YLE Radio 1

Kuvittelemmeko ja luulemmeko me lopultakin vain, että voisimme olla kiinnostuneita intihimoisesti myös joidenkin sellaisten kuriositeeteiksi tai rariteeteiksi luokiteltujen, vähemmän jos lainkaan tunnettujen säveltaiteilijoiden tuotannosta ja musiikillisesta estetiikasta, jotka levyteollisuus, media, radio ja konserttiohjelmat ovat julistaneet pannaan ikiajoiksi, tyrkyttäessään ja tuputtaessaan meille lakkaamatta kollektiivisiksi suosikeiksemme katsomiaan säveltäjänimiä siekailemattatuutin täydeltä osoittamatta pienintäkään musikillista arvostelukykyä, "kaikki tai ei mitään sibestä" periaatteella, tai "mitä vaikeampi ja kielellisesti soinnukkaampi ja hienostuneempi nimi lausua sen parempaa taidetta", tai kykyä erottaa itse taide sen tekijästä, vai uskooko täällä enää kukaan muu kuin minä sellaiseen lähes absurditeettia hipovaan vakaumukseen ja esteettiseen teoriaan että musiikki-instituutioiden kaltoin kohdelluimpien ja täydelliseen unohdukseen hiipuneiden säveltäjienkin joukossa saattaa lymytä rikkaan emotionaalisten kokemusten kirjon tarjoamia merkittäviä sävelteoksia, jotka on luonut aito ja sydämeltään tunteva taiteilija, joka on antanut palttua ajan muoti-ilmiöille ja kirjoittanut vain sen minkä sisällään pakottavasti tuntee, jonka on halunnut musiikillaan potentiaalisille kuulijoilleen ilmaista tai mikä on tuntunut sisäiseltä välttämättömyydeltä kutsumukselleen, äänelleen ja taiteellisille visioilleen uskollisena pysyen anakronistiksi historian tuomitsemana tai joka ei saanut maalaisen ja vähäpätöisen syntyperänsä vuoksi nauttia valokeilasta wieniläisen kerman ja itävaltalaisten monarkkien ja porvarillisen yhteiskuntaeliitin kukoistuksen päivinä seurapiirien huomion kohteena näiden joskus kaikkein mehukkaimmissakin skandaaleissa ryvettyneenä, jotka ovat suoneet kunnian kasvattaa kaikkein inhotuimpienkin avantgardistien mainetta suurten ja perinteikkäiden musiikikeskusten loiston aikoina perifeeristen sivilisaatioiden katvealueiden tuottamien taiteellisesti laadukkaiden tulosten kustannuksella, joiden mainetta edes suurten kansainvälisten kulttuuritapahtumien kuten kulttuuriolympialaisten tai ISCM:n tuomat riemuvoitot ja mitalisade eivät ole avittaneet tuuman vertaa painopisteen sijaitessa germanisen ja anglosaksisen kulttuuripropagandan kovassa ytimessä.

Mistä tämä voi johtua? kenties teoriasta arjalaisen rodun paremmuudesta pohjoisiin kansoihin verrattuna joilla ei ole uskottu olevan sivistystä lainkaan. Levymarkkinoita on näet helpompi rakentaa historiallisesti kiinnostavien ja tunnetuimpien henkiöhahmojen varaan joiden saavutukset ja elämä olivat kytkeytyneet kansakunnan kohtalonhetkiin ja suuruudenaikoihin joita he teoksissa heijastelevatkin emotionaalisen lisän muodostamana äänenä kiistellympinä persooninakin..

Puhuitko/puhuitteko tästä??
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bleach_(manga)

Tuli muuten mieleen, kun tuoreinta Jeff Beck -antia matustelin, että jos jossakin ei syntyperillä ja säädyillä ole merkitystä, niin blues/jazz-pohjaisessa nykymusiikissa. Siinä pärjää vain ns. näytöillä.

Minä en kovin montaa ns. rock-muusikkoa jaksa ihan aikuisen oikeasti fanittaa, etenkään 1960-luvulla aloittaneista enkuista, joista suurin osa on mediapellejä. Bob Frippin ohella dikkaan yhä Jeff Beckistä, kun kitaramiehistä puhutaan. Parin viikon takaista soitantaa Luccan festivaaleilta on tarjolla täällä, radiolähetyksestä, joten älkää ihmetelkö tuota höpötyksen määrää (mikä kyllä natsaa aika hyvin kurjalaiseen heinäkuuhun).

Ja voi jeesuspeeristus mitä nykyfunkmetaldzääzziä nuo neljä lavalla heittivätkään!
Beckin (kitara) lisäksi äänessä Rhonda Smith (basso + vähän laulua), Jason Rebello (sormiot) ja itse Narada Michael Walden (runput). Natsaa mainiosti tähän +30C-ilmapiiriin!

Bändi ei ole ihan standardi Jeff Beck Band, koska vakiobasisti, parikymppinen Tal Wilkenfeld on muiden kiireiden takia poissa. Tilalla on pitkänlinjan Price-basisti Rhonda Smith. Ehkä toisenlaisen otteen omaavan basistin käyttö sai Beckin korvaamaan Vinnie Colaiutan Naradalla. Tiedä häntä. Enivei, Tal on ihmeen lyyrinen soittaja, ja silti melko funk. Rhonda toisaalla ekstrasyvästi heviraskas funk. Ja Narada... siinä meillä cookin' hot drummerboy, tuttu jo 35 vuoden takaa: Luccan setin aloitusbiisi, Mahavishnu Orchestran Eternity's Breath, on sama, joka aloitti MO:n Visions of the Emerald Beyondin, jolla Narada soitti.

Jännä juttu, että Beck tykkää naisbasisteista. Tai ehkä se on showmanshippiä? Luohan se tiettyä jännitettä kun lavan näkyvät hahmot ovat kuusvitonen ukkeli ja parikymppinen mimmi. Kuulemani mukaan ainakin keski-ikäinen miesyleisö on yleensä ottanut Beckin basistit lämmöllä suosioonsa... Syystäkin!

Mutta jos tarkastelemme esim. richard straussin paljon soitettua ohjelmallista alppi-sinfoniaa jolle on tyypillistä periodimainen käsitys sinfonisuudesta ovat koko jälkimadetojalaisen koulukunnan luomukset sinfoniselta käsittelyltään orgaanisemmin kasvavia motiivisessa merkitsevyydessään ja näin aidosti sinfonisia. seikka jonka ilolla pistin merkille tuukkasen merisinfoniaa hyperventiloidessani pakahtuneena sydäntä koskettavasta intohimoisesta poltteesta sen pehmeän impressionistisesti merenkäyntiä kuvailevasta aaltoilevasta alusta lähtien dramaturgisesti huikaisevasti rakennetun sinfonisen kaaren loppuun asti pääteemaan johdattelevan paluun suvantovaiheineen osan hengähdustauon edellyttämää lyhytaikaista desilluusiota vasten. syvää tyydytystä tuotti myös melartinin 6. graniittimaisen järkälemäinen ja intonimon kieliä koskettava avausosa. lisää tällaista joka täyttää sielun hyvää televällä mannalla.

brahmsin musiikki uupuu spontaanisuutta ja keksintää schumanninkin ontuvaa sinfonian orgaanisesti kehittyvää muodon arkkitehtuuria enemmän akateemisten poseearailujen muodostuessa itsetarkoituksellisiksi klisheiksi. schubertin marginaaliset tilapäisseopitteet eivät edusta hänen ilmaisuvoimaisinta ja tunnekylläisintä romantiikan uudelle alueelle työntyvää lyyrilllistä säveltaidettaan kuten jo spigelritter jtai jopa des teufels hydraulicus alkusoiotoitoista, d 26 taikaharppumelodraaman 3. näytökseen, aöfonso ja estrellaan, kaksosiin, sakuntalaan, salamankaan, der vierjährige posteniin fierrabrasiin paholaisen huvilinnaan jne. on nähtävissä, vain schubertin oopperta ansaitsevat armahduksen., sinfoniat ja soitinmusiikii on kaluttu loppuun asti. harmonisen kielen ja sanavaraston laajentuminen on kiektopnut ja kuljettanut musiikilliset ideaalini kaus schubertilaisesta maaperästä 1900 luvun myöhäisaromantiikkaan ja suomalaiset tuntemattomat säveltäjänerot on vieneet sydämeni schubertilta. sorry franz ei siinä näin pitänyt käydä. mutta ajat muuttuvat ja meidän on muututtava sävelkielen uudistumisen myötä. populaarisäveltähät maistuvat homeelle

Vaan kukapa ilmoittikaan tämän totuuden:

Barokkimusiikki ja eläimiin sekaantuminen ovat aina vähemmistöjen harrastuksia.

Jestas sentään... toiseen noista synneistä olen jo syyllistynyt!

Lause tuli yhdestä Donnerin filkasta.

VeHy kirjoitti:Jestas sentään... toiseen noista synneistä olen jo syyllistynyt!

Niin minäkin. Eiköhän seuraavaksi uskaltauduta kokeilemaan tuota ba-rokkia?

hyvin erikoinen ilmiö kiistämättä on se ettei siben varsinkin myöhäisempien sinfonioiden oudon streeli, mutta myös varhaisempien melko karkeahko soitinnus, harmaan ahdistava yksitoikkoisuus ja kaavoittunut kansallisromantiikka saa aikaan likipitäen ja oletettavasti miltei kaikkien aikalaistensa ja jälkiromantikkojen sinfonisen musiikin tavoin täyttymään sydäntäni riemusta ja pakahduttavasta hurmiosta rakenteen rapsodisuudestakin huolimatta joka on silmiinpistävää mm. krohnin hieman musiikiopiston kevätnäytteen omaisen oppilastyömäisesti haparoivassa mutta myös Uuno klamin soitinnukseltaan mestarillisissa sinfonioissa, valitettavasti vain pari nimeä mainitakseni, vaikka melartini ohella tuukkanen , furuhjem, linnala, madetoja, ranta, ikonen, haapalainen, leiviskä, pesonen, ym. täyttäisivät korkeimmat laatukriteerit ja on täysin käsittämätöntä ettei keidenkään muiden kansallisromanttisen tradition tärkeksi edustajiksi katsottujen ja nimettyjen säveltäjienkään tuotanto saa minkäänlaista kiinnostusta ja huomiota osakseen edes kotimassa kuten kuvataide, saati ulkomailla, ei konserttienjärjestäjien tai levy-yhtiöidenkään taholta minkä he kiistämättä kuitenkin ansaitisivat riippumatta omasta mielipiteestäni jonka mukaan uusien musiikillisten löytöretkien tekeminen unohdettujen säveltäjien musiikkiin on hyvin fasinoivaa ja imponoivaa mitä kuvitella saattaa kuin kuunnella samoja hohtonsa menettäneitä ja sävelkieleltään pedanttisia teoksia jotka eivät tunnu antavan tai avautuvan kuuklijalleen enää millään tavoin kuin korkeintaan viihteen asemassa.

katseeni valuessa sibestä lattianrajaan apaattisena kun merikannon ja raition modernismikin saa sen kohoamaan sähköistävänä kohden katonrajaa ja kehon jännittymään kuin viulun kieli. mm. melartinin 3 sinfonia kuuluu niihin iäti lumoaviin ja haltioituneen vaikutuksen tekeviin sävelaarteisiin 6. ohella. jäykkä traditio sanelee kuitenkin ohjelmistopolitiikan ja sen tautologisen kaavan.

Tämä tutkimustulos liittynee ainakin jonkin aasinsillan välityksellä tähän aihepiiriin:
http://yle.fi/alueet/helsinki/2010/10/n ... 64381.html

Onhan tämä itsellenikin mielenkiintoinen tieto. Isoisäni nopeus radiosähköttäjän toimessaan ja se, mitä Turun musiikkiluokilla herkässä iässä ollessani tapahtui, eivät siis sittenkään ole kuin puolittaisia selityksiä kaikkeen siihen, mitä omaan musiikilliseen suhteeseeni tulee...

moxu kirjoitti:Tämä tutkimustulos liittynee ainakin jonkin aasinsillan välityksellä tähän aihepiiriin:
http://yle.fi/alueet/helsinki/2010/10/n ... 64381.html

Onhan tämä itsellenikin mielenkiintoinen tieto. Isoisäni nopeus radiosähköttäjän toimessaan ja se, mitä Turun musiikkiluokilla herkässä iässä ollessani tapahtui, eivät siis sittenkään ole kuin puolittaisia selityksiä (...)

Juu, kun samplet (so. otokset populaatiosta) ovat riittäviä, niin päädymme Gaussin käyrälle lähes "luonnostaan". Tässäkin asiassa. Onneksi yksilön paikka käyrällä vaihtelee mitattavan muuttujan mukaan... muuten ennaltamääräytymisopille saattaisi olla nykyistä enemmän kysyntää. ;)

Kuuntelin eilen joltisessakin ja intesiivisyysasteelta vaihtelevassa ekstaasissa tuukkasta, mm. meri-sinfoniaa ja melartinin jousikvartettoja ja sinfonioita. voi sittä onnea, jota taide voi ihmispololle, joka vetonuorien sikermänä toimivan älynsä välityksellä pannaan kuin maailmanteatterin nukke liikkeelle levottomuuten ja hyörinään maailmassa kuuluvaan tahtoonsa tiukasti sidottuna, suoda, taiteen puhtaiden tuotteiden korkeimman henkisen täyttymyksen vapauttaessa hänen älynsä näyttelemästä nuken roolia tässä suuressa tahtoon ja sen tarkoitusperiin sidotussa näytelmässä nauttiessaan aitiosta käsin puhtaasti objektiivisella harrastuksella kuin vieraseen ulkomaailmaan katsomastaan ilveilystä.

Et siis ollut seuraamassa Sibelius-viulukilpailun finaaleja?

VeHy kirjoitti:Et siis ollut seuraamassa Sibelius-viulukilpailun finaaleja?

viulukonsertot eivät erityisemmin kiinnosta minua sävellysmuotona ollessaan sinfonioota usein kevyempää tavaraa, mutta kun kilpailuissa ei muutoinkaan esitetty itselleni erityisen läheisten ja merkityksellisten säveltäjien musiikkia ei sen seuraaminenkaan tällä tavoin tuntunut erityisen mielekkäältä ja kiehtovalta pelkän uteliaisuuden tyydyttämisen välineeltä. sitä paitsi musiikillisen kokemuksen kannalta muutoin kuin ehkä kilpailuvietin ei ole erityisen oleellista ja merkittävää kuka kulloisissakin viulukilpailuissa on joidenkin mielestä parempi viulusti kuin joku toinen kun pääasia kuitenkin on taide itsessään ja sen aikaansaamat emotionaaliset kokemukset jolloin focun on muualla kuin esittävässä taiteilijassa suhteessa muihin osanottajiin ja heidän tekniseen valmiuteensa ja lavaleijonankarismaan. mutta täytyy myöntää että suomalaisista viulukonsertoista olen nauttinut tähän mennessä ehkä eniten melartinin, merikannon ja tuukkasen teoksista kun saatavuus yleisesti ottaen viulukonserttogenreellä on varsin niukkaa.