YLE Radio 1

Elisessä Kirjakerhossa Jukka Kuosmasella oli aiheena Propaganda sotakirjallisuudessa ja vierainaan asiasta keskustelemassa Lasse Lehtinen ja Jari Sedergren. Ohjelmassa käsiteltiin kahta kirjaa, Eero Tuomaalan Taistelupartiota ja Teemu Kaskisen esikoisteosta Sinulle yö. Tuomaalan kirja kulkee Linnan jälkiä mutta myös radollisempiin kohtiin mennen. Tosin Sedergren oli sitä mieltä, että Sotaromaanista näkyy Linnaa juuri näistä asioista sensuroidun. Kaskisen kirja taasen kuvaa tulevaa, käsitteet sodan moraalista ovat muuttuneet. Molemmat keskustelijat pitivät esikoisteoksen taustana filmiteollisuutta, sitä kuvaa miten sota siellä nykyään kuvataan. Kaveri jätetään, on hän oma tai vieras jos siihen on tarve tai vaikkei sitäkään olisi. Suomalainen sotilas on tilaisuuden tullen myös kiduttava henkilö. Eikä tämäkään ole uusi asia. Lukijoille jaettiin toisen maailmansodan aikaan se annos tietoa, joka esti kestämisen luhistumisen. Näin olin käsittävinäni Lehtisen puheista. Keskustelu oli sen verran sujuvaa, että pitää ilmeisesti kuunnella ohjelma toistamiseen, jotta varmaan tietäisi mitä sanottiinkaan. Mielenkiintoinen ohjelma.

Hyvä ohjelma, mutten saanut Sedergrenin puheesta aina selvää.

Tänään Kirjakerho oli Helsingin Kirjamessuilla,
josta huomenna aamulla uusinta.
Seppo Puttosen toimittamana aiheena oli kritiikki,
joka jatkoa Turun Kirjamessujen runokritiikki seminaarille.
Mukana mm. kriitikko Mervi Kantokorpi
ja kirjailija, kriitikko Matti Mäkelä - joka lopuksi tiivisti
asiaansa kritiikin muotojen muutumisena...

Kritiikki on hankala asia. Ohjelmassa mainittiin kauan tunnettu tosiasia, että Hesarin mielipide heijastuu maakuntalehtiin. Kirjoitin aikanaan juttuja lasten- ja nuortenkirjoista erääseen maakuntalehteen ja varoin juuri tuota, en lukenut HS:n kritiikkejä ennen omaa kirjoittamistani. Kirjoja oli pakko niputtaa ja käsitellä aiheittain useampia samalla kertaa. Poikkeuksia olivat tietenkin alueen omat kirjailijat, joiden kirjat arvostelin erillisinä. Mutta kyllä samassa lehdessäkin voi sama kirja saada erilaisen arvion. Muistan eräänkin nuortenkirjan, joka oli ehkä tsekkiläinen, kovin hyvin kirjoitettu ja palkittu teos. Se oli kuitenkin niin synkkä etten moiseen ole törmännyt monesti edes aikuisille osoitetussa kirjallisuudessa. Lehdessä sitä ensin suositeltiin, itse en voinut sitä suositella. Se alkoi itsetuhoisesti ja siten myös päättyi. Kumma kyllä se on juuri sellainen kirja, joka on siitä valtaisasta lukumäärästä jäänyt jotenkin erityisenä mieleen.

Huomasin Hesarin mielipiteen Helena Sinervon uudesta kirjasta, mutta en ole lukenut Parnassoa, joka taas ylisti kirjan taivaisiin. Miten voikaan sama kirja tulla tulkituksi näin eri tavoin.

Marja Salonen kirjoitti:Miten voikaan sama kirja tulla tulkituksi näin eri tavoin.

Niinpä.

Aika hyviä pointseja ne Kirjakerhossa esiin nostivat.

Minua jäi kaivelemaan, että pitäisikö kriitikon tosiaankin keretä lukemaan jokin järkäle vielä toiseenkin kertaan, jos/kun huomaa teoksen kovasti monitasoiseksi ja -diskurssiseksi niin, ettei sen haltuunotto käytännössä voi onnistua yhdellä lukemisella. Ja pitääkö moisesta varoittaa Lukijaa?

Tänään 31.10.2009 haastateltiin kirjankustannustoiminnan historioitsijaa Kai Häggmania, joka korosti, ettei vuoden 1852 sensuuriasetus oikeasti haitannut kirjojen julkaisemista. (Voi olla totta, mutta asetus oli kaiketi tarkoitettu ehkäisemään ennalta julkaisutoiminnan monipuolistumista.)
Tuli kuitenkin mieleen, mitä Topelius muistelmissaan kertoo sanomalehtisensuurista, kun hän nuorena miehenä julkaisi sanomalehteä. Topelius sanoo tuskastuneensa perin pohjin kiusanhenkisiin sensoreihin, jotka käyttivät kontrolloimatonta valtaansa luonteensa mukaan. Hänhän julkaisi ruotsin kielellä, eikä kyse ollut mainitun asetuksen vaikutuksista. Mutta meillähän oli yleinen sensuuri kaiken aikaa. Olennaista kai on, että sensuuri aina antaa luvan mielivallalle.

Kysymys kirjan useampaan kertaan lukemisesta nousi taas esiin: Johanna Hulkon esikoisteos "Säkeitä Pietarista" (n. 200 sivua) oli käsittelyssä ja sen yhteydessä pohdittiin kirjailijan tarjoavan vinkkejä romaanin Salaisuuteen pitkin matkaa.

Keskustelu oli muuten hyvää näkökulmien vaihtoa, mutta tapakonservatiivina en saa niellyksi naukumista. (Kaisa Kurikka on niitä nuoria naisia, jotka eivät osaa olla naukumatta, nostamatta intonaatiota lauseiden ja toisinaan lauseiden keskellä olevien sanojen lopussa.) En muista enää arvostelijoiden argumentteja, joten käytän webkainalosauvoja: keskustelijoista Kurikka on enemmän Pääkkösen (HS 8/9), Saurama Palttalan (KSML 8/10) kannalla.

Sirpa Pääkkönen: "Aviokriisin syyksi riittää se, että mies on tylsä ja hänen arvomaailmansa on toinen kuin Annan. Nuoruudenrakastetun Andrein kohtaloon on lainattu päälle liimatun tuntuisesti lähihistorian katastrofeja."

"Hulkon romaanissa materiaalia on niin runsaasti, että se kääntyy lopulta jopa kirjaa vastaan. Päähenkilön suhde Ahmatovaan on niin ylenpalttisen palvova, ettei se tunnu uskottavalta."

Reija Palttala: "Ahmatovan voi kirjassa tulkita Annan alter egona, jonka kautta hän elää todeksi identiteettinsä toista puolta, ja Andrein kanssa puolestaan romanssia venäläisessä kulttuurissa."

"Teos pyrkii monitasoisuuteen myös muulla tavoin ja paljolti siinä onnistuukin. Vaikka kertojan ote on kevyt ja ilmava, koskettelee se hienovaraisen paljastavasti venäjän historian vaiennettuja episodeja yhdistettynä slaavilaisen sielun peruselementteihin - sikäli kun sellaisia voidaan selkeästi eritellä."

"Vähitellen ja sopivan pantatusti lukijalle paljastuu Andrein ja Annan suhteesta yllättäviä piirteitä, eikä tarinan saama käänne täysin ratkea edes kirjan lopussa. Neuvostoliiton aikaiset omalaatuiset taktiikat kietoutuvat yksityisen kohtalon lankoihin kiehtovalla tavalla."

Minulla ei ole vaikeutta uskoa jonkun palvovan taiteilijaa niin, että suorastaan alkaa samaistua tähän. Muistan tätä opiskeluajoilta, eikä jälkiä moisesta ole vaikea havaita tällä ykkösfoorumillakaan. Vaan meidän ihmisten temperamentit ovat monenlaisia. Yksi pitää "Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teosten lukemisesta"(K.K.), toinen toivoisi löytävänsä edes järjen hivenen filosofiseksi väitetystä tekstivirrasta.

Hulkon romaania voisi harkita joululukemiseksi, ainakin vielä näin a priori, koska sen pituus on siedettävä.

Noin raflaavasti otsikoi Hesari. Mutta suora laina (öhh, käännös) meni kuitenkin hieman toisin.

Ehkä en ole tarpeeksi vasemmistolainen palkinnon myöntävälle Ruotsin akatemialle, joka tuntuu arvostavan vanhakantaista poliittista tietoisuutta. Näitä vasemmalle kallellaan olevia palkittuja ovat esimerkiksi Herta Müller, Elfriede Jelinek, Harold Pinter, José Sarmago tai Dario Fo

Tietääkseni tieto että "en" ja aprikointi "ehkä en" eivät tarkoita samaa. Toivokaamme, ettei Jukka Petäjä otsikoinut haastatteluaan.

Lainasin Hašekin "Švejkin", muttei tuosta oikein joululukemiseksi ole. Omalla tavallaan herkullista luettavaa, mutta joulun aikaan tuntuu hyvälti rauhoittua. Švejk saa levottomaksi.

Siksipä kaivoin hyllystä vanhoja venäläisiä. Hieman pitkäveteistä kerrontaa, sopivaa hitaalle suomalaiselle. Tolstoi ja Turgenev. Tšehovin myöhäisimmät, pitkät novellit sen sijaan eivät ole pitkäveteistä kerrontaa, mutta sopivat hienosti talvilukemiseksi.

Käytinköhän talven t-varantoni kerralla?

Milloin Veikko Huovisen tuotannosta kertova Salaviisas veitikka (Kirjakerho 25.12.09 klo 12.05 - 13.00) tulee nettikuunneltavaksi? Lähetysajat eivät sopineet minulle, mutta kuulisin ohjelman mielelläni.

"Fiktiota ja faktaa sodanjälkeisessä Pariisissa. Antony Beevorin ja Artemis Cooperin kirjasta Pariisi miehityksen jälkeen 1944-49 keskustelevat taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja kirjailija Sirpa Kähkönen." Toim. Jukka Kuosmanen.

On oikein, että Kirjakerhossa käsitellään muutakin kirjallisuutta kuin kaunoa. Erityisesti populaaritieteellistä kirjallisuutta on syytä esitellä Kirjakerhossa. Kortelaisen ja Kähkösen ote Beevorin ja Cooperin kirjasta on ilahduttavan terrierimäinen. Kannatettava uusinta.

Kuulin ison osan ohjelmasta jo viime syksynä ja muistan myhäilleeni K&K:n epäkunnioittavaa kriittisyyttä ylistetyn kirjailija-Beevorin kohdalla. Ei sillä etteikö Jokisipiläkin löydä kirjasta heikkouksia - "kaoottisuutta hipova mosaiikki" - mutta päätyy kuitenkin hymistelyyn (HS 25.8.2009). Kortelaisen ja Kähkösen "mikrolukeminen" on paljastavampaa: Vapautuksen jälkeen jokainen Pariisiin marssinut sotilas mukamas "saa"! Ja miten edustava kuva vuoden 1944 Pariisista luodaan englantilaisen diplomaatin ja seurapiirikaunottaren kirjeiden pohjalta? (Cooper julkaisi isovanhempiensa kirjeitä kahdesti, isovanhempien välisen kirjevalikoiman v. 1984, sitten isoäidin ja Evelyn Waugh'n kirjeenvaihtoa v. 1992.) Kun Pariisi mukamas tanssi (ja nai?), niin idempänä jatkui juutalaisten massamurha, jossa kuoli moni pariisilainenkin. Yläluokkainen englantilainen vain nyrpistelee nenäänsä köyhän pariisilaisen huonolle pukeutumiselle ja ruoalle. Miten joutavaa.

En ole kirjaa lukenut, kun en viime kesänä ollut vakuuttunut sen relevanssista. Beevor on sotahistorioitsija, joka kirjoittaa kepeästi ja löysästi, eikä hallitse kulttuuri- saati aatehistoriaa, joka on minulle tärkeintä. Kortelainen ja Kähkönen paljastavat Beevorin ja Cooperin tutkimuksellisen löysäilyn: de Beauvoir on huonoa ruokaa tarjoava vanhapiikamainen 'nobody', muttei figuroi kirjassa intellektuellina, vapaana filosofi-kirjailijana. (Samaa lässytystä jatkaa Suomessa esim. Kajanto, joka pitää de Beauvoiria, Camus'ta, Merleau-Pontyä ja Sartrea "ns. intellektuelleina" osoittaen kyvyttömyytensä erottaa intellektualismi yleisestä julkkiselämästä). Homssuinen huonon ruoan tekijä de Beauvoir on 1900-luvun Ranskan tärkeimpien puolen tusinan kirjailijan joukossa, vuosisadan puolivälin keskeisimpiä kirjailijoita koko läntisessä maailmassa ja 1900-luvun ehkä tärkein naiskirjailija ylipäänsä. Kaikki eivät ole tätä vieläkään käsittäneet. Hieman myöhästyneet kiitokset Kirjakerholle varoituksesta koskien kirjaa Pariisi miehityksen jälkeen 1944-49.

Linkkejä:
http://www.sivistys.net/nakokulmat/anne ... nousu.html
http://www.sivistys.net/nakokulmat/anne ... ellit.html
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Sodan ... SI1KU029p5

Muistan tuon ohjelman, ihme ja kumma. Ei siinä muuta, mutta tytöt keskittyivät arvioimaan lähinnä vain engelsmannin ymmärrystä parisilaisesta pikkurillinheilutuksesta. He eivät käsitelleet eivätkä arvioineen kirjaa kokonaisuutena. On esim. selvä, että de Gaulle oli tärkeä sodanaikaiselle militääriprosessille (muk.luk. Vastarinta), mutta eksistentialistit ja muut intelliretkut olivat tärkeitä sodanjälkeisen poliittisen prosessin kehitykselle. Miten kirjoittajat osasivat tätä hahmottaa ja onkelmaan vastata?

Kirjakerho, "Pettäjän tie ja miesparin sota" (toim. Seppo Puttonen).

Käsittelyssä Tiina Lymi, Susi sisällä ja Sami Hilvo, Viinakortti. Studiossa Torsti Lehtinen ja Vexi Salmi. Oli siinä määrin kiinnostavaa kuultavaa, että pari riviä tännekin. Useinhan on niin, että ennakkokäsitys eli -luulo, tai muu fiktio, saa asennoitumaan jo ennalta toivekkuudella tai jotenkin muuten. Nyt en tiennyt mitään ohjelman sisällöstä. Tuli nurkan takaa. Yllätti.

Lymin Susi sisällä on esikoisromaani, joka perustuu esikoisnäytelmään. Keskustelijoiden mukaan teksti ei oikein toimi romaanina, tai ylipäätään proosana. Taidettiin pitää melko klišeisenä. Näytelmä sen sijaan taisi olla pieni menestys?

Hilvon Viinakortti-esikoiseen suhtauduttiin positiivisemmin. Valitettavasti ei romaanin perusasetelmaa selvitetty (ainakaan tälle) kuulijalle riittävän selkeästi. Kyse on yhtäältä sukupolviromaanista (erityisesti homoseksuaalien osasta 1940-luvulta nykypäivään), toisaalta rakkausromaanista (kahden miehen rakkaustarina). Hilvon kieltä kehuttiin - panen kirjan tutustumislistalle.

Keskustelussa nousi terävästi esiin, miten jyrkästi Suomi on seksuaalimoraalisissa asioissa puolessa vuosisadassa muuttunut: homoseksuaalisuuden rikollisuus- ja sairausstatukset on purettu ja homoutta voi jo käsitellä julkisuudessa "vain" eräänä seksuaaliorientaationa. Kysyttäessä Salmi sanoi, ettei voi kirjoittaa iskelmätekstiä homorakkauden kuvauksena, koska iskelmä on niin konservatiivinen muoto. Niinpä.

Šokeeraavaa oli kuulla, että romaanissa käsiteltiin Toivon ja Urhon rakkautta mm. sodan oloissa. Ei riitä, että heillä olisi ollut vaikeaa normaalioloissakin, mutta sodassa, rintamalla... Tuli tosiaan nurkan takaa. Vielä on aiheita/teemoja, joiden käsittelyyn liittyy monenlaisia rajuja latauksia.

Studiossa puhuivat, miten harmaata arkea, tosielämää paetaan mm. rakkauteen. En käsitä. Eikö rakkaus ole osa arkea, osa tosielämää? Vai tarkoittivatko keskustelijat pelkkää seksiä, yhdyntää, ylipäänsä seksuaalityydytyksen hakemista? Puheen tasolla mainittiin Hilvon käsittelevän miesrakkautta. Kuitenkin keskustelussa esiintyi homoseksuaalisuus lähinnä pelkkänä "mielihyväkäytäntönä" ja etenkin sen peittelynä (myös Toivo ja Urho ovat tahoillaan naimisissa). Jos rakkaus on muutakin kuin vain heteroseksuaalinen yhteistyösuhde suvunjatkamiseksi, niin homoseksuaalisen rakkauden muodoissa täytyy olla muutakin omaleimaista kuin petipuuhat.

Kesälukemista hakemassa, eli jotain tarttis rantsussakin tehrä, kun ei näjemmä kunnon kesää ole tekeillä, enkä onnettomuuden jäljiltä ole vielä valmis teräsmies-puuhasteluihin. Löysin herkullisen sivun, jolla C. Max Magee selvittää viime aikojen parhaimmiksi arvioituja englannin kielisiä romaaneja vuodelta 1995 alkaen. Hän otti USA:n puolelta National Book Awardin (N) ja Pulitzerin (P), Englannista Bookerin (B) ja Costa Book Awardin (ent. Whitbread, josta lyhenne W) ja lopulta pari palkintoa, jotka huomioivat kirjat niiden alkuperää katsomatta: National Book Critics Circle Award (C) ja International IMPAC Dublin Literary Award (I). Noiden pohjalta hän "laski" kirjoille paremmuusjärjestyksen siten, että palkinnosta sai kolme pistettä, kaksi pistettä ehdokkuudesta (finalistit).

Ehdoton enkkukirjallisuuden Millennium Top-12 on tässä (Mageen listassa n. 50 teosta, paksunnos koodissa = voittaja):

Edward P. Jones: The Known World, 2003 - C, I, N, P
Jonathan Franzen: The Corrections, 2001 - C, I, N, P - suom. Muutoksia ?
Hilary Mantel: Wolf Hall, 2009 - B, C, W
Junot Díaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao, 2007 - C, P, I - suom. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Don DeLillo: Underworld, 1997 - C, I, N, P - suom. Alamaailma
E.L. Doctorow: The March, 2005 - C, N, P - suom. Marssi
Alan Hollinghurst: Line of Beauty, 2004 - B, C, W
Jeffrey Eugenides: Middlesex, 2002 - I, N, P - suom. Middlesex
Ian McEwan: Atonement, 2001 - B, C, W - suom. Sovitus ?
Michael Cunningham: The Hours, 1998 - C, I, P - suom. Tunnit
Graham Swift: Last Orders, 1997 - B, I, W - suom. Viimeinen kierros
Jim Crace: Quarantine, 1997 - B, I, W

Muut suomennetut romaanit Mageen listasta:

Kiran Desai: The Inheritance of Loss - suom. Menetyksen perintö
Marilynn Robinson: Gilead - suom. Gilead
Cormac McCarthy: The Road - suom. Tie
Richard Powers: The Echo Maker - suom. Muistin kaiku
Ali Smith: The Accidental - suom. Satunnainen
Peter Carey: True History of the Kelly Gang - suom. Kellyn kopla
Margaret Atwood: The Blind Assassin - suom. Sokea surmaaja
Ha Jin: Waiting - suom. Odotus
J.M. Coetzee: Disgrace - suom. Häpeäpaalu
Alice McDermott: Charming Billy - suom. Hurmaava mies ?
Philip Roth: American Pastoral - suom. Amerikalainen pastoraali
Salman Rushdie: The Moor's Last Sigh - suom. Maurin viimeinen huokaus ?
Richard Ford: Independence Day - suom. Itsenäisyyspäivä

Suomalainen nimi annettu, vain jos teos käännetty; kysymysmerkki nimen perässä, jos en ole siitä varma. Korjaukset ovat tervetulleita!

Tämmöiset listaukset ovat aina jollakin tavalla arveluttavia, mutta on tuossa se pieni hyöty, että jos laillani tahtoo tsekata mahdollisesti missaamiaan laatuteoksia, niin listaa voi hyödyntää. Kiinnostavaa, ettei Jonesin The Known Worldia ole käännetty, vaikka on napannut kolme palkintoa.

LÄHDE: http://www.themillions.com/2010/06/the- ... 92010.html

Henrik Lange on tiivistänyt klassikkoja muutamiin lauseisiin. Esimerkiksi Albert Camus:n Sivullisen: "Mersault on eksistentiaalinen kaveri, joka ei usko mihinkään. Äitinsä hautajaisissa hän hikoilee, muttei itke. Eräänä aurinkoisena päivänä Mersault ampuu arabin rannalla, mistä The Cure on saanut innoituksen biisiin. Hänet tuomitaan kuolemaan ja häntä lohduttaa oivallus, ettei maailmankaikkeus piittaa meistä kenestäkään. Tulee hyvä mieli."

Henrik Lange: 90 kirjaklassikkoa kiireisille