YLE Radio 1

Mortimer toisessa ketjussa kirjoitti:Tarkoittanet varmaan "Shulmanin veljekset"... Minneareja on vain se yksi, eli Kerry.

Kyllä vaan, älkää antako sen nakertaa uskoanne tietämykseeni 70-luvun monumenteista

Oli se vaan aikaa, kun levykannetkin olivat taidetta lähentyviä teoksia. Nykyajan muoviraksut eivät paljon ihastusta nostata. Hinkkaantunut LP-kotelo herättää ihan toista arvostusta kuin kimmeltävä tai vaihtoehtoisesti saranansa hukannut nykyepeli.

Levynkansista puheenollen: cd-boxin muovikannen avulla myös ELPin Brain Salad Surgeryn kansi on saatu uudelleen elämään. Muutamia muita kansia, jotka ovat jääneet pysyvästi mieleeni ovat ainakin King Crimsonin debyyttilevyn In The Court Of The Crimson King ja tuon aiemmin mainitun Lizardin kansi. Edellisessä pysäyttää Barry Godberin "Huuto"-mukaelma, jälkimmäisessä sen tavaton runollisuus.
Aivan oma lukunsa olivat sitten Roger Deanin Yes-levyjen kannet, etenkin Relayer. Hipgnosisin tekemät kannet (mm. Pink Floydia) eivät ole koskaan oikein säväyttäneet minua.

Roger Dean teki hienoja kansia. Valitettavasti vaan ne alkoivat olla juhanpalmumaisen sarjallisia ennen pitkää. Gentle Giantin Octopusta muistan ihailleeni kovasti. Yesin kansista paras on kuitenkin se poptaiteellinen pitkäsääri yhtyeen alkuajoilta. Taisi olla nimeltään Time and a word. Ne vanhat ovat mielestäni porukan parhaita. Wakeman pilasi koko homman

Hipgnosis oli työryhmä, joten erilaisiakin suuntautumisia oli nähtävissä. Ei mitään shokeeraavaa, mutta pientä kummallista kuitenkin aina. Valokuvamontaasien käyttö ja harmoninen sommittelu erottuivat kuitenkin aikanaan.

Crimsonin kannet olivat persoonallisia ja samalla tavoin jatkumattomia kuin Frippin kokoonpanotkin. Maalasinkin sen punaisen huutajan huoneeni seinän kokoiseksi, kun se oli niin vaikuttava.

Genesiksen ja Van der Graafin varhaisissa kansissa oli myös persoonallinen taiteilijan ote. Pientä kömpelyyttä kaikkialla, mutta kokonaisuutta kummasti tukevaa.

Mukavaahan täällä on vanhojen progehörhöjen turista .Mulla on ainakin sellainen Time and a word, jossa on yhtyeen kuva kannessa.

Noista erinomaisista kansista mieleen tulee Genesiksen Foxtrot ja Nursery Gryme, joissa lisäksi on jokin yhteinen juttu meneillään. Siis oliko nyt niin, että Nursery G:n kriketinpeluu näkyi Foxtrotissa jossain loitompana.

Hyviä kansia on myös Pink Floydin Atom Heart Mother, jossa kannessa on lehmiä laitumella. Myös levy on hyvä. Samoin Oldfieldin Tubular Bells ja Yesin 90125.

puuhaaja kirjoitti:Oli se vaan aikaa, kun levykannetkin olivat taidetta lähentyviä teoksia.

70-luvulla rock-musiikissa oli "sallittua" olla tavoitteellinen. Tietysti tärkeintä oli se, mitä oli kansien välissä, mutta levyt muodostivat kansineen monesti wagneriaanisen gesamtkunstwerkin; ei ollut merkityksetöntä, miltä levy näytti. Joskus kannet lupasivat enemmän kuin sisältö antoi.

Gentle Giantin Octopusista olen nähnyt kahta erilaista kantta. Tunnetumpi taitaa olla eurooppalainen, itselläni on levy, jossa on tämä amerikkalaisen julkaisun kansi.

Levyn nimihän ei muuten liittynyt alkujaan mustekaloihin, vaan jonkun bändin jäsenen vaimo (en muista kenen) huomautti, että kun levyllä on kahdeksan opusta, nimeksi sopisi Octopus.

En ole oikein päässyt vielä sisälle tähän progen uudempaan tulemiseen, vaikka taiteellisesti kunnianhimoisia yhtyeitä alkoi taas 90-luvulla tulla esiin. Miten te muut?

Mortimer kirjoitti:
En ole oikein päässyt vielä sisälle tähän progen uudempaan tulemiseen, vaikka taiteellisesti kunnianhimoisia yhtyeitä alkoi taas 90-luvulla tulla esiin. Miten te muut?

