YLE Radio 1

Ajatelkaamme Mahlerin muodoltaankin epätavallista, kahta nopeaa ja ivallista keskiosaa reunustavat massiiviset Adagiorunoelmat, Yhdeksättä sinfoniaa, jossa jokainen sen neljästä osasta edustaa erityisiä jäähyväisiä; ensimmäinen rakenteeltaan ainutlaatuinen Andante-osa mm. jäähyväisiä rakkaudelle, toinen "Ländler" maalaiselämän yksinkertaisille iloille, kolmas pilkallinen Rondo-"Burleske" mm. hienostuneelle elämälle ja vihdoin suurenmoista Adagio-finaalia, joka on hyvästijättö elämälle itselleen kuvatessaan kuolemistapahtumaa, henkilökohtaista kokemusta siitä miltä tuntuu kun kaikki alkaa raueta vähän kerrassaan. Sinfonian viimeisen sivun tempomerkintänä on "hyvin hitaasti", ja siltä varalta, että joku ei ymmärtäisi tätä, Mahler on lisännyt siihen myös "adagissimo". Se on sana, jota ei ollut käytetty siihen mennessä, koska "adagio" tai "adagio molto" on hitain mahdollinen tempo. Mutta tuon sivun ylälaidassa olevan "adagissimon" ja viimeisten tahtien välillä on noin seitsemän muuta sanallista ohjetta: "pidättäen", "yhä pidättäen", "yhä hitaammin", "niin hitaasti kuin mahdollista". Ja tämä kaikki sivulla, joka jo alkoi "adagissimo", toisin sanoen mahdollisimman hitaasti. Ja sitten nuo tauot... esimerkiksi "neljännestauko" saattaa kestää kymmenen sekuntia; niin hitaaksi se voi käydä. Se vain kestää ja kestää ja hiipuu sitten pois...


Mitä asioita tarvittaan että kappaletta voidaan kutsua sinfoniaksi?

1900-luvulla alettiin myös käyttää termiä "kamarisinfonia" pienelle orkesterille, ts. kamariorkesterille sävelletystä sinfoniasta, joita mm. Schönberg sävelsi tonaalisella kaudellaan,ja jonka ensimmäinen kamarisinfoniassa opus 9, "kaksikasvoinen peili", kuten siitä on sattuvasti sanottu, voidaan jo erottaa vivahduksia etsiskelevästä tyylistä ja jota voidaan pitää niin kutsutun "Uuden Musiikin" lähtökohtana vielä suuremmassa määrin kuin hänen sinfonista runoansa Pelléas ja Melisande tai jopa hänen teostansa "Gurre-lieder".

Teos kuvastaa toisaalta Schönbergin romantiikan aikaa ja toisaalta hänen kokeilunhaluaan. Ollessaan yhä velkaa perinteelle monin tavoin, kamarisinfonia ilmentää muotosarjallista muutosta musiikillisessa ajattelussa, jonka olemassaolosta Schönberg itse ei ollut täysin tietoinen tähän aikaan.

Nimitys "kamarisinfonia" ei ainoastaan viittaa sinfoniaan, joka käyttää kamariorkesteria, kamarimusiikillisia voimia, vaan nimenomaisemmin tekstuuriltaan kamarimusiikilliseen sinfoniaan, lähestymistapa, joka välttämättömästi takaa, että jokainen ääni on ajateltu viimeistä yksityiskohtaa myöten. Tästä johtuen teoksessa ei ole melodian tai säestyksen kaavamaisuutta.

Eikä tämä prosessi ole ulottumatta teoksen kokonaismuotoon. Koska muodollisesti yksittäisten osien teemat ja sivuteemat ovat läheisessä keskinäisessä suhteessa toisiinsa, Schönberg saattoi luopua klassisten esikuvien mukaisesta osien mallista, kuten hän oli luopunut ensimmäisessä d-mollijousikvartetossaan ja valita sen sijaan yksiosaisen sinfonisen muotorakenteen.

Seitsemännessä sinfoniassaan Sibelius toteutti todella uutta luovana muotoperiaatteena rakennekaavan, jonka siis Arnold Schönberg - mahdollisesti Mahlerin 5. sinfoniasta idean saatuaan - keksi kyseisessä 1. kamarisinfoniassaan vuodelta 1906 ja jota sittemmin myös Franz Schmidt käytti 4. sinfoniassaan vuonna 1933.

Siitä huolimatta viisi jaksoa joista Schönbergin teos muodostuu, voidaan tunnistaa ensimmäisellä kuulemalla: 1. Sonaatti-Allegro, 2. Scherzo, 3. Kehittely, 4. Adagio, 5. Kertaus ja Finaali.Teoksen monista teemoista viidestä päällekkäisestä puhtaasta kvartista rakennettu pääteema on saavuttanut tiettyä kuuluisuutta sen fanfaarimaisesta luonteesta johtuen.

Berliinin matkallaan Sibelius oli konsertissa kokemassa kuinka Schönbergin kamarisinfonialle vihellettiin ja huudettiin. Hän aavisteli, että tämän "musiikillisen kubismin" takana on jotain suurta, mutta epäili, että Schönberg ei kykenisi toteuttamaan sitä. "Että voi nähdä asiat näin käy kyllä päinsä. Mutta korvien piinaa se on. Aivojenpinnistyksen tulos." Schönbergin jousikvartetto n:o 2, opus 10, antoi hänelle ajateltavaa: "Hän kiinnostaa minua tavattomasti." Kesällä hän lausui yhdysvaltalaiselle musiikkilehdelle: "On säveltäjä, jota ihailen suuresti: Arnold Schönberg." Tuolloin hän ihaili jousikvarteton Schönbergiä, mutta vierasti kamarisinfonian, jotka molemmat vielä kuuluvat hänen tonaalisen kautensa teoksiin, uusia konstruktiivisia pyrkimyksiä, jotka leimaavat kamarisinfoniaa siitä huolimatta, että se on kvartettoa edeltävä teos.

Teoksissa kuten "Kirkastettu Yö" tai "Pelléas ja Melisande", joka on suurimpia koskaan sävellettyjä sinfoninen runoja, huomaamme Schönbergin hyväksyvän melkein varauksitta myöhäisromanttisen tonaalisen sävelkielen premissit, ja huolimatta epätavallisen eloisasta ja hyvin integroidusta sisäisten äänten rakenteesta ja ajoittaisesta erityisen laaja-alaisesta bassolinjasta nämä teokset korkeintaan vihjaavat , mihin suuntaan Schönbergin asiat todellisuudessa olivat kehittymässä.

Verrattuna näihin varhaisimpiin tonaalisiin teoksiin vain muutamaa vuotta myöhemmin syntyneet teokset paljastavat Schönbergin älyllisen voiman, joka oli painokkaasti tunkeutumassa vaistomaisempiin prosesseihin; jos Schönbergin kamarisinfonioita verrataan esimerkiksi "Verklärte Nachtiin" ja varhaisiin liedeihin, niissä on uskomatonta voimaa ja driveä - ne ovat teoksia, joita ihmeellisen luja käsi kontrolloi. Siinä missä "Kirkastettu Yö" on rapsodinen ja oikullinen, raukea ja sekvenssimäinen, kamarisinfoniat ovat tiukkoja ja ohjattuja, funktionaalisia ja klassisia.

kopioida. Ja kunnon sinfonia raja minusta siinä että orkesterin äänenvärejä hyödynnetään kunnolla kuten Pjotr (tuliko oikein?) T. teki.

Joskus sinfoniaksi kutsutaan myös säveltäjältään keskeneräiseksi ja jopa luonnosasteelle jääneitä sinfonian yritelmiä, jotka sittemmin jonkun muun myöhemmin käsikirjoituksen orkesteripartituurin täydentäneen tai luonnostellun pianopartituurin pohjalta orkestroineen kätilönä toimineen kauaskatseisen ja kaukaa viisaan, mutta ennen muuta asialleen vihkiytyneen rekonstruoija-spesialistin auttavalla kädellä ovat lopulta pitkän viestimaratoninsa maalinauhan katkaisseena nousseet konserttisalien parnassolle parrasvaloihin loistamaan ja poseeraamaan suurelle yleisölle.

Tällaisia teoksia ovat mm. Schubertin 8. h-mollisinfonia D 759 ns. "Keskeneräinen", Brucknerin 9. ja Mahlerin 10. sinfonia, joita esitetään hyvin vaihtelevassa muodossa, mutta ennen muuta Schubertin 7. e-molli/E-duurisinfonia D 729 ja 10. D-duurisinfonia D 936A.

On myös olemassa niin sanoakseni "spekulatiivisia sinfonioita", kuten esim. Schubertin Gmunden-Gastein-sinfonia D 849, jonka olemassaolosta ja nelikätisen pianosonaatin C-duuri "Grand Duo" D 812 (nykytutkimuksen käsityksen mukaan kysymyksessä on sinfonia D 944, ei mikään itsenäinen teos) mahdollisesta sinfonia-alkuperästä, yhteydestä tai identtisyydestä edellisen tai jonkin muun entuudestaan tuntemattoman sinfonian kanssa voidaan ainakin spekuloida, sikäli kun viimeksimainittu ei alkuperäisversiossaan tunnu täysin vastaavan teoksen sointi-ideaa.

Brian Newbouldin täydentämän ja orkestroiman Schubertin 10. sinfonian ensimmäisen sonaattimuotoisen Allegro Maestoso-osan pääteemassa Schubert siteeraa oopperansa "Der Graf von Gleichen" Mozartin buffa-oopperoiden hengen elähdyttämän raikkaan ja kypsän, Hassanin, Kurtin ja Suleikan, tertseton melodiaa. Sinfonian kaunis ja karu Andante-osa panee jo selvästi aavistelemaan Mahlerin laveaa sinfoniikkaa.. 3. osan Scherzo tai oikeammin rondo-muotoinen kontrapunktinen finaali on sinfonian osista mielestäni vähiten onnistunut.

Schubertin sinfoniafragmentti D-duuri D 615 vuodelta 1818 on romanttisine tuulahduksineen jo askel kohti "Suuren" C-duurisinfonian maailmaa ja D 708A D-duuri, neliosainen luonnos, jonka muodoltaan valmis grandioosi Scherzo enteilee aiheiltaan ja rytmikuvioiltaan Schumannia ja hiukan jopa Beethovenin 9. sinfonian Scherzo-osaa, mutta ennen kaikkea se panee selvästi aavistelemaan Schubertin "Suuren" C-duurisinfonian omaperäisesti kehitettyä, mielikuvituksellista Scherzo-muotoa, joka oli siementävä myöhemmin suuria Brucknerin Scherzoja.

Kadoksissa olevat sinfoniat ovatkin sitten jo oma lukunsa, kuten esim. Leevi Madetojan 4. sinfonia.

Emme pidä.

Mitähän se sinfoniamusiikki mahtaa oikein olla ja pitää sisällään? Taitaa olla yllä epämääräinen termi kuin kevyt musiikki, johon saa mahtumaan kaikkea mahdollista vaikkapa Vivaldista alken. Ja miten upea rytmimusiikin säveltäjä onkaan Bach! Liedit luokittelen itkuvirsiin, ne ovat järjestään ikävystyttäviä ja yksitoikkoisia.

Sinfonioiksi nimettyjä sävelteoksia kyllä kuunteleen, mutta yleensä sieltä vanhemmasta päästä, 1950-luku taitaa olla jonkinlainen raja, vaikkei kylläkään ylittämätön. Muuten, esimerkiksi Rossini taisi nimetä myös oopperan alkusoiton sinfoniaksi, ainakin levykannen mukaan.

Mutta kunnon reipas, iloinen dixieland, se on poikaa!

VeHy kirjoitti:Mitähän se sinfoniamusiikki mahtaa oikein olla ja pitää sisällään? Taitaa olla yllä epämääräinen termi kuin kevyt musiikki, johon saa mahtumaan kaikkea mahdollista vaikkapa Vivaldista alken. Ja miten upea rytmimusiikin säveltäjä onkaan Bach! Liedit luokittelen itkuvirsiin, ne ovat järjestään ikävystyttäviä ja yksitoikkoisia.

Sinfonioiksi nimettyjä sävelteoksia kyllä kuunteleen, mutta yleensä sieltä vanhemmasta päästä, 1950-luku taitaa olla jonkinlainen raja, vaikkei kylläkään ylittämätön. Muuten, esimerkiksi Rossini taisi nimetä myös oopperan alkusoiton sinfoniaksi, ainakin levykannen mukaan.

Mutta kunnon reipas, iloinen dixieland, se on poikaa!

Pikemminkin niin teki Bach, mutta kyse ei ollut vielä klassisesta saati romanttisen sinfoniakäsityksen ja tradition kantaisästä ja alkuidusta, joka sai alkunsa varhaisklassisten mestarien hyppysissä niin Italiassa kolmiosaisesta italialaisesta ooppera-alkusoitosta, joita Mozartkin ahkerasti sävelsi kuin saksassakin Bachin poikien ja Mannheimin koululaisten menuetilliset sinfoniat, joista Haydn oli imevä äidinmaitonsa. Upeeta tekstiä!

Hetken luulin, että tuo upeeta tekstiä tarkoitti minun kirjoittamaani lainausta mutta ei kai nyt sentään.

Tästä turhasta lainauksesta on hra Hiirtä huomautettu useaan kertaan, mutta ei hän näköjaan ymmärrä selkeää tekstiä. Minunkin tekstini on siinä yläpuolella luettavissa ilman sen kummempia etsimisiä, pelkkä viittaus tyyliinn "Kuten Vehy edellä...." tai jotain muuta sinne päin..

VeHy kirjoitti:Tästä turhasta lainauksesta on hra Hiirtä huomautettu useaan kertaan(...)

Ja lainausta voi myös lyhentää, hra Hiiri.

Kukas osaisi kertoa, mistä sana sinfonia tulee? Pitkää latinaa aikoinaan lukeneena olen erottavani sanan keskeltä kirjainyhdistelmän fon, joka on mukana myös esimerkiksi telefoonissa ja megafoonissa, mutta sekin taitaa olla sittenkin kreikkaa. Ja jos nykyisin jokin alkaa tavulla sin tai san, niin se yleensä tarkoittaa, että ilman jotakin.....

Kreikkaa, sanoo minun Wahrig. 'Symphonia' on yhteensoimista:

- 'syn': yhteen
- 'phone': ääni

Jesper kirjoitti:Kreikkaa, sanoo minun Wahrig. 'Symphonia' on yhteensoimista:

- 'syn': yhteen
- 'phone': ääni

On tärkeätä muistaa, että kye on sonaattityyppisiastä teoksista, joiden ensiosa rakentuu klassiella kaudella sanan ankarimmassa merkityksessä sonaattimuodolle. Rossinin alkusoitot eivät täytä kumpaakaannäiastä kriteereistä ja normistosta.

Pidän sinfonioista varsinkin Beethovenin! Tässä lyhyt vastaus!

Ei voi yleistää. Pidän mm.Antonin Dvorakin sinfonioista 8 ja 9, Mozart, Beethoven ja Sibeliuskin tekevät vaikutuksen ja erinomaisia on varmasti muitakin. Dvorakin 9 on kuitenkin ehdoton lempparini, monestakin syystä. Joku asiantuntija voisi sanoa, että siksi, kun se on niin yksinkertainen. OK, sekin on mielestäni ihan käypä syy pitää Dvorakin 9:stä.

moxu kirjoitti:Ei voi yleistää. Pidän mm.Antonin Dvorakin sinfonioista 8 ja 9, Mozart, Beethoven ja Sibeliuskin tekevät vaikutuksen ja erinomaisia on varmasti muitakin. Dvorakin 9 on kuitenkin ehdoton lempparini, monestakin syystä. Joku asiantuntija voisi sanoa, että siksi, kun se on niin yksinkertainen. OK, sekin on mielestäni ihan käypä syy pitää Dvorakin 9:stä.

Minusta ei, ne kansansävelmät häiritsevät palvellen epäsinfonista rakennetta ja funktiota olivatpa slvaavlaisia tai intiaaneilta peräisin. Maneereja täynnä koko teos. Minusta Schubertin 7. sinfonia, E-duuri, on hulppea teos.

Hra Hiiri -

Sinulla on Ehdottoman Makeita Voltteja hienoissa musiikkianalyyseissäsi, jotta paljon kiitoksia!

Sen kummemmin asiaa ajattelematta olen soitellut muitten hommieni taustalla myös sinfonioita, Mozartia, Beethovenia, Mahleria, Rautavaaraa sekä monia muita shostakovitseja ja joskus sitten esimerkiksi todennut pörhistelevän korviani radio-ohjelmalle, jossa on kuulutettu tulevaksi joku tietty sinfonia: Ai jaha se olikin toi!!!

Mulla on sisäänrakennettu musikaalisuus, mutta en ole saanut sellaista koulutusta, että laillasi pystyisin paiskomaan teorioita ympäriinsä. Mutta ei se mitään, pystymme nauttimaan musiikista, jokainen omalla tavallamme.

Musiikki on KIVAA, myös muu kuin sinfoniat.

Nimittäin siitä, että pidänkö Sinfonioista vai en?

Olin SKOPin Taidekerhon Johtokunnassa 1990, ja ehdotin,
että kun Leif Segerstam keksi esittää kaikki Bethofvenin Sinfoniat
yhdessä konsertissa, niin lähtisimme joukolla mukaan.

Selitin, että jos Helsingin Kaupungin Sinfonia Orkesteri
jaksaa soittaa kaikki Bethofvenin Sinfoniat yhteen menoon,
niin kyllä Me (ISOLLA siksi, että pankkilaiset oli silloin arvostettuja)
jaksamme kyllä kuunnella konsertin kokonaan.

- No meitä SKOPpilaisia oli silloinkin petetty!
Heitä hjälppas Turun Kaupungin Sinfonia Orkesteri.