YLE Radio 1

J. R. R. Tolkienin kirjat Hobitti eli sinne ja takaisin (1937) sekä Taru sormusten herrasta (1954-55), varsinkin jälkimmäinen, kuuluvat maailmanselityskirjallisuuteen. Niihin näkyihin, joissa selvitetään ihmisten ja olioiden yhteiseloa, sen rikkoutumista ja uutta alkua. Kirjoissa ei vuosiin Hobittia lukuunottamatta ollut kuvia. Vain tärkeät kartat rajasivat sitä maailmaa, josta oli kyse.
Tolkien suhtautui tekstiensä kuvittamiseen kielteisesti mutta kuvitti silti itse Hobitin. Taru sormusten herrasta on sen verran laaja, että kirjailijan taideharrastukset, jotka olivat olleet hänelle tärkeitä, ehkä siksikin rajasivat oman visuaalisen näkemyksen ulkopuolelle. Kirjailijan tulee myös katsoa paikkansa eli astua lukijoiden riviin. Tolkienin tärkein syy kuvakiellolle oli kuvien mielikuvitusta sitova voima.
Peter Jacksonin elokuvat Sormusten ritarit, Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat kuvallinen viesti Sormusten ritarien tarinasta. Mutta sitooko visuaalisuus tässä tapauksessa katsojaa, lukijaa.

Frances Walsh on käsikirjoituksessa pyrkinyt tarkkuuteen ja näin ollen elokuvista on tullut pitkiä. Suuri koneisto on ollut asialla luomassa näkyjä, jotka leikkivät laajuudella tai korkeusulottuvuuksilla. Nämä panoraamat tai huimaavat korkeuserot olisivat mahdottomia ilman digitaalista kuvankäsittelyä. Henkilöiden valinta on perustunut perinpohjaiseen kirjojen lukemiseen ja siinä suhteessa on tavoitettu paljon. On vältetty suuret mahdottomuudet. Haltijoiden hahmotus on erittäin onnistunutta etenkin Galadrielin ja Legolaksen kohdalla. Miettiä voi silti, voiko "haltija" Arwen olla barbien kaltainen törttöhuuli. Tämä on pelkästään visuaalinen kysymys ei esittämisen arvio. Muista hahmoista esim. Gollumin eli Klonkun esittäjä Andy Serkis on kulkenut digipöydän kautta kankaalle ja toimii siellä hyvin.

Elokuvat ovat saaneet vaikutteita ja ainakin nivoutuvat samaan sarjaan kuin maailmantuhojen näkijät: Hieronymus Bosch, William Blake sekä Gustave Doré. David Dayn kirjoittama Tolkienin maailma -kirja on 11 graafikon kuvittama. Heidän näkynsä taisteluista tai henkilöhahmoista toimivat myös osin taustalla. Osviittoja Minas Tirithin kuvaukseen löytyy tuosta kirjasta. Jylhissä linnanholveissa näkyivät maurien kaaristot.

Tolkienin teksti on yhdistetty toiseen maailmansotaan. Näin myös Mika Waltarin Sinuhe. Kumpikin kirjailija on kieltänyt suoranaisen yhteyden. Tekstit toimivat omillaan. Yhteyksien näkeminen ei silti ole kiellettyä. Nyt tässä maailmantilanteessa, jossa on syntynyt koalitio ja sen ulkopuoliset maat tai jossa oma maamme Suomi yrittää pitää linjansa ulkopolitiikkansa suhteen, tuo sekä kirjat että niiden kuvallisen tulkinnan kovin lähelle. Miten näitä sotaelokuvia nyt onkaan tällä hetkellä menossa ja tulossa. Johtuuko se maailmankuvan hallitsemattomuudesta. Kaoottisesta kuvasta. Jotain orientaalista voi nähdä elokuvien suuren taistelun elefanttien ratsastajissa. Mutta kuten todettu on, sanan magia toimii yhä. Sitä sanotaan eri tahojen retoriikaksi. Meillä sana oli todella voimissaan runonlaulajien aikaan. Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon ja luonnon kuuntelemaan. Ei ihme että Tolkien, joka kuvasi Gandalfin, oli kiinnostunut Kalevalasta.
Vihollisten ja ystävien kuvaus toimii perinteisellä linjalla. Vihollinen on kuvattu mahdollisimman epämääräisenä, möykkynä maasta. Sellaisena jonka toivoisi olevan olematta. Sen sijaan jopa kuolleiden armeija liittokunnan joukoissa oli positiivinen ilmiö ja muodostaa vihreänä läpikuultavana massana hyvän visuaalisen yksityiskohdan. Näinhän toimitaan. Kun toisen maailmansodan kuvastossa vihollinen on melkein aina kuvattu tiptop-asuihin puettuna julmurina niin nyt on tehty toisinpäin. Tämähän johtuu tietenkin kirjoista mutta tärkeintä on se, että vihollinen eroaa muista jo ulkoisesti.