En ole oikeastaan uutta progea kuunnellutkaan. Minulla kävi nimittäin niin, että kun musiikin kuuntelun aloitin yli 30 vuotta sitten, aloitin sen juuri lähes kaikkein vaikeimmasta päästä, eli progesta. Kuuntelin monta vuotta pelkästään Jukka Tolosta, Wigwamia, Yesiä, Genesistä, King Crimsonia ja Pink Floydia. Jossain vaiheessa mukaan tuli kuitenkin barokkimusiikki, soul ja skottilais/irlantilaispohjainen rock, kuten Simple Minds ja U2. Näiden kanssa meni ehkä 90-luku puoleen väliin ja nykyään kuuntelen aika paljon klassista laidasta laitaan. Hyvin kiinnostavaa on Debussy ja Ravel, eli impressionistinen suuntaus, mutta myös barokki on kova juttu edelleen, sekä modernimpi musiikki. Eino-Juhani Rautavaara on hyvin progea, kuin myös Väinö Raitio ja monet vielä uudemmat.

No, proge on silti aina myös mielessäni ja siitä Yesin koko tuotanto ja Genesiksen vanhempi. Nämä kestävät kuuntelua kymmeniä vuosia.

Enpäs kyllä tiedä, mitä ne uudet tunnustukselliset progeporukat ovat. Liekki on viimeisellä tuplallaan tahtonut seurata 70-luvun henkeä, en muista sanoivatko itse, vai puhuiko joku heidän puolestaan, mutta mielestäni sen tilulilulointi oli puuduttavaa. Kyllä hitti on aina hitti.

Mutta jos Pohjonen on progea niin...

Vaan tuo vanha ikonini Van Der Graaf Generator reunioi viime vuonna ja putkahutti ihan kelvollisen tuplan. Nokkansa Peter Hammill oli muutama vuosi sitten Helsingin juhlaviikoilla elävien runoilijoitten illassa, mutta en päässyt paikalle, mitä tietty harmittelin.

Tämän päivän - ja menneiden 15 vuodenkin - persoonallisin progeksi jollain väljyydellä luokiteltava hahmo on Keuhkot. Kake Puhuu on sinnikäs kuin Juha Mieto, aina jää sadasosan päähän kuuluisuudesta. Vaikka ei se hänen tavoittensa tietenkään ole.

puuhaaja kirjoitti:Enpäs kyllä tiedä, mitä ne uudet tunnustukselliset progeporukat ovat. Liekki on viimeisellä tuplallaan tahtonut seurata 70-luvun henkeä, en muista sanoivatko itse, vai puhuiko joku heidän puolestaan, mutta mielestäni sen tilulilulointi oli puuduttavaa. Kyllä hitti on aina hitti.

Mutta jos Pohjonen on progea niin...

Luin pari vuotta sitten Hesarin Nyt-liitteestä (muistaakseni) Ilkka Mattilan levyarvion (saattoi olla Otto Talvionkin) Liekin albumista Rajan piirsin taa. En ollut koskaan kuullut Liekkiä, joten ostin ko. levyn, kun arvostelija sanoi sen olevan progea. Harvoin olen tuntenut itseäni yhtä petetyksi: Liekillä oli ainakin tuolla levyllä yhtä vähän tekemistä progen kanssa kuin Eppu Normaalilla konsanaan!

En ole missään vaiheessa mieltänyt Kimmo Pohjosta progeksi. Progen lähtökohta voi tietysti olla myös klassisessa, jazzissa ja kansanmusiikissa, mutta alitajuisesti termiin liittää myös määritelmän progressiivinen rock, ja viimeksi mainittu ja Pohjonen eivät sovi samaan lauseeseen. Ei kai ole tarkoituskaan.

Ajattelin pikemminkin sellaisia kotimaisia yhtyeitä kuin Absoluuttinen nollapiste, Kuusumun profeetta tai Jeavestone. Tai sitten amerikkalaiset uusprogebändit kuten Mars Volta ja Spock's Beard. Dream Theater on kai aika suosittu myös, mutta sitä en ole edes kuullut. Ruotsalainen The Flower Kings on myös maailmalla varsin suosittu. Jostakin syystä "modernit" soundit eivät mielestäni istu samalla tavalla progeen kuin 70-luvun analogiset äänet.

Kaivoinpa aikani kuluksi esiin tuon Octopus-nimen keksijän: se oli Phil Shulmanin vaimo Roberta.

Eurooppalaisen julkaisun kannen olikin näköjään tehnyt Roger Dean.

Minun mielestäni proge sinänsä ei ole mikään itseisarvo, vaan kiinnostava musiikