YLE Radio 1

Moniko on kirjan ehtinyt lukea. En minä ainakaan vielä. Pirkko Saisiosta oli hyvä tv-dokumentti tässä aivan hiljan. En käsitä, mitä hänen lesboutensa hänen kirjojensa arvoon vaikuttaa. En myöskään Holapan mainintaa tässä yhteydessä. Eikö se nyt voi käydä mieleen mitenkään, että ihmisillä, myös homoseksuaaleilla, on ihmisen oikeus olla ja elää. Ei se ainakaan jotain palkintoa alenna. Eikä mitään muutakaan.
Onko kukaan homoseksuaali valittanut sitä, että taas tuli jollekin heterolle palkinto. Ei varmaan.

Jäi vallan äskeisestä vastauksesta oma suositus pois. Jos kuka ei vielä ole lukenut Jane Austenin kirjoja (HUOM! en tarkoita niitä filmejä joita tehtiin tuossa yhdessä nosteessa enkä kirjaan kirjoitettuja, muiden kirjoittamia jatko-osia, sinänsä jo rikos tuollainen: kirjailija aloittaa ja lopettaa kirjansa itse!!!), niin hyvät ihmiset lukekaa ihmeessä.
Jos kirjailijaa pitää feminiinisenä ja salonkikeskustelujen tulkkina, niin väärässä on lukijan mieli. Kyllä Austenilla on taito hallussaan. Hän ei kuvaa luontoa juuri lainkaan mutta eikö vain asuttu alue kiilaa mieleen aivan väkisinkin. Siitä puhutaan katselun kohteena. On osattava oikein katsella maisemaa. Se on taito.
Miten vankka hän onkaan ironiassaan ja lempeydessään. Jos minkä hän taitaa hyvin niin dialogin kirjoittamisen. Koska ihmisillä ei ole suurempaa huolta ruoanlaitosta eikä hevospelien siivouksesta niin voidaan keskittyä ihmissuhteiden karkeloon. Mutta tietenkin toisin kuin Kauniissa ja rohkeissa, olenhan sitä sen verran katsonut. Mutta aina on raha mukana. Ihmiset arvioidaan rahassa ja sitten määritellään muulla tavoin.
Jos teitä vielä arveluttaa, niin P. D. Jamesin poliisi Adam Dalgliesh (?) lukee Austenin kirjoja jatkuvasti.

Kiukkuinen vai mikä nyt liet reetta, tule takaisin. Etkö huomaa, että se yksi tyhmä siellä muutaman fiksun kanssa soutaa ja huopaa. Iloinen uutinen: on perheeseeni hankittu Sebaldin kirja Austerlitz. Ei se ole minulle, mutta saan sen jossain vaiheessa käsiinii. Edistystä kuitenkin vai mitä.
On niin rauhallinen olo ollut, että vanhastaan tiedän sen tietävän kivenheittoa päähän. No, se tulee kulmankäänteessä. Mutta saahan sitä hieman riehakoida. Eilen otin vanhan Christien käsiini illalla: Lordin kuolema, kirjoitettu 30-luvulla ja sen huomaa. Miten sillä Christiellä riittikin tuota antisemitismiä muillekin jakaa. Maailmaa matkanneena ja tietävänä ihmisenä! Mutta vaikka siinä on heikkoutensa niin sen avulla saan kyllä unen. Olen sen ennenkin kokenut.

Palaan tämän listan tarkoituksen äärelle. Suosittelen mielestäni hyvää kirjaa. Tänään sain luetuksi loppuun Philip Rothin "Ihmisen tahran", joka päättää (?) Rothin tuoreen sarjan "Amerikkalainen pastoraali" - "Mieheni oli kommunisti" - "Ihmisen tahra".

Kiinnostavaa, että inhimillisten himojen, seksuaalisuuden ja pakkomielteiden tarkastelulla - "Portnoyn taudista" suomentamattomaan "Sabbath's Theateriin" - maineensa luonut Roth on vanhemmiten 'kypsynyt' lähes historialliseksi kirjailijaksi. Teemana näyttäisi olevan Yhdysvaltain demokraattis-egalitaarisen ihanteellisuuden perinnön jauhautuminen 1900-luvun lopun myllerryksessä. "Ihmisen tahran" tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, mutta historia on hyvin vahvasti läsnä, Yhdysvaltain historia, rotu- ja sukupuolisuhteiden historia, riiston ja alistamisen historia. Rothin näkemys maastaan ei ole järin valoisa. Jotain on mennyt peruuttamattomasti pieleen.

Hyvin ikävää on, että "Ihmisen tahran" suomennoksen viimeistely on jätetty tekemättä. WSOY on vähintään yhtä syyllinen kuin kääntäjä Kristiina Rikman; ainoakaan kustannustoimittaja ei liene tekstiä lukenut. Yksikään hyvän suomen kielen ystävä ei käännöstä tälläisenään hyväksyne. WSOY on näemmä halunnut kirjan ajoissa markkinoille, "Ihmisen tahra" -elokuvan teattereihin tulon aikaan, jotta joulumarkkinamyynti olisi optimissaan. Hävytöntä! Yhtä hävytöntä on, että WSOY:n kanssa samaan konserniin kuuluvan Helsingin Sanomien arvostelussa ei mainittu suomennoksen ongelmia - huonoa asiakaspalvelua. (Sen sijaan tämänpäiväisessä Hesarissa naputetaan Don DeLillon "Cosmopoliksen" käännöksen joistakin kömmähdyksistä - mutta DeLillon kustantaja onkin kilpaileva Tammi...)

WSOY:n pitäisi huonon työn takia joko antaa halukkaille rahat takaisin välittömästi tai huolehtia ensi vuonna siitä, että 1. laitoksen ostaneet saavat vanhalla kirjallaan uuden, korjatun laitoksen kun se ilmestyy! Muu on huijausta.

Philip Rothin "Ihmisen tahra" on hyvä romaani. Se kannattaa kuitenkin lukea mieluummin englanniksi kuin huonona käännöksenä. Ostaa sitä ei kannata, ei missään nimessä, ennen kuin WSOY huolehtii kieliasun kuntoon.

"Erittäin voimakasta.Kukaan muu jännityskirjailija ei vie lukijaa niin hyvin pimeyden ytimeen kuin Cook"
-Chicago Tribune-


Totta joka sana mitä kirjailija Cookista mainitaan.Täytyy olla varma,että herran etunimi on Thomas,sillä samalla nimellä kirjoittaa myös toinen kirjailija,jonka teokset ei yllä Thoman H. tasolle.

Sain juuri luettua kirjan Kuulustelu ja nautin lukemisesta niin paljon,että löin jarruja päälle,sillä muuten olisin lukenut kirjan yhdessä päivässä.
Kirja kertoo kahdella aikatasolla ja itse tarina vain 12 tunnin viiveellä.Mutta tarina on hyvin rakennettu ja ratkaisu selviää vasta viimeisellä sivuilla.

Saman kirjailijan edellinen huikea tarina oli kirja nimeltään:Chathamin koulun tapaus.Myös tässä kirjassa on vähän samanlaista teemaa,eli hullun Rakkauden ja siihen liittyvä "rikos" paljastuu myös viimeisellä sivuilla.Molemmissa kirjoissa on vahva tarinan tuntu ja suomennokset toimivat hyvin.

Kuulustelun ensimmäinen lause on jo tullut esille Kirjan ensimmäisessä lauseessa.

Vieraan suositusta noudatan iloisena. En lue kirjaa ennen kuin se on kunnollisesti käännetty. Kovin ansiokas repliikki muuten. Ajattelin, miten Tammi toimii niin toisin. J. K. Rowlingin Potterit ovat kai niin suosittuja, että suomentajalle voidaan antaa hänen haluamansa käännösaika. On monia, jotka eivät lähde kahlaamaan satoja sivuja välillä keskinkertaisellakin kielitaidolla. Suomentajan käyttämiin käännösmuotoihin tottuminen on yhdysside kirjojen välillä. Tuosta syystä luin aikanaan Taru Sormusten Herrasta jäkeen Hobitit englanniksi. Suomentaja oli vaihtunut tuossa välissä. Ja minä luin väärässä järjestyksessä onneksi. Vaikka Bilbon tarina on ensimmäinen, kuin alkulause trilogialle, niin nimien ja termien tulee tietenkin olla samoja.

Reiska, koen että Sinä osaat nauttia asioista. Minä vielä mietin, miten paljon kaikkea aikaansa sidottua aatemaailmaa kirjailija kuljettaa mukanaan ja sysää sen kirjan lehdille. Luen vielä iltaisin Christietä vähän ennen kuin lamppu sammuu.

Amos Oz on israelilainen kirjailija ja rauhanaktivisti. Luetuin ja eniten käännetty hepreankielinen nykykirjailija. Harry Potter -kirjojen ohella Tammella on ollut muutenkin rohkea linja tai hyvä apaja: Tammi on julkaissut suomeksi mm. Pahanneuvon vuoren/ Ehkä jossain muualla; Israelin maassa; Musta laatikko; ja Naisen ikävä.

2002 Ozilta ilmestyi romaanimuotoinen sukukronikka Kertomus rakkaudesta ja pimeydestä, jonka englanninkielinen painos on saatavilla kesällä 2004. Uusimmassa kirjassaan Oz omistaa peräti 6 sivun luvun kahdelle suomalaiselle lähetyssaarnaaja-tädille uskomattoman hartaassa sävyssä. Oz jopa lainaa kirjassaan sanasta sanaan Rauha Moision kirjeen itselleen. Aili Havas ja Rauha Moisio olivat mukana siinä kahdeksan hengen ei-juutalaisten joukossa, jotka kestivät läpi Jerusalemin juutalaiskorttelin piirityksen 1948 veden ja ruuan puutteessa kranaattitulessa. Harva asiasta tietää, mutta Jerusalemissa oli ollut juutalaisenemmistö viimeistään 1880-luvulta. 1948 valtauksen jälkeen viitisenkymmentä synagoogaa hävitettiin ja juutalaisista hautakivistä tehtiin katukiveä tekstit ylöspäin Transjordanian hallinnon aikaan 48-67.

Kirjassaan Oz kuvaa, miten kaksi suomalaista vanhaapiikaa (?, oma kuittaukseni, Ozin sävy on pikkupojan asenne joulupukin muoriin, hän oli itse 9-vuotias) auttoi hänen kaupunginosansa asukkaita sodan aikana. He jakoivat ruokaa, lääkkeitä ja vaatteita. Vedenjakelupäivinä je jonottivat vettä naapurien puolesta ja rohkaisivat heitä Raamatun sanalla. Myös UT:n puolelta. On erittäin raflaavaa ja rohkeaa suositulta Ozilta, että hän kuvaa pikku Amoksen, isänsä ja isosetänsä keskusteluita tätien (DODA) kanssa - koska aiheena on juutalainen nimeltä Jeesus.


Pauli.Ojala@Helsinki.fi

PS. Kanteeni Hesarista Julkisen Sanan Neuvostolle liittyen em. Israelin Itsenäisyyssodan demagogiseen juutalaisvastaiseen uutisointiin:
http://www.helsinki.fi/~pjojala/3152AHS.html

Saanko luvan esitellä etniseltä taustaltaan juutalaisia kirjailijoita? Peistaan juttuni, jota en ole julkaissut netissä:

Stalinin aikaan 1930-luvulla syntyi juutalaisen älymystön verisiä vainoja, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle vain siitä syystä, että tuolloin ei neuvoa kysytty monelta muultakaan ”Liiton” vähemmistöihin kuuluneelta osapuolelta. Useimpien juutalaisten kulttuurilaitosten oli lakkautettava toimintansa. Marraskuussa 1948 NL:ssa kiellettiin kaikki jiddishinkieliset sanomalehdet ja monet juutalaiset kustantamot suljettiin. Tammikuussa 1949 lukuisat juutalaiset upseerit, virkamiehet ja älymystön edustajat joutuivat luudan alle ”puhdistusoperaatiossa”. 50-luvun lopulla NL:ssa pantiin vireille monia oikeudenkäyntejä talousrikoksiin liittyen. Niiden seurauksena teloitetuista juutalaisia oli esimerkiksi Ukrainassa 90 % ja Moldaviassa 80 %. Hieman ennen kuolemaansa Stalin käynnisti surullisenkuuluisan ”lääkärioikeudenkäyntinsä ja teloitutti 26 kuuluisinta jiddishinkielistä kirjailijaa. Näistä ei Hesari kirjoita.

Kirjailijoina tai runoilijoina tunnetaan muun muassa hedonistinen Marcel Proust (juutalainen ainakin äitinsä puolelta), Elie Wiesel (Wiesel sai Nobelin, mutta rauhanpalkintona), Jacob Wassermann, Emil Ludwig, Arnold ja Stefan Zweig, Arthur Schnitzler, Herman Wouk, Ilia Ehrenburg, Andre Maurois alias Emile Hertzog, saksalainen Lion Feuchtwanger (1884-1958), Hermann Broch, Naphtali Imber, Franz Werfel, saksanjuutalainen nykykirjailija Jurek Becker, juutalaisesta itseinhosta tunnettu Henry Miller, Judith Krantz, italialainen tiedemies Primo Levi, Arnold Wesker, Israel Zangwill, Jonathan Kellerman, ranskalainen Georges Perec, kanadalainen Mordecai Richler, Louis Untermeyer, Harold Robbins (?), Jeffrey Archer (?), Harlan Ellison (?),Walter Lippman (Pulitzerit -58 ja -62), Grace Aguilar, kaikin puolin liberaali Irving Layton, Bela Zsolt, teologi Arthur Cohen, Leon Uris, Osip Mandelstam, sekä käsikirjoittajat Walter Bernstein ja Andrew Sorkin. George Nathan (1882-1958) oli amerikkalainen draamakriitikko. JD Salinger (?) tunnetaan kirjastaan Sieppari ruispellossa. Leon Urisin tavoin myös Israelin kaikkien aikojen suosituin kirjailija Shalom Aleichem (1859-1916) käytti kirjoissaan pitkälti juutalaisia aiheita. (Taiteilijanimi on samalla suosittu tervehdys, joka merkitsee suoraan käännettynä: ”Rauha teille!”) Aleichemin näkemästä maailmasta ei ole enää kuin rippeet jäljellä, mutta sellaisesta teoksesta kuin Viulunsoittaja katolla voi saada tunnelmasta jonkin käsityksen.

Amerikanjuutalainen kirjallisuus on ollut viimeiset viitisenkymmentä vuotta suorastaan käsite. Käsitettä ovat muokanneet sellaiset suuret nimet kuin Saul Bellow, Philip Roth, ”ei-juutalaiseksi juutalaiseksi” itseään kutsuva Norman Mailer, Marilynino pokannut Arthur Miller, Bernard Malamud, Isaac Bashevis Singer ja Joseph Heller. Nämä kirjailijat tekivät amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden ensimmäisen suuren kansainvälisen trendin. Alkuluvun menestystarinalle kirjoittivat jo Henry Roth, Nathanael West ja Nelson Algren.

Jälkiluvusta ovat vastanneet Cynthia Ozick, Grace Paley, Chaim Potok, Woody Allen, Paul Auster, Mark Helprin ja Hal Sirowitz. Vuonna 1961 Pulitzerilla palkittu Malamud sekä Singer ja Heller olivat maallistuneita rabbeja, mutta nuoremmat juutalaiset kirjailijat ovat integroituneet heitäkin selkeämmin amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Heller banalisoi satiirin keinoin avioliiton, uskonnon, politiikan, armeijan, historian ja rahanvallan. Hellerin esikoisromaanista Catch 22 (Me sotasankarit) on tehty myös elokuva. (Juutalaisen Mike Nicholsin ohjaamana.) Heller kirjoitti 38 vuodessa vain kuusi romaania, kolme näytelmää, kaksi esseeteosta ja muutamia elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Mestariteoksia ovat esikoisteoksen lisäksi olleet Herra tietää, Katso kuvaa ja Lopun ajat. Luulosairauteen taipuvainen Heller oli kuolla virusperäiseen sairauteen lääkärien vähätellessä hänen vaivojansa. Maatessaan lähes vuoden sairaalassa hän meni naimisiin hoitajansa kanssa. Heller on arvellut, että ilman II Maailmansotaa hän toimisi pesula-alalla. Philip Roth ehti kerätä liki jokaisen merkittävän amerikkalaisen kirjallisuuspalkinnon ennen Pulitzeriansa vuonna 1998. Myös Edgar Doctorow kirjoitti Yhdysvalloissa.

Oscar II Hammerstein (1895-1960) oli amerikkalainen librettisti, joka jakoi Pulitzer-palkinnon 1949 South Pacific -musikaalista. Tunnetumpi tekele lienee silti The Sound of Music. Dan Jacobson on brittiläinen novellisti ja Howard Jacobson humoristi. Arthur Waley (1889-1966) oli brittiläinen orientalisti, joka kirjoitti ja käänsi haikuja ja muita oppineiden teoksia. Arnold Zweigistä (1887-1968) tehtiin Itäsaksan taideakatemian presidentti. Stefan Zweig (1881-1942) taas kirjoitti lähinnä kuuluisia elämänkertoja.

Arthur Miller oli kaksinkertaisella Pulitzerilla palkittu kirjailija. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten näytelmästä Kauppamatkustajan kuolema, joka toi Pulitzerin ohella myös New Yorkin draamakriitikoiden piirin palkinnon ja Antionette Perry -palkinnon samana vuonna. Miller teki II Maailmansodan aikaan armeijakoulutuksesta kertovan käsikirjoituksen G.I. Joe, jonka nimi on jäänyt jonkinlaiseksi hokemaksi. Marilyn tähditti muutamia Millerin käsikirjoitusten pohjalta tehtyjä elokuvia. ”Kun sun nurinniskoin sai taiteilija Arttu”, oli Juice Leskinenkino jo aika kiskoa Marilynin kuvat seiniltään.

Pavel Tigrid (Schönfeld) (1917-2003) oli Tshekkoslovakian ehkä tunnetuin journalisti, kirjailija ja emigranttipoliitikko.Natsimiehityksen jälkeen Schöneldin osoitteet ovat olleet Saksa, USA ja Ranska. Kommunistivallan aikana Tigdid pakeni Saksaan, USA:an ja 1960 lähtien Ranskaan. Saksassa mies loi Yhdysvaltain Vapaan Euroopan radion RFE:n 1. Tshekkoslovakian toimituksen. USA:n vuosinaan Tigrid perusti Svedectvi (Todistus) –lehden, jonka Pariisin-toimituksesta muovautui itäisten poliittisten pakolaisten yksi henkinen keskus. Tigridin pääteosta (Älykkään naisen taskumatkaopas omaan kohtaloon) ovat ylistäneet naisjärjestöt.

Fyysikko Moshe Rosen on Jews-for-Jesus -liikkeen perustajahahmoja ja kirjoittanut mm. kirjan Y’shua. C.H. MacIntoshista tiedetään varsin vähän. Syntyperältään hän on juutalainen, vakaumukseltaan kristitty, lahjoiltaan kirjailija. Parhaiten MacIntosh tunnetaan viittä Mooseksen kirjaa eli pentateukia käsittelevästä symboliikkaa pureskelevasta, suomeksikin käänetystä selitysteossarjasta.

Hal Sirowitz kirjoittaa runoja vaativan äidin aiheuttamista komplekseista. Nathan Englander on USA:n kustannuskoneiston uusi tuote. Naomi Wolf (?) kirjoittaa mm. kauneuden myytistä ja siitä miten mielikuvilla hallitaan naista. Amerikkalainen historioitsija Daniel Goldhagen herätti kohua kirjallaan Hitler’s Willing Executioners, joka ilmestyi myös Saksaksi. Goldhagen piilaa nykyselkkauksia kansallissosialismin aikaiseen eläimelliseen pelkoyhteiskuntaan. Andrzej Szczypiorski vaikutti lähinnä Puolassa ja Saksassa Toisen Maailmansodan jälkeen. Nobelisti Shmuel Josef Agnonin perehtyneisyys kaikkina aikoina kirjoitettuun hepreankieliseen kirjallisuuteen näkyy hänen kyvyssään yhdistellä tuotannossaan aineksia eri vuosisatojen kielellisistä lähteistä.

Victor Klemperer (1881-1960), kapellimestari Otto Klempererin serkku, nousi kuuluisuuteen postuumisti vuonna 1995 julkaistuilla natsiaikaa käsittelevillä päiväkirjoilla. Hellittämätön kirjallinen työskentely oli lapsettomalle Klempererille keino pysyä henkisesti koossa. Elämänsä aikana hän ehti tallentaa kokemuksiaan päiväkirjoihin noin 16 000 arkin verran ohjeenaan periaate: ”Tarkkaile, tutki, paina mieleen, mitä tapahtuu - huomenna se näyttää jo toiselta, huomenna tunnet toisin. Talleta, millaiselta se näyttää ja vaikuttaa juuri nyt.” Leireistä selviydyttyään Klemperer jäi (Itä)Saksaan, jossa hänestä muodostui persona publica. Hänen elämänsä täyttivät poliittist kokoukset, luennot ja ympäri maata pidetyt esitelmät humanististen arvojen välttämättömyydestä sosialistiselle yhteiskunnalle. Lopullisen poliittisen selvyyden Klemperer saavutti Kiinan-matkansa aikana 1958, jolloin hän muuttui lopullisesti antikommunistiksi: ”Tänä iltapäivänä (24.10) minulle on selvinnyt, että kommunismi pystyy samalla tavalla vetämään primitiivisiä kansoja ylös alkumudasta, kuin syöksemään sivistyneitä kansoja siihen takaisin. Jälkimmäisessä tapauksessa se vain toimii paljon kavalammin ja saa aikaan tylsistymistä ja moraalin tuhoutumista kasvattaessaan ihmisiä systemaattisesti teeskentelyyn.”

Argentiinalainen lehtimies ja kustantaja Jacob Timmerman teki elämäntyönsä sotilasdiktatuuri niskassaan. Timmerman perusti 60- ja 70-luvuilla viikottaiset uutisaikakauslehdet Primera Planan ja Confirmadon sekä päivittäisen tabloidin La Opinionin. Sotilasjuntan ohella Argentiinan epävakaa poliittinen tilanne ja vuoristorataa kulkenut talous vaikeuttivat toimittajien työtä. Lehtien toimittajien ”katoamisista”, Timmermanin kidutuksesta ja joidenkin lehtien lakkauttamisista huolimatta Timmerman jatkoi juntan äärioikeistolaisten taustavoimien arvostelua. Vuonna 1981 ilmestynyt kirja Prisoner Without a Name, Cell Without a Number (”Nimetön vanki, numeroton selli”) kertoo kokemuksista Argentiinan kidutuskammioissa. Muutettuaan 80-luvun alussa Israeliin Timmerman arvosteli maan hallituksen Libanonin sodan aikana palestiinalaisiin kohdistunutta politiikkaa. Argentiinaan hän palasi demokratian palauttamisen jälkeen 1984 ja oli ratkaisevana todistajana juntan toimihenkilöiden oikeudenkäynneissä. Pakoon päässeiden natsijohtajien päävirta II Maailmansodan loppukahinoissa oli järjestetty juuri Etelä-Amerikkaan.

Herbert Swope (1882-1958) oli amerikkalainen toimittaja, joka kävi rohkeasti paljastamaan mm. Ku Klux Klaanin salaisuuksia, New Yorkin rikollisuutta ja Floridan vaikeita työolosuhteita. Hänellä oli kunnia saada kautta aikain ensimmäinen Pulitzer-palkinto, kuvauksestaan Saksan rintamasta I Maailmansodassa. Walter Winchell (1897-1972) oli amerikkalainen juorukolumnisti, jota luki 35 miljoonaa ihmistä.

Gustaw Herling-Grudzinski lukeutui Toisen maailmansodan jälkeen Puolan merkittävimpiin kirjailijoihin. Hänet mainittiin usein Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaiden joukossa. Sinnikkyyden perikuvana pidetty kirjailija virui 40-luvulla monta vuotta Neuvostoliiton pahamaineisen poliisin vankileirillä. Hän herätti huomiota myös Puolan ulkopuolella raottamalla stalinismin olemusta kirjassaan Inny Swiat (Toinen maailma). Kirja julkaistiin reilut 20 vuotta ennen Aleksandr Solzenitsynino Vankileirien saaristoa. Tämän ja toisen, Yöpäiväkirja-nimisen teoksen vuoksi kirjailija eli paitsi kommunistivallanpitäjien, myös vasemmistolaisen eliitin epäsuosiossa. Kirjailija itse sanoi olevansa erityisen kiinnostunut pahuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Herling-Grudzinski ehti nähdä suosionsa kasvun Puolassa ja hänelle myönnettiin viimein katolisen maan korkein kunnianosoitus, valkoisen kotkan ritarikunnan arvomerkki.

Marcel Reich-Ranickin tie Euroopan näkyvimmäksi kirjallisuskriitikoksi ei kulneut yliopiston kautta. Hänen äitinsä oli köydän rabbin tytär Preussista, isänsä puolalainen. Entinen kommunisti ja sensuurin sekä tiedustelupalvelun entinen virkailija ei ollut opiskellut päivääkään yliopistossa. Muutamassa vuodessa hänestä tuli kuitenkin saksankielisen Euroopan merkittävin kirjallisuuskriitikko. Liki puolesta miljoonasta Varsovan gheton vangista selvisi hengissä vain joitakin tuhansia. Asiallinen kuvaus Varsovan gheton elämästä on Reich-Ranickin omaelämäkerran järkyttävin osa. Sotien jälkeen kriitikko jäi asumaan Saksoihin. Hän esitteli muurin läntisellä puolella itäpuolen kirjallisuutta ja kysyttäessä, mikä häntä liittotasavallassa kiehtoi, kuului vastaus: ”Tärkeintä on, että pääsen lähtemään sieltä pois milloin tahansa”. Jo 60-luvun alussa vaikutusvaltaisimmaksi ja luetuimmaksi kriitikoksi arvioitu Reich-Ranicki sai kirjoittaa Die Zeitiin mitä tahtoi. Hän menestyi myös kirjallisten radio- ja TV-ohjelmien esiintyjänä ja on kirjoittanut useita teoksia modernista ja klassisesta kirjallisuudesta.

1950-luvun beat-sukupolven guru Allen Ginsberg oli vahvimpia amerikkalaisia nykyrunoilijoita, jonka maailmankuvaa muovasivat homous, huumeet ja idän uskonnot. Vastakulttuurin Huuto-runoelman rekyyli aiheutti vilkkaan eduskuntakeskustelun, kun se luettiin USA:sta poiketen sensuroimattomana Suomen radiossa vuonna 1969. Ginsbergin pehmeä olemus oli silminnähtävässä kontrastissa rajuimpien tekstien kanssa. Kirjallisesti suuntautuneen henkilön kirjoissaan itsestään antama vaikutelma onkin monesti vahvassa ristiriidassa hänen paikan päällä antamansa vaikutelman kanssa. Jotkut ovat cowboyta sisimmältään, mutta vaikuttavat ulospäin nörteiltä. ”Sillä hänen kirjeensä kyllä ovat, sanotaan, mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnä ollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista.” Näin lainasi Paavalikin itsestään kiertänyttä arvostelua elämää nähneelle Korintin seurakunnalle. (2 Kor 10:10.)

Naiskirjailijoita ja runoilijoita ovat olleet mm. Ester Kreitman, Vicki Baum, Judy Blume, Erica Jong, Agnes Gergely, Katja Behrens, Adrienne Rich, Fannien Hurst, Ruth Prawer Jabwhala, nobelisti Nadine Gordimer, professori Caroline M. Heilbrun alias dekkarikirjailija Amanda Cross, Pulitzer-palkittu Edna Ferber (1887-1968), Ester Broner, Cynthia Ozyck, Tillie Olsen, Grace Paley, Elaine Feinstein, Bernice Rubens, Dorothy Parker, Gertrude Stein, Lillian Hellman sekä Korkea Veisun naishahmolta nimensä saanut Shulamith Hareven. Ministerisukuun syntynyt Barbara Tuchman (1912-1989) kirjoitti lähihistoriasta ja sai Pulitzerin vuonna 1962.

Franz Kafkan elämän ja tuotannon arviointia hallitsee Franzin suhde voimakkaaseen isäänsä. Kafkamainen olo merkitsee vanhemmistaan eksyneen tai orpouden tuntemusta. Kafka ei ollut mikään legenda eläessään, vaan hänen teoksensa julkaistiin postuumisti. Kirjailijan viimeinen toivomus uskotulle Max Brodilleo oli, että tämä polttaisi kaikki käsikirjoitukset. Teokset perustivatkin sitten eksistentialismin ja absurdiuden kultin. George Steiner on kirjallisuustieteilijä. Ruotsiin paennut runoilija Nelly Sachs luovutti testamentissaan kirjojensa tuoton ja puolet Nobel-palkintonsa rahoista orpokodeille. Kirjallisuuden nobelisti Boris Pasternak kuvaa (oikeassa elämässään) hyvin juutalaisten ”ollako vai eikö olla” -asennetta stalinistiseen kommunismiin. Neuvostoliittokin tuki Israelia valtion perustamisvaiheissa, kunnes kävi selväksi, että kommunismi ei tule vakiintumaan nuoren valtion hallitusmuotona.

Göstä Knutssonin Pekka Töpöhännän piti kerätä sympatiaa edustamalla kaltoin kohdeltua juutalaista. Ilkeän Monnin puheet taas olivat toisinaan kuin suoria lainauksia Führeriltä: ”Ne joilla ei ole häntää tai jotka eivät ole oikeaa rotua (Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira) ovat orjiamme.” Monnilla oli kiusanteossaan uskollisina avustajina Pilli ja Pulla, joihin oli helppo vaikuttaa. Gnutsson kirjoittaa myös Nalle Karvatassun edesottamuksista.

Baruch Spinoza (1632-1677) on vanhimpia kuuluisien juutalaisten nimiä. Hän jakoi todellisuuden kahteen substanssiin, aineeseen ja henkeen. Hänen on katsottu edustaneen varhaista monismia. Joku on sanonut, että Spinozaa vaivasi ”jumalasärky” samaan tapaan, kuin jotakin toista korvasärky. Epäilyksistään huolimatta Spinozan ajatus pyöri aina Jumalan, tuon äärimmäisen ja viimeisen ongelman ympärillä. Hän kuoli synagoogasta pannaan julistettuna ja jakaa edelleen juutalaisten mielet puolesta ja vastaan. Martin Buber ja Hermann Cohen tunnetaan erityisesti judaismin filosofeina. ”Juutalaisuus ei ole kansakunta, ei myöskään uskonto. - Se on onnettomuus.” Sanoi Heinrich Heine. Muita filosofeja ovat olleet Max Scheler, Georg Simmel, Henri Bergson (englantilainen äidin puolelta), wieniläinen huonekalupuuseppä Karl Popper ja wieniläinen puutarhuri Ludwig Wittgenstein (1889-1951). Edmund Husserl on esittänyt, että logiikan lait eivät sano mitään subjekteista vaan käsitteiden välisistä suhteista ja että relativismi on paradoksaalista.

Pauli.Ojala@Helsinki.fi

Kiitän antoisasta luennosta, jonka luin. Pahoittelen etten linkkisivujasi käy läpi koska epäilen niiden olevan vielä pidempiä.
Yksi vaivainen lisäys meikäläiseltä täältä Suomen puolelta. Voisit hieman tutkailla tuota Zacharias Topeliusta, josta Nils Erik Forsgård kirjoittaa ansiokkaassa väitöskirjassaan I det femte inseglets tecken. En studie i den åldrande Zacharias Topelius livs- och historiefilosofi. (Svenska litteratursällskapet i Finland nr 616, Helsingfors 1998).
Kirja on antoisa, jännittävä ja monin tavoin kysymykseesi liittyvä pieni suomalainen sivujuonne.

Kiitos vaivannäöstäsi, ystävä.

Ongelma on siinä, etten ehdi lukemaan mitään kirjoja. Minä vaan dyykkaan, teksti kuitenkin omaani (tai sen äänen joka kuiskaa ;--):

Pienestä lukumäärästä huolimatta suomalaisistakin juutalaisista osa on jäänyt merkkihenkilöinä kansallisesti mieleen. Suomenjuutalaiset muistetaan niin satusetinä, kuin ehdokkaina korkeisiin kansainvälisiin poliittisiin virkoihinkin.

Suomen kansan satusetä Zacharias Topelius oli todellakin, hupaisaa kyllä, toisen vanhempansa puolelta juutalainen. Sakari Topeliuksen äiti polveutui ihka ensimmäisistä Suomeen muuttaneista juutalaisista. Topelius meni nationalismissaan niin pitkälle, että sanoi Suomen olevan Jumalan valittu maa ja suomalaisten kansan, joka oli ottanut Israelin aiemman roolin. Aikansa antisemiittisestä tyylistä poiketen hän kuitenkin tunnusti Vanhan Testamentin pelastushistorian pääpiirteet juutalaisten viitoittamasta tuhatvuotisesta valtakunnasta ja odotti Israelin kääntymistä. (Puolitoista vuosisataa sitten poliitikkojen oli näköjään tapana käyttää varsin juhlavaa kieltä.) Sakari Topelius teki 1854 ehdotuksen sinisestä ja valkoisesta Suomen ristilipun väreiksi. Välskärin kertomuksien, Sampo Lappalaisen ja Vattumatojen ohella Topelius muistetaan Maamme-kirjasta. Topelius kirjasi ensimmäisenä muinaissuomalaisen alkumyytin tai maailman syntykertomuksen, erään vienankarjalaisen laukkukauppiaan laulusta. Toppeliuksen suku tunnetaan kirkkomaalareistaan. Isä ja poika Julius ja Kaarle Krohn vaikuttivat suomalaisen kirjallisuuden professoreina kumpikin ja tutkivat muun muassa Kalevalaa.

Pauli.Ojala@helsinki.fi

Tykkään paleontologian tietokirjoista, jotka maalailevat romaanimuodossa kuvaa Kadonneesta Maailmasta.

Björn Kurten edustaa salonkikelpoista maailmankuvaa, mutta itse etsisin vastaavaa merkkikirjaa katastrofismin suhteen. Piirrän tähän vähän sapluunaa, kirjoittakaa te siitä romaani. Tämä on siis fiktiivistä:


VEDEN VIEMÄÄ

Kadonnut Maailma oli jylhempi. Vaikka syntiinlankeemus toi kuoleman, Jumala ei esimerkiksi antanut lupaa lihansyöntiin antediluviaanisessa ajassa ennen kuin Vedenpaisumuksen jälkeen. Alkuunhan ruuaksi oli annettu ainoastaan (Gen 1:29) ”kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä.”

Petoeläinten tieteellinen nimi Carnivora johtuu latinan kielen sanoista carnis, liha ja vorare, syödä tai ahmia. Väkivaltaa, raatelua tai Tuntemattoman Sotilaan pistäviä hyttysiä ei ennen syntiinlankeemusta ollut, mutta lankeemuksen jälkeenkin jotkin originaalin luomakunnan puitteet säilyivät. Kadotetun paratiisin sammaloitunutta itäporttia käytettiin ensimmäisenä uhrialttarina, poika.

Sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen nahkainen siipienväli saattoi olla jopa 17,5 metriä. Tällaisen Quetzalcoatluksen simuloinnissa jo 5,5 metrin siipien kärkivälillä varustetun liskon on arvioitu lentäneen 55 km/h. Nykyisessä ilmanpaineessa tällaisilla liskoilla olisi vaikeuksi päästä tasamaalta lentoon. (Lentoliskojen sukuun lasketaan kuuluneeksi noin 85 lajia, joista pienimmät olivat kuitenkin ainoastaan varpusen kokoisia.) Jopa joutsenten ja täyssukeltaja-vesilintujen lentoonlähtö on äärirajoillaan. Albatrossin 3,5 metrinen siipienväli on nykyään likipitäen maksimi. Fossiileina on löydetty tuplasti albatrossia suurempia höyhenpeitteisiäkin lentäjiä.

Lentoliskon ongelmatiikan kanssa vastaavanlainen on tervapääsky, joka ei sekään tahdo päästä maasta kunnolla lentoon. Lintu on kuitenkin selvittänyt ongelman tyylikkäästi: se ei koskaan laskeudu maahan. Lintu tekee ilmassa ja ilmaan kaiken muun, paitsi pesäänsä. Pesäkin on rakennettava kyllin korkealle, jotta siitä tiputtautuessa ehtisi saada tarpeeksi tuulta siipien alle.

Argentariuksen siipienväli oli 8,5 metriä. Oma arveluni on, että lentoliskot saattoivat lentää eteenpäin sekä ylös- että alaspäin suuntautuvalla siipiensä iskulla, hieman huuliharpunsoittoa tai kissan kehräystä muistuttaen. (Sisään- ja uloshengitys huuliharpussa tuottavat eri taajuista ääntä kumpikin, samoin kuin pienten kissaeläinten kurkunpää toimii hengitettäessä kumpaankin suuntaan.)

Vakavammin otettavat tutkijat olettavat, että suurten lentoliskojen täytyi pyrstön puuttumisen vuoksi tasapainoilla polkupyöräilijän tapaan lentäessään. Näissä malleissa ei yleensä oteta huomioon suuremman paineen mahdollisuutta. Muinaisen lentoliskon tavoin lepakollakaan ei ole sulkia. Sen kummassakin siivessä on kehikko, joka muistuttaa pitkää ja ohutsormista kättä. Kehikkoa peittää lähes läpinäkyvä nahka. Tällainen rakenne tekee siivestä hyvin taipuisan ja sen ansiosta lepakko kykenee vaihtamaan hetkessä lentosuuntaansa. Linnut eivät vastaavaan pysty.

Eläinkunnassa esiintyy oikeastaan kaikista tyypeistä myös lentävä versio. Tunnemme lentäviä kaloja, nisäkkäitä, hyönteisiä, liskoja sekä lintuja (mikä tosin ei välttämättä tule yllätyksenä kaikille). Itse asiassa eläinkunnan lajien enemmistö osaa lentää. Spekulaatiot lentoliskoista töppöjaloillaan vauhtia ottamassa ovat lähinnä huvittavia. Ennen on täytynyt mitä ilmeisimmin vallita suuremman ilmanpaineen. Tämä sopisi Raamatun malliin Kadonneesta Maailmasta ennen vesivaipan alassatamista. Lisää näyttöä korkeammalle paineelle tuovat parhaimmillaan 30-metrisen kerrostalon korkuiset ”hirmuliskot”. Hirmuliskojen sydän ei olisi pystynyt pumppaamaan verta näin korkealle yläilmoihin nykyisissä olosuhteissa, mikäli otus olisi nostanut kaulansa ylös. Osittain tämän ongelman vuoksi näiden lajien on arveltu olleen enemmän pitkiä kuin korkeita, jolloin pitkä häntä olisi tasapainottanut pitkää kaulaa vaaterissa.

Kaikki dinosaurukset eivät silti olleet näin suuria. Monet assosiaatiomme dinosaurusten ympäristöstä ylipäätäänkin ovat peräisin vain kirjojen kuvittajan mielikuvituksesta. Samoista kalliokerrostumista löytyy myös Ähtärissä näkemiämme eläimiä ja kasveja.

Kuka tahtoo lisää maanisen vaiheen tarinaa?

Pauli.Ojala@Helsinki.fi
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Kadonnut1.htm

Wolfgang Hildesheimer: Mozart, suomentaneet Seppo ja Päivi Heikinheimo.

Vähän siirrän sfääriä täällä hetkeksi.
Olen lukenut Aino Kallasta jouluna: Barbara von Tiesenhusen, Sudenmorsian ja Reigin pappi. Kaikki upeita teoksia. Kannattaa lukea Kallasta jos haluaa käsittää kollektiivisen mahdin ja yksilön välisen taistelun epäsuhdan ja vaikeuden. Jos on joukko henkilöiltään nimetty, se ei merkitse mitään. Heidän mielensä on sama. Yksilö on kuin uppoava laiva ja tarina sinällään ilman historiallista yhteyttä siirrettävissä nykypäivään. Näinhän se toimii. Kaikki voimallisia rakkauden ja mustasukkaisuuden kuvauksia. Ja jännittävää, "sen parin" ohessa on näissä ainakin myös aina seuraaja, sivussa kärsijä tai yleisesti kertova kertojan ääni.

Mutta mitä suosittelen niin Hilja Valtosen Neiti Talonmiestä. Olkoon minusta kaukana Marxin Pääoma, jota en ole lukenut. Manifestin vain. Valtonenhan ei punainen ollut. Voitte huoata helpotuksesta. Näin käy ilmi ainakin hänen kirjoistaan. Mutta materialisti hän tai hänen henkilönsä on upeasti Neiti Talonmiehessä. Juttu alkaa perintöriidasta ja raha on mukana kaikessa mitä seuraa. Myös opinnoissa ja rakkaudessa sillä lehti-ilmoitukseen vastattavista kirjeistä tulee niistäkin maksu. Se on työn kuvausta upeimmillaan, niin henkisen kuin fyysisenkin työn. Eräs ystäväni luki kirjan kovin nuorena ja pettyi loppuun. Hän olisi halunnut Irjan menevän opiskelemaan kuten oli aie eikä avioliiton helmaan lainkaan. Niinkin voi tuumailla kun on vielä kovin nuori ja viaton.
Suosittelen kirjaa todella.

Terry Pratchett on hyvä, ihme ettei kukaan ole maininnut. Olen tosin lukenut vain englanniksi, ehkä suomennus on epäonnistunut?

Lukekaapa Veikko Huovisen "talvituristi"ja siitä erityisesti "poikien talviretki".Kyllä Huovinen osasi jo nuorena.Uudemmista voisin suositella "arvokeskustelua".Myös Unto Ek:in eräkirjat ovat enemmän kuin tavalliset eräkirjat.