Tolkienin kirjat olen lukenut kauan sitten. Tolkien-elämäkerran myös vuosia sitten eikä sekään ollut mikään kirjojen sisältöjä pohtiva teos. Mutta onhan näissä ritareissa ainesta moniin perikuviin ja -hahmoihin. Oli tietäjät, jotka näkivät tähden. On Galdalf, joka kulkee sanansaattajana ja henkisenä isänä. Oli ristiretket ja ristiritarit. Tässä hiljan vielä sanottiin käytävän ristiretkelle. Sormuksen ritareita on yhdeksän ja kahdeksan heistä saapuu perille. Heillä on tehtävä, joka on salattava, mutta tehtävä on raskas ja yhteiskuntaa suojeleva. Oli Jeesus, jolla oli opetuslapsia. Hänen tehtävänsä Testamenttien mukaan ei ollut salainen. Sen lähtökohta tosin sitä osin oli ennen kuin se julkiseksi tuli. Jumalainen sanansaattaja, Messias. Jos Matteuksen evankeliumissa on hippunenkaan totta, niin ihminen joka siten saarnaa joutui mitä ilmeisimmin ristinpuulle. Tie Tuomiovuorelle Sormuksen herrassa ei ole muuta kuin kärsimysten tie, via dolorosa, mutta viekotuksia täynnä, sillä siihen on yhdistetty myös erämaan tuska. Sormuksen ympyrämuotoon on kirjattu pahuus.

Elokuvista pidin ehdottomasti ensimmäistä parhaana, toista osiin hajoavina sirpaleina ja kolmatta mahtavana näkyvänä, jolla oli liian monta loppua ja liikaa pituutta. Olen pienimuotoisten elokuvien ystävä, mutta annan arvoa ystävyydelle jota tässä melko hellästi kuvattiin. Annan arvoa myös järjelliselle järjestyksenhallinnalle kuvanteossa. Siitä olisi helposti tullut kaaos. Mitä kaipasin niin pientä etäisyyttä. Onko mieltä kuvata jättimäisiä armeijoita syöksymässä toistensa sekaan ja miekkojen silpovaa voimaa. Kun kuitenkin, onneksi, tietää että kyse on "tehdystä" kuvasta. Antaisin paljon kuvan viattomuuden puolesta.
Viimeinen elokuva tulee niittämään palkintoja ja kuten sanottu sotaelokuvat näyttävät olevan tulossa ja menossa.

Fflam ja kumppanit, tolkienistit hyvät, eikä teillä ole mitään sanottavaa kirjailijasta, kirjoista tai elokuvista. Ensimmäinen aloitukseni täällä ja kirjoitin sen varmaan liian lukkoon. Mutta todellisuudessa HUOM! se on avoin ja kaikki toimii kutsuna Tolkienin ystäville sanoa mielipiteensä. Minähän kerron suoraan, että kirjojen lukemisesta kohdallani on vuosia. Te ehkä olette olleet roolipeleissä mukana yms. Olisi hauska tietää. Sehän siinä on. En halunnut esiintyä opettajana vaikka ehkä sellainen kuva sitten tulikin.

---

No olilpa hyvä että tulit juttelemaan parahin Fflam. En ole arvoisa mutta jos niin haluat niin ...! Olen vanhoja satukirjoja katsellessani ja lukiessani (suomennokset) ollut ihmeissäni sanan haltia/haltija, halitiar/haltijatar -vaihteluista. Vanhemmissa painoksissa on aina haltia/haltiatar mutta uudemmissa yleensä j on mukana. En ollut esittämääsi asiaa tullut edes ajatelleeksi.
Mitä sotaan tulee, niin olen ollut käsityksessä että Tolkienin tekstiä on juuri toiseen maailmansotaan verrattu mutta hän ei ole itse ajatuksesta pitänyt. Ensimmäisen maailmansodan lokaiset maisemat ja juoksuhaudat ovat kyllä monesti kirjoihin kirjatut joten ne ehkä ovatkin konkreettinen pohja. Kirjojen valmistumisaika taasen tuo myös toisen sodan kovin lähelle, joten ehkä ne molemmat ovat jonkinlainen katastrofipanos joka on ollut kirjailijan taakkana.
Olen itse myös sitä mieltä, että Tolkienin kirjat ovat sodanvastaisia mutta elokuvat hilluvat kyllä siinä rajalla, nämä kaksi viimeistä. Se raja on ilmeisen vaikea ja luo toisaalta ambivalenttia tunnetta työhön mikä sekin on mielenkiintoista. Kun on kyse hyvästä ja pahasta. Tolkienmaailma on mielestäni kuitenkin laajempi kuin pelkästään kaksijakoinen näkemys.
Lukukokemus ja kirjan tulkinta ovat sellaisia asioita, että mielestäni hyvä kirjailija (ja hyvä elokuvaohjaaja työryhmineen) jättää aina hieman aukkoa, joka jää lukijan, kokijan täytettäväksi. Ei saa lukita tekstiä niin kuin minä olin tehnyt aloittaessani tämän jutun. Siinähän se sivuilla vaeltaminen onkin että itse kuin elää mukana. Jos sinne mukaan ei mahdu niin seinä on vastassa silloin.
Tuo kolmiodraama johon viittasit oli mielestäni kyllä orastavana kirjoissa mutta täysin piilossa vain yhdessä mielessä.

En ole unohtanut kirjojen alkuja. Ei ole vaan sattunut nyt mitään erikoista mutta laitan erään tänään. Olen kyllä havainnut uurastuksesi. Aloituksesi ovat olleet hyviä. Älä lannistu.

---

Tuota kolmiodraaman alkiota joka oli vain yhden mielessä tarkoitin. Muut eivät siitä tienneet lainkaan. Kovin kotaisasti puhut Arasta.
Mistähän oikein olen saanut nuo vuosiluvut, jotka alustukseeni kirjasin. Luultavasti siitä Tolkien-elämäkerrasta jonka muinoin luin. Se oli ruotsinkielinen mutta en nyt muista kirjoittajaa ja ehkä se oli käännös ruotsiksi, englannista luultavasti.
Viime lukukokemuksesi on kovin tuore. Minulla taasen vanha mutta muistan miten vaikuttavaa se lukeminen oli. En ole nopea lukija lainkaan. Mutta kirjat kyllä pitivät hyppysissään. Minulla oli silloin pari työtoveria, jotka olivat faneja. Tuli juteltua niin töissä kuin kotona. Pisimmät keskustelut kävin nuoremman sisareni kanssa puhelimen välityksellä. Hän kun asuu toisella paikkakunnalla. Ne jutut olivat pitkiä ja miten paljon asioista irtosikaan. Oli kuin ei puheelle olisi loppua ollut tulossa.
Tolkien on ollut erikoinen ihminen. Tuo kirja jonka hänestä luin kertoi myös Narnia-sarjan luojan, Lewisin, ja Tolkienin ystävyydestä ja kariutumisesta uskonnollisiin erimielisyyksiin tai pikemmin L:n elämässä tapahtuneeseen henkilökohtaiseen ratkaisuun avioitua eronneen naisen kanssa. Jäi kuitenkin kuin avoimeksi, lausumattomaksi kysymykseksi, olisiko ystävyyden katko ollut Tolkienin puolelta yhteydessä millään tavoin Lewisinkin valitsemaan tarinoinnin lajiin. Toisen maailman synnyttämiseen.

---

Selvityksenä muille sanottakoon että päivällä kävin kyllä ulkona ja näyttelyssä (Juhani Linnovaara) välillä, muistin myös syödä ja nyt olin uutisilla eli en nyt sentään elä pelkästään virtuaalisesti.
Mutta eräs seikka tähän. Katsoin Nykysuomen sanakirjasta ja haltija/haltija toimivat siellä rinnan.
Olen ollut Tolkienin myötä iloinen siitä, että myös tämä kirjallisuuden alue huomataan. Mielestäni kirjallisuuden Nobel on väärin jaettu jo monta kertaa siinä mielessä, että aina on unohdettu tietty tarinoinnin tai kirjallisuuden laji kokonaan. Olisi nyt syytä kumota postuumin palkinnon kielto ja jakaa se esim. Tolkienin, Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin kesken. Myös rauhanpalkinto voisi olla heille aivan omiaan. Sen he todella ansaitsisivat.
Ja mitä häpeällistä on esim. kirjallisuudessa jonka toiset luokittelevat lasten- tai nuortenkirjoiksi. Minulle esim. Anni Swanin sadut ovat kirjallisuutta, joka vaikuttaa. Se kertoo elämästä vain eri tavoin kuin arkirealismiin viety elämäntarina.

Olen ajoittain suorastaan ahminut "Tolkienin tarinoita" (kuten 1970-luvulla sanottiin), mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana en ole Tolkienia lukenut. Saatan siis lätistä jotain sellaista, mikä on 1990-luvulla osoittautunut joutavaksi. Filmatisoinneista en ole kiinnostunut, kosken usko tärkeimmän - Tolkienin lumoavan tyylin - välittyvän elokuvan kautta. (Olen aina ihmetellyt, miksi jostain romaanista pitävät ihmiset lähes välttämättä haluavat nähdä romaaniin perustuvan elokuvan. Yleensä filmatisointi poistaa teoksesta sen "lumon" ja jäljelle jää pelkkä juoni/tarina ja hahmot. Miksi kiduttaa itseään moisella?)

Sormusten herraan liittyen minua on jäänyt vaivaamaan yksi asia, Tolkienin maailman mustavalkoisuus. Hyvä on puhtoisen hyvää, paha todella Pahaa. Näin siitä huolimatta, että Tolkien muistaakseni on koettanut vaimentaa asetelmaa mm. henkilökuvauksen yhteydessä. Mustavalkoisuudella tarkoitan Tolkienin yleistä ideologista yksiselitteisyyttä, en esim. kuvauksen tai hahmojen yksiniitisyyttä. En luulottele, että Sormusten herra "selittyisi" maailmansodilla, totalitarismin (fasismi & kommunismi) etenemisellä Euroopassa tms. asioilla.

Tolkienin mustavalkoisuus on "metafyysistä" siinä mielessä, että maailmassa on jotain todella Hyvää ja todella Pahaa, jotka sitten ilmenevät maailmassa ihmisten (ja muiden olentojen) toiminnan kautta. En aikoinaan tiennyt Tolkienin ankarasta katolisuudesta, joten en käsittänyt mustavalkoisuuden ideologista lähdettä. En ole vakuuttunut, että hänen katolisuutensa "selittäisi" kyseisen mustavalkoisuuden, mutta ainakin itselleni hänen katolisuutensa tietäminen on ollut valaisevaa.

Joka tapauksessa, daideellisessa mielessä Sormusten herran ongelma on Tolkienin ajattelun arvottavassa mustavalkoisuudessa: hyvä ja paha taistelevat maailman hallinnasta, niinpä maailma jakautuu hyvään ja pahaan, jotka taistelevat jokaisessa älyllisessä olennossa. (On siis pidettävä jatkuvasti kirjaa maanpiirin kohtalosta - mille osapuolelle mikin pläntti ja sielu kuuluu? Juuri tämä ärsyttää itseäni kaikenlaisessa kronikoinnissa.) Taistelu, sen paremmin yksilön sisäinen kuin yksilöiden välinenkään, ei mielestäni kuitenkaan hedelmöitä tarinaa. "Taistelun" jatkuva läsnäolo voisi tehdä hahmoista hyvinkin särmikkäitä ja monitahoisia, kuten on parhaimman kirjallisuuden ja elokuvan laita. Samoin se tekisi olentojen kanssakäymisestä moniselitteistä ja jännitteistä. Sormusten herrassa näin ei käy. Kun vastaantulija on tunnistettu viholliseksi, niin eikun miekka heilumaan. Näin ollen myös henkilökuvaus on melko yksiniitistä. Tolkienin kohdalla tämä pintapuolisuus ei ensimmäisellä lukemalla häiritse, koska hänen tyylinsä vie mennessään (so. Kersti Juvan käännös on hyvä). Siksi Sormusten herrasta jää hyvälle mielelle. On toinen juttu, jos erehtyy lukemaan Tolkienia uudelleen. Vieraannuin Tolkienin tarinoista, koska pidin hänen kielestään ja erehdyin palaamaan samojen tarinoiden pariin uudelleen.

Vaan ei tämä niin vakavaa liene. Jahka pari vuosikymmentä kuluu, niin enköhän pääse taas aidosti nauttimaan Tolkienin kerronnasta. Minua kiinnostaisi tietää, onko kellään samansuuntaisia kokemuksia, joko Tolkieniin tahi muihin kirjailijoihin liittyen.

No Jesperhän siinä! Voi miten hauskaa ja minä kun jo luulin että Sinulle on käynyt kalpaten. Lähtösi ajoittui niin siihen hakkerointiajankohtaan ja olit juuri opettanut meikäläisenkin korsoroimaan. Mutta olethan palannut.

Minä olen Tolkienin jutut lukenut antaumuksella silloin aikanaan vain kerran, mutta jutellut niistä kirjoista eri ihmisten kanssa ehkä enemmän kuin monista muista kirjoista. Olin todellisen innostuksen vallassa. En tiedä mitä uusi lukeminen toisi tullessaan. Pelkäsin aloittaa uudestaan Linnan Pohjantähtiä koska ensimmäinen kokemus silloin heti kirjojen ilmestyttyä oli jo ikäni vuoksi ollut todella voimakas. Mutta niiden suhteen en pettynyt. Oli vain erilainen lukukerta ja eri henkilökaaret nousivat sieltä esiin.
Mutta onhan niitä kirjoja, joita lukiessa kokee aivan eri asioita, eritasoisia myös kuin joskus ennen. Niinhän se on filmienkin suhteen. Joitain arvostaa yhä tai aina vaan enemmän ja joistain voi löytää vaikka ilonaiheita toisella tavalla jollei vallan pettymyksiäkin.
Mitä Tolkieniin tulee niin eivät kuitenkaan hänen luomansa hobitit tai haltijat/haltiat ole kaikki samoin kuin eivät ihmisetkään samanlaisia. Heidän moraalinen asennoitumisensa myös vaihtelee. Mutta tarinaan kuuluu jo sinällään, että seurueen jäsenet arvioidaan myös moraaliltaan. Jos siinä lipsutaan niin sehän vaikuttaa kaikkeen. Minua ei ainakaan lukiessa kaksijakoisuus häirinnyt.
Tolkienin maailma piirtyy aika hyvin samoin kuin hänen hahmonsa mielikuvituksen siivin ominkin avuin. Kirjailija ei kuvia hyväksynyt vaikka itse kuvitti. Minua kiinnostaa kuvallinen puoli myös. Elokuvat ovat kaikki erilaisia ja myös eritasoisia. En mitään menettänyt kun ne katsoin.
Mutta hauskinta on kun tulit mistä tulitkin.

Ryhmäteatteri esitti -80-luvun lopulla kahtena kesänä Viaporin Hyvän Omantunnon bastionin kesäteatterissa Sormusten herraa kuusituntisena näytelmäsovituksena. Mennessäni sitä katsomaan oli tarina minulle ennalta vieras, lukuunottamatta sitä, että jotkut koulutoverit olivat juttua siteeranneet ja olleet siihen ilmeisen mielistyneitä.
Esitys oli minullekin tajunnanvirtaa liikutteleva, jo fiiliksensä takia. Ryhmiksessä oli siihen aikaan voimissaan Affe Hällströmin kasaritiimi, Taneli Mäkelä, Pertti Sveholm, Ville Virtanen, Kari Väänänen ja olipa mukana nuori ja tuntematon Martti Suosalokin... Tarinanvienti oli intensiivistä eikä kerrontaan voinut pitkästyä.

Yritin sittemmin lukea Sormusten herraa, siinä onnistumatta. Vasta Sormusten ritarit-leffa avasi tarinan minulle pari vuotta sitten uudelleen. Onneksi tätä hienoa kokonaisuutta ei ole yritetty tehdä millään halpismentaliteetillä. Leffatrilogia, vaikken sen viimeistä osaa olekaan vielä nähnyt, tekee kunniaa nimenomaan Tolkienin tarinalle, tapahtumille ja henkilöille.

Pelkäsin pahinta kun menin katsomaan ensimmäistä elokuvaa Sormusten ritarit mutta se olikin aika laadukas. Pidän yleensä aivan yksinkertaisesta kuvasta. Ei manipulointia. Tolkienin yhteydessä hyväksyin keinonäkymät kyllä hyvin helposti.

Marja S. kirjoitti: Mitä Tolkieniin tulee niin eivät kuitenkaan hänen luomansa hobitit tai haltijat/haltiat ole kaikki samoin kuin eivät ihmisetkään samanlaisia. Heidän moraalinen asennoitumisensa myös vaihtelee. Mutta tarinaan kuuluu jo sinällään, että seurueen jäsenet arvioidaan myös moraaliltaan. Jos siinä lipsutaan niin sehän vaikuttaa kaikkeen. Minua ei ainakaan lukiessa kaksijakoisuus häirinnyt.

Tolkienin maailma piirtyy aika hyvin samoin kuin hänen hahmonsa mielikuvituksen siivin ominkin avuin. Kirjailija ei kuvia hyväksynyt vaikka itse kuvitti. Minua kiinnostaa kuvallinen puoli myös. Elokuvat ovat kaikki erilaisia ja myös eritasoisia. En mitään menettänyt kun ne katsoin.
Mutta hauskinta on kun tulit mistä tulitkin.

Kiitos vain, Marja. (Olen keskusteluja seuraillut, paitsi joulunpäivinä, ja jonkun pikaisen vierasviestin heittänytkin.) Pari nopeaa:

1. On totta mitä sanot seurueen jäsenten moraalisesta koettelusta. Vaan eikö tuollainen kuulu ylipäänsä satujen ja tarujen ainekseen? Ne opettavat meille moraalisia (yhteisö-) hyveitä...

2. Eikö muuten pistä silmään, että sama normatiivisen moraalikaavan pakko on kaikkien elävien yllä?

3. Minusta yksilökuvauksen rajoittuneisuutta on yksilöiden moraalisista koetteluista huolimatta (jotka valottavat vain osaa yksilön 'ominaisuuksista').

Pitää tietenkin paikkansa. Kunhan ajattelin Boromir/Faramir -veljesparia. Sinun kakkoskohtasi on sen sijaan hieman arveluttavampi. Tarujen ulkopuolella täällä meidän pallollamme, jossa arkielämämme tapahtuu, ei juuri 2. pykälästä paljoa välitetä.
Olen monta kertaa ajatellut että käyn vain katsomassa ja lähden pois kokonaan koska ei ole sanottavaa enää vaan yleistä mutinaa vaan. Mutta sitten on jokin pysäyttänyt. Tänään Sinun Avatar-kuvasi. Olet rajalla kulkeva ihminen. Eikö. Mitä kerroit niin sai minut heti yhdistämään Sinut ja erään viestin kirjaklassikoissa aiheena Rothin kirjan suomennos. Hyvä juttu. Minä en olisi sitä Vieraana kirjoittanut. Niin moni kirjoittaa nykyään Vieraana vaikka olisi rekisteröitynyt. Ensi katsannolla ei voi tietää kirjoittajaa. Jotkut sentään allekirjoittavat juttunsa että ei sen puoleen.
Erikoinen asuinpaikka Sinulla samoin kuin VastaMyrkyllä. Missähän päin palloa tai ulkoavaruutta paikka sijaitsee jos voi kysyä. Terveisin Marja

Marja S. kirjoitti: Tarujen ulkopuolella täällä meidän pallollamme, jossa arkielämämme tapahtuu, ei juuri 2. pykälästä paljoa välitetä.
Olen monta kertaa ajatellut että käyn vain katsomassa ja lähden pois kokonaan koska ei ole sanottavaa enää vaan yleistä mutinaa vaan. Mutta sitten on jokin pysäyttänyt. Tänään Sinun Avatar-kuvasi. Olet rajalla kulkeva ihminen. Eikö. Mitä kerroit niin sai minut heti yhdistämään Sinut ja erään viestin kirjaklassikoissa aiheena Rothin kirjan suomennos. Hyvä juttu. Minä en olisi sitä Vieraana kirjoittanut. Niin moni kirjoittaa nykyään Vieraana vaikka olisi rekisteröitynyt. Ensi katsannolla ei voi tietää kirjoittajaa. Jotkut sentään allekirjoittavat juttunsa että ei sen puoleen.
Erikoinen asuinpaikka Sinulla samoin kuin VastaMyrkyllä. Missähän päin palloa tai ulkoavaruutta paikka sijaitsee jos voi kysyä. Terveisin Marja

Hmm, totta puhut, ei tarujen ulkopuolella, mutta Tolkienin Tarussa on toisin ja tarkoitin sitä. Ihmettelen mitä kirjoitat Rothista. Siis Philipistä, vai Josephista? Olenko minä taas kännipäissä raakkunut jonkin raflan ulkopuolella? Tuo avatar-juttu (avatar? mitä se on?) nyt oli yksi vitsi. Pitää kuitenkin muistaa, että minun lapsuuden Kymijoki on Idän ja Lännen Rajajoki aikojen takaa.

Kakania on historiallinen raja, jos haluat lisää raja-metaforiikkaa. Robert Musil kirjoittaa 1930-luvun keskeneräisessä romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia mätänevästä keisarillisesta Itävallasta Kakaniana. (1. maailmansota kaatoi viimeiset euroimperiumit Kaksoismonarkian, Saksan ja Venäjän, nuo tänään liki romanttiset monikulttuurisuuden järkäleet, joita EUssa omalla tavallaan nyt jäljitellään.) Romaani kuulunee viiden tärkeimmän 1900-luvun romaanin joukkoon. Ei pelkkää romaaniteknistä temppuilua, vaan kokonaisen sivilisaation ja aikakauden kuolinlaulu.

Kakania eli menneessä eikä aavistanut, että loppu on edessä. Samoin on nyt. 1900-luvun lopun demokraattinen hyvinvointi-Suomi on lopussa. Tilalle tulee Brysselin vasallien hallinnoima - ja hyödyntämä - 2000-luvun Suomi. Yhdenlainen banaanitasavalta. Se on monelle katkera paikka. Eräille mahdollisuus kahmia omaisuuksia ja "valtaa". Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Asema on sama kuin ensin Itämaalla ja sitten suuriruhtinaskunnalla. Vitsi on siinä, että minä jo elän siellä ja ihmettelen miksi kanssaihmiset elävät menneessä...

Hyv'yötä