YLE Radio 1

Honkajoen esittäminen CP-vammaisena oli vuosi takaperin minulle vaikeasti vastaanotettava asia: nyt tv-sovituksen myötä bongasin sieltä avainrepliikin, jossa Lammio totesi, ettei tässä tuollaisia vapaamatkustajia hyysätä. Eli sotaa käyvä valtio priorisoi kansalaiset: heikkoja ei tarvita, eikä heillä ole arvoa (käyttöarvoa), joten kuolkoot pois. Tv-sovituksessakin katsomosta otetut kuvat osoittivat, että kohtausta oli vaikea seurata.

Samoin Lahtisen kuolema (Jeesus tulee) oli paikan päällä katsottuna huomattavasti vaikuttavampi. Hieno asia, että esitys on taltioitu, mutta kyllä teatteri on oikeassa elementissään juuri teatterissa.

Muuten uudessa Teatteri-lehdessä on iso juttu Smedsistä.

Minulta tuo jäi näkemättä joka vit,, anteeksi harmitti kovasti. Syynä oli korpidatshani, jonne ei varsinaisesti ole suunnattu mitään. Piti oikein tarkoituksellisesti katsoa elokuva: Tuulen viemät, mutta ei tullut mitään,- pelkkää pysäytyskuvaa. Perkl,,, digiboksit.

Tuo suhtautuminen vammaisiin mietityttää. Minä edustan sitä näkökantaa, että vammaisuus voi olla vitsin kohteena,- tai jonkunlaisen pilkkaamisenkin kohteena elokuva/ teatteri-yhteyksissä. Perustan sitä sillä, että vammaiset itse sanovat haluavansa normaalia kohtelua kaikissa yhteyksissä. Enitenhän ne purnaavatkin apuväline/kautta liikkumiseen liittyvissä ongelmissa, mikä on oikein.
Taiteen välineisiin pitää kuulua kaikki elämänilmiöt, myös vammaisten pilkka.

Marja Salonen kirjoitti:Eikö, hah?, Viirilä ollut kuin sivupolkuna Honkajoen menossa Inariin susia naimaan vai muistanko väärin. Ehkä sanat ovat jonkun toisen suusta.

Oikein muistat. Ne ovat Viirilän viimeiset sanat romaanissa ennen kuin Uuno Eemeli Karjula hänet ampuu varoituksena muille linjasta pakeneville. Mutta näitten lapsellisten sanojen lisäksi itse Viirilää sinänsä on nähtävissä hyvin vähän Laineen, Mollbergin tai Smedsin ohjauksissa. Ehkä Viirilä kiinnostaa minua, koska tutustuin häneen vasta romaanin kautta. Honkajoki ja Viirilä poikkeusyksilöinä, kummajaisina, sovittuvat minun mielikuvissani yksiin Heijastuksia kultaisessa silmässä elokuvan omituisen (olikohan se nyt) vääpelin kanssa. He ovat miehiä, josta Kultaisen silmän kovaluinen komentaja-Karjula toteaa, että jos mies on palikka, joka ei sovi läpi kulmikkaasta reiästä, hänet on lyötävä siitä läpi. Silloin ei tarvitse olla kysymys homoudesta tai vammaisuudesta vaan riittävästä erilaisuudesta valtaväestöön nähden.

Mutta meinaatkos Marja, että ne julkkiskuvien ampumiset kuvasivat ikäänkuin meistä ketä tahansa - pomomiehiäkin - Hauhiana ja Asumaniemenä? Mielenkiintoinen ajatus! Ennen kaikkea koska se jollain tavalla selittäisi ne ampumiset.

Minusta siinä julkkiskuvien ampumisessa oli myös kyse itsenäisen valtion instituutioiden tuhoamisesta, jossain aiemmassa näytelmän vaiheessa ammuttiin summittaisesti yleisöstä poimittuja katsojien kuvia, loppukohtauksessa sekalaista seurakuntaa yhteiskunnan huipulta. En muista keitä (so. mitä instituutioita) siinä nyt lahdattiin, mutta kuitenkin sota kyseenalaisti näiden olemassaolon ja sitten itse sodanjälkeinen aika merkitsi yhden vaiheen päättymistä: se Suomi, joka ennen sotaa oli ollut, oli kuollut - maa oli hävinnyt sodan, kielletyt kommunistijärjestöt saivat toimintaluvan, oikeistolaiset järjestöt (tai NL:n sellaisina pitämät) lakkautettiin, maa menetti alueitaan, valvontakomissio tuli mörköilemään jne.

Ihan lämmitti sydäntä nähdä vanha, arvokas Edvin Laine Smedsin Tuntemattoman jälkeen tulleessa ohjelmassa kommentoimassa Mollen Tuntemattoman tekemistä. Edvinin mukaan oli hyvä että uusi sukupolvi muodosti oman kuvansa ja näkemyksensä sodasta. Ikonoklastikkojen tehtävä on särkeä kuvia tai ainakin kyseenalaistaa niiden pätevyyttä, olkaamme kiitollisia heille, sillä ilman heidänlaisiaan tuijottaisimme apaattisina Idolseja...

Muuten tuo Edvin Laine kruunasi jo muutenkin komean uransa Turkan Seitsemän veljeksen upeana lukkarina. Ai jestas, oispa tällaisia miehiä enempi! Todellinen taiteilija.

point kirjoitti:Minusta siinä julkkiskuvien ampumisessa oli myös kyse itsenäisen valtion instituutioiden tuhoamisesta, jossain aiemmassa näytelmän vaiheessa ammuttiin summittaisesti yleisöstä poimittuja katsojien kuvia, loppukohtauksessa sekalaista seurakuntaa yhteiskunnan huipulta. En muista keitä (so. mitä instituutioita) siinä nyt lahdattiin, mutta kuitenkin sota kyseenalaisti näiden olemassaolon ja sitten itse sodanjälkeinen aika merkitsi yhden vaiheen päättymistä: se Suomi, joka ennen sotaa oli ollut, oli kuollut - maa oli hävinnyt sodan, kielletyt kommunistijärjestöt saivat toimintaluvan, oikeistolaiset järjestöt (tai NL:n sellaisina pitämät) lakkautettiin, maa menetti alueitaan, valvontakomissio tuli mörköilemään jne.

Tätähän se tietenkin tarkoittaa! Taisi minut vallata taisteluväsymys lopummalla puolta spektaakkelia, kun en osannut tätä käsittää. Itse asiassa muistan ohimennen ajatelleeni, miten nuorempana tajusin kuunnellessani Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua, että ensimmäisen tasavallan vapaa länsimaisuus oli kadonnut Suomesta hävityn sodan myötä.

Tuossa vähän myöhemmin ajattelin sitäkin, että Linnan romaanissa useammin kuin kerran taidetaan puhua siitä, etteivät korpisoturit halunneet ottaa vastaan mitään ohjelmallista julistusta ylemmältä taholta. Se, että ammutut kuvat olivat tv-ruuduissa sopisi jotenkin myös tähän selittelyyn.

Aikaisemmin Point mainitsi vapaamatkustajien hyysäämisen sen vammaiskohtauksen yhteydessä. Epäilemättä on pointti kohdallaan siinäkin. Vapaamatkustajista puhuminen on parikymmentä vuotta vanhaa päivänpoliittista kuvakieltä, joka ilmeisesti riipaisee edelleenkin niin naurettavaa kuin se onkin. Minä sitä muuten aikoinaan luulin vapaamatkustajilla tarkoitettavan osinkotuloillaan eläjiä, mutta lienen erehtynyt silloinkin.

Sellaisia erehdyksiä sattuu, hah?, mutta mitä tulee mainintaani Hauhiasta ja Asumaniemestä, niin se ei liittynyt lopun ammuntoihin vaan kohtaukseen, joka oli teatterissa aivan toisin kuin televisiossa. Hauhia saapuu täydennyksenä asemasotavaiheessa Koskelan korsuun, saa opetuksen, menee vahtiin ja kuolee. Smeds oli tehnyt kohtauksesta Hauhia-shown, jossa sotamies kuin tiskijukkana - tukka muistaakseni jotenkin rasvattuna, voi olla kuvitelmaa - esittelee korsuaan ja sen miehiä. Se oli kai yhdistelmä hänen puheistaan kavereille, kirjeestä kotiin jne. Mukana Hauhiassa oli ripaus Asumaniemeä. Hän esiintyi rehvaasti ja minä olin tikahtua, mikä tietenkin edeltää usein sitä että pian melkein itkee. Itku pitkästä ilosta, sanottiin ennen ja kovin usein lapsille. Tämä kohtaus oli telkassa kuvattu korsussa käyntinä, jonne Lammio-hahmo tai hänen mutanttinsa ystävällismielisesti kameran johdatti. Hauhian osaa teatterissa esitti sama henkilö kuin Riitaojaakin. Se, että niin moni toimi Riitaojana, oli hyvä asia. Se oli havaittu samaistumispinnaksi, joka sopii nuorelle sotaa ajattelevalle, sotaväkeen menevälle. Eivät siinä varmaan "Kaunis on kuolla ..." -laulut paljon miltään muulta kuin herjalta tunnu.

Ampumiskohtauksesta tuli mieleen, että ovatko siinä nyt Suomen sinivalkoiset värit ja äänet, jotka saivat mennä tms. Ampuminen tuntui toisaalta konkreettisemmalta telkasta katsottuna kuin teatterissa.

Sellaisia erehdyksiä sattuu, hah?, mutta mitä tulee mainintaani Hauhiasta ja Asumaniemestä, niin se ei liittynyt lopun ammuntoihin vaan kohtaukseen, joka oli teatterissa aivan toisin kuin televisiossa. Hauhia saapuu täydennyksenä asemasotavaiheessa Koskelan korsuun, saa opetuksen, menee vahtiin ja kuolee. Smeds oli tehnyt kohtauksesta Hauhia-shown, jossa sotamies kuin tiskijukkana - tukka muistaakseni jotenkin rasvattuna, voi olla kuvitelmaa - esittelee korsuaan ja sen miehiä. Se oli kai yhdistelmä hänen puheistaan kavereille, kirjeestä kotiin jne. Mukana Hauhiassa oli ripaus Asumaniemeä. Hän esiintyi rehvaasti ja minä olin tikahtua, mikä tietenkin edeltää usein sitä että pian melkein itkee. Itku pitkästä ilosta, sanottiin ennen ja kovin usein lapsille. Tämä kohtaus oli telkassa kuvattu korsussa käyntinä, jonne Lammio-hahmo tai hänen mutanttinsa ystävällismielisesti kameran johdatti. Hauhian osaa teatterissa esitti sama henkilö kuin Riitaojaakin. Se, että niin moni toimi Riitaojana, oli hyvä asia. Se oli havaittu samaistumispinnaksi, joka sopii nuorelle sotaa ajattelevalle, sotaväkeen menevälle. Eivät siinä varmaan "Kaunis on kuolla ..." -laulut paljon miltään muulta kuin herjalta tunnu.

Ampumiskohtauksesta tuli mieleen, että ovatko siinä nyt Suomen sinivalkoiset värit ja äänet, jotka saivat mennä tms. Ampuminen tuntui toisaalta konkreettisemmalta telkasta katsottuna kuin teatterissa.

Pointin kuvajutuista en tiennytkään, siis että katsomosta otettiin kuvia mukaan loppukohtaukseen.

Marja Salonen kirjoitti:Hauhia saapuu täydennyksenä asemasotavaiheessa Koskelan korsuun, saa opetuksen, menee vahtiin ja kuolee.

Anteeks' nääs, että mää osallistun viälä teitin keskusteluun.

Miks, se on tuo kuolemisen yliarvostaminen taiteessa? Entäs, jos ei kuolekaan sankarillisesti, mutta vammautuu, johon yhteiskunta osoittautui sotien aikaan ikäänkuin "ymmärtävällä" asenteella. Ja, nykyisin tietoisen kylmällä asenteella.

Suomalaisessa vielä ymmärtämättömässä asenteessa kuoleminen on uljasta, mutta viittävaille kuoleman välttäminen on on jo eri asia.
Suomen valtio on aina kunniottanut kuolleita sankareitaan enemmän kuin elämään jääneitä sotilaita.

Asenne nykypäiviin on vain koventunut. Vammautuneista ei edes uskalleta puhua.

Jos minä olisin teatr,, tai joku perkeleenohjaaja, kuvaisin vammaiset juuri niin vammaisina kuin ne ikinä elämäntilanteissaan olisivat.
Se tarkoittasi että siitä ei tulisi dokumentti jota katsottaisiin vakavalla naamalla, vaan sellainen jossa olisi ns. terveenkin oikeus nauraa äänensä käheäksi.

Voi että. Te pohditte jotain Tuntemattoman uudelleen lämmittämistä. (Mikroaalto) No, onhan noita aihealueita tulevaisuudellekin tarjolla.

Tuli vain mieleen, että miksi vammaisen ihmisen näkeminen näyttämöllä nostaa esille voimakkaan tunnereaktion, mutta itse sodan katsominen - siis järjestelmällisen, suunnitelmallisen ja tarkoituksellisen tappamisen - ei samaa saa aikaiseksi. Onko meidät manipuloitu näin hyvin.

Smedsin tulkinnassa Riitaojan hahmossa henkilöityy, ehkä hieman naiivisti, se minkä pitäisi olla meidän kaikkien luonnollisin ja ensimmäisin reaktio tappamiseen, sankaruuteen. Tuo Hauhia episodi oli jäänyt valitettavasti pois - sekin vahvisti sodan mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta.

Pesukoneiden hakkaamisen moukareilla koin aika kauheana, tarkoitan tällä muuta kuin huonoa. Koneesta tuli ihminen. Kun ensimmäinen venäläinen tuli näyttämölle, hänet löydettiin kuolleena, niin tuntui aikamoiselta, kun miehet etsivät hänen papereitaan, kuviaan jne. Venäläinen, monikerroksinen nukke oli mainio väline. Siihen liittyi äiti, lemmitty, nainen yleensä.

Kyllä minä koin koneiden hakkaamisen kauheana. Se oli järjestelmällistä sotaa. Vammainen ihminen näyttämöllä on ehkä niin yksityinen vaikka olisi yleinenkin kun ajatellaan sotaveteraaneja, että vammaisen ihmisen simputuksen tuntee ikään kuin luissa ja ytimissä saakka. Asiasta loukkaantuu moninkertaisesti.

Kristianin Tuntemattoman tv-taltiointi on jokseenkin itsenäinen taideteos, jossa tietyt asiat vahvistuvat, tietyt heikkenevät paikan päällä koettuun verrattuna. Etua tästä toki on sen verran, että ne imbesillit, jotka antoivat esityksestä lausuntoja sitä näkemättä, saattavat nyt täyttää lobotomia-aukkojaan kotiruudun kautta (tosin on melko epätodennäköistä, että kukaan negatiivisesti alunperinkin asiaan asennoitunut kykenisi ennakkoluuloistaan irtautumaan, ellei nimenomaisesti niin halua tehdä. Pääministerin näkemys asiasta olisikin nyt mielenkiintoista kuulla).
Pitää muistaa, ettei Tuntemattoman tarvitse olla kertomus sodasta, vaan selviytymistarina ylipäätään. Tuntemattoman tyypit ovat sen verran herkullisia, että ne on syytä kierrättää, samoin Linnan kielikuvat. Tarpeeton kiroilu on tietysti asia, josta voi olla monta mieltä ja minusta tuo puoli korostui tv-taltioinnissa liikaa. Siis enemmän, kuin teatterissa taannoin.
Tv-taltioinnista puuttui monia kohtauksia kokonaan, mm.Hauhia-episodi. Lisäksi tekstin kannalta olennaista oli karsittu. Ellei kyse ollutkin siitä Smedsille ominaisesta piirteestä, että hän tekee esityksiin muutoksia vielä enskarien jälkeenkin.

On kulttuuriteko, että Kristianin Tuntematon on tallessa. Se on paljon isompi juttu, kuin Mollbergin leffa, joka tehtiin sotaan nähden liian aikaisin -leffaa pääsivät vielä arvostelemaan tyypit, joilla oli asiasta liikaa sanottavaa. Nyt tuo mahdollisuus on käytännössä poissa ja kun esitys liikkuu ajattomuuden tilassa, ei sitä voi arvioida perinteisen teatterianalyysin tai edes sotaan suhtautumisen näkökulmasta.

Olen niitä joka kadun sitä, että pelkkää saamattomuuttani en ole nähnyt Smedsin tuntematonta teatterissa. Katsoin tänään tynkäversion telkkarista ja olin siitäkin vaikuttunut. Tosin en ulkoisista efekteistä kuten puskateatterimaisesta viinan kittaamisesta, yleisöä kosiskelevasta ihanaa-leijonat -euforiasta, muumimammasta käsilaukkuineen tai kammottavalla venäjällä Tuonen lehtoa mongertavasta Veeruskasta. Vähemmälläkin alleviivaamisella sodan järjettömyys olisi tullut esille. Mutta näkemäni tuntematon ei todellakaan ole vain kertomus sodasta tai selviytymistarina vaan sillä on myös syvällinen historiallis-yhteiskunnallinen ulottuvuus - minuun vetosi punikin jälkeläinen, Suomen itsenäisyyden puolesta taisteleva vänrikki Koskela, joka esittää Mannerheimin kuvan alla lapsena kuulemansa kapinalaulun tai köyhää kansaa puolustavan rakkauslaulun.

Aluksi en tajunnut näytelmän lopun kuvien ampumisen yhteyttä muuhun kontekstiin. Sitten tulin ajatelleeksi, että sodan jälkeen päitä olisi voinut putoilla paljon enemmän - varsinkin jos olisimme voittaneet sen.

Johannes kirjoitti:Tosin en ulkoisista efekteistä kuten puskateatterimaisesta viinan kittaamisesta, yleisöä kosiskelevasta ihanaa-leijonat -euforiasta, muumimammasta käsilaukkuineen tai kammottavalla venäjällä Tuonen lehtoa mongertavasta Veeruskasta.

Tuon euforisen huudon koin itse suhteessa sotaan tästä muumimamman maailmasta katsottuna. Miten paljon sitä kuuleekaan urheilukilapailujen yhteydessä, joita tosin en enää katso enkä kuule paitsi jos kisoissa jotain tulee niin että uutisissa sanotaan tai lehdestä huomaan. Sodan kauttahan pysyi tilanne sellaisena, että Suomi vastaan Venäjä on tallella esim. jääkiekossa. Suomi ei kulje Venäjän lipun alla. Olen saanut urheilusta ja sen kommervenkeistä niin tarpeekseni, että se on alue, jota aikanaan seurasin ja esim. jääkiekosta nautin, mutta nyt en tiedä urheilusta enää juuri mitään, en nimiä enkä muutakaan. Jotenkin se huuto kävi kovin hyvin omaan mielentilaani. Mikä onkaan siinä, että joku asia tai sen arvo voi niin täysin mielessä muuttua kuin esim. urheilu minun mielessäni.