luomaan alakuloisen haaveelliseen, herkästi häilyvään koskettavan pianissimosävytteiseen atmosfääriin nähden älytön titteli: koomiset ländlerit.

Sir Paul taitaa edustaa enemmänkin rockia kuin poppia ja toisaalta hän on brittiläisen liedin ylittämätön mestari.

Beechamin johtama Koanga soi taustalla - enpä ihan ensimmäiseksi
sanoisi että tässä soi viime vuosisadan 1-ketjun säveltäjän tuotos,
kuulostaa pikemminkin kahvilaorkesterilla laimennetulta Wagnerilta.
Minusta ei erityisen brittiläistä musiikkia, ei kovin maisemallistakaan.
Herra Hiiri, onko tämä epäedustava teos Deliuksen tuotannossa?
Mitä tehdä että tämä aukeaisi, kaivanko Kentin kartan esille vai?

Schubert oli sentään säveltäjänä parempaa eurooppalaista keskiluokka mutta mikä ihme tämä Delius oikein on? Jos haluan tarkistaa mitä han on saanut kyhättyä, niin mitä minun pitää kysellä kirjastosta?

Kiinnostavaa tosiaan olisi jos Deliuksen suuruuden tarkastamiseen saisi konkreettisia vinkkejä mistä levytyksistä kannattaisi aloittelijan kokeilla.

Kaipa se Delius ihan oikea historiallinen säveltäjä on. Onhan herra mainittu yhdessä suomalaisen kuoromusiikin oivaltavimmista teoksista muiden merkkihenkilöiden joukossa.

Ai mistä on kyse? Tietenkin Heinisen puhekuororallista Readings in Music History! (Siellähän se Dii-li-us daktyyleissä on )

Frederick Deliuksesta ollaan monta mieltä, mutta niin ollaan Sibbestäkin.

Olen edelleen sitä mieltä, että kiinnostavinta partituureissa (olen melkein kuuro) on sävelkestojen laskeminen ja niiden perusteella kappaleen esitysajan tarkka määrittäminen. Tulkinnoista sanon edelleen samaa kuin muutama vuosikymmen sitten aforismikirjassani: Ikuinen liekki sydämessäni, nimittäin: "Jos tulkitsen kauniisti Vivaldia, niin ryöstänkö silloin säveltäjältä kunniaa, vai uhraanko omaani?"
Nuoteista laskettu kestoaika on ainoa oikea kriteeri, jossa sävellykset saa laitettua samanlaiseen arvojärjestykseen kuin Juha Mieto hävitessään arvokisoissa yhdellä sadasosasekunnilla.

silakka on maukkaampi kala kuin kirjolohi

Olen jatkanut Deliuksen kuuntelua Beechamin EMI-levyllä, jossa on Brigg Fair ja pienempiä runoelmia. Itse pidän Beechamin tyylistä tehdä miniatyyrejä iltapäiväkonserttihengessä. Pikkunättejä mäkihyppytermein nämä Deliuksen kappaleet minusta ovat, mielenkiintoista, mutta myös vähän toisteisia kappaleita. Ehkä näissä on jotain brittiläistä, koska Bax, Holst ja Elgar tulevat jotenkin tunnelmasta mieleen. Ns musiikin maisemallisuus minusta on jopa vahvempaa näillä muilla herroilla. Ehkä pitäisi yleisölle tehdä tunnetuksi näiden kaikkien herrojen musiikkia Suomessakin. Tekeekö joku brittiyhdistys Suomessa työtään tässä asiassa?

Aake kirjoitti:- - Bax, Holst ja Elgar tulevat jotenkin tunnelmasta mieleen. Ns musiikin maisemallisuus minusta on jopa vahvempaa näillä muilla herroilla. Ehkä pitäisi yleisölle tehdä tunnetuksi näiden kaikkien herrojen musiikkia Suomessakin. Tekeekö joku brittiyhdistys Suomessa työtään tässä asiassa?

Elgariahan kuulee melko säännöllisesti, toisaalta lähinnä vain niitä samoja hittibiisejä, sellokonserttoa jne.

Brittiläinen musiikkihan oli fokuksen kohteena viime vuoden Musica nova Helsinki -festivaalilla, ja silloin kuulimme (olittehan toki kuulolla?) monia vieläkin marginaalisempia, nuoria nimiä. Miten he suhteutuvat mielestänne tähän maisemallisuuteen jne.? Muistan itse ainakin tympääntyneeni James MacMillanin Britannian banalismeihin, mutta ihailleeni Jonathan Harveyn musiikin hienostuneisuutta, etten sanoisi "henkistyneisyyttä".

Joo, Elgarin ongelma on juuri tuo, samat kappaleet toistuvat. Tuo festari meni minulta ohi, valitettavasti. Harvey sen sijaan on tuttu, Concerto Antico kitaralle Williamsin esityksenä on tosiaan maisemallista, mistä maisemat sitten ovatkaan. Muistatko kuulemasi kappaleen nimen?

Aake kirjoitti:Olen jatkanut Deliuksen kuuntelua Beechamin EMI-levyllä, jossa on Brigg Fair ja pienempiä runoelmia. Itse pidän Beechamin tyylistä tehdä miniatyyrejä iltapäiväkonserttihengessä. Pikkunättejä mäkihyppytermein nämä Deliuksen kappaleet minusta ovat, mielenkiintoista, mutta myös vähän toisteisia kappaleita. Ehkä näissä on jotain brittiläistä, koska Bax, Holst ja Elgar tulevat jotenkin tunnelmasta mieleen. Ns musiikin maisemallisuus minusta on jopa vahvempaa näillä muilla herroilla. Ehkä pitäisi yleisölle tehdä tunnetuksi näiden kaikkien herrojen musiikkia Suomessakin. Tekeekö joku brittiyhdistys Suomessa työtään tässä asiassa?

Sydämeni oli pakahtumaisillaan musiikin kauneudesta kunnellessani tässä eräänä päivänä DEliusin valloittavan Elämän messun niityllä kirmailevien nuorten neitojen hurmaavan tanssilaulun perustuen tietenkin Also Sprach Zarathustraan. Siinä määrin erilaisia säveltäjiä ja luonnollisestri myös eri aikakausia edustavia kuin Delius ja Schubert ovatkin tulin käsittäneeksi jonkun syvällisen totuuden heidän taiteestaan, jotka jakaa inspiraatioltaan hyvin samanlaisen maaperän keskenään, edellisen musiikin koskettaessa sielua kuin jälkimmäisen taikapiirin tenhovoimalla.

Delius onkin 1900-luvun suurimpia musiikillisia voimahahmoja ja inspiroijia suurteoksista miniatyyreihin, aivan kuten Schubert omassa kategoriassaan, kumpaisenkin taiteen alkuperäisaste ollessa korkeata luokkaa.

Deliusin sanattomat kuorolaulut ovat tästä kyvystä tuottaa miniatyreistä suurteoksiin merkittävää musiikkia hyvä esimerkki, jotka sitten Fenby sovitti jousille Akvarelleinä tunnetuiksi kappaleiksi. minusta se Beechamin levy ei soundaa aina kaikinpuolin parhaalla tavalla ja äänityskin on välillä aika etäinen, jos tarkoitat -58 taltiontia.

Siitä puuttuukin kaikki hänen laajamuotoisimmat vapaan muunnelmamuotoiset kuoro-, ynnä orkesteriteokset, kuten Appalachia, Sea drift, Pariisi, Eventyr,joista jokainen on tyyllltään kameleonttimaisen yksilöllinen ja omanlaisensa persoonallinen ja ainutlaatuinen sävelluomus, ja pariisi suorastaan anarkistinenkin straussin konventionaalista tyyliä ajatellen.

Kannattaa metsästää Deliusta monenlaisina eri levytyksinä Beechamin -30-luvulta aina 2000-luvulle asti, saadakseen jonkinm,oisen yleiskuvan hänen moniulotteisesta ja hienostuneesta tyylistään, ooperoita unohtamatta. kOnserttoja kannattaa metsästää samoin kuin viulusonaattelja jne.

Ihailen Deliusta eniten 1900-luvuin säveltäjistä, heti Schubertin ja mozartin jälkeen.

Kiitos, tuossa veistin loppupuolella tuli ihan hyviä vinkkejä Deliuksen sävellyksistä. Sea Drift on kiinnostava, sitä ovat muutkin kehuneet. Mikä on suosikkiesityksesi teoksesta? Olisin kiitollinen, jos voisit myös antaa pari vinkkiä omista suosikeistasi Beechamin Delius-levytyksissä, niillä pääsisi vähän eteenpäin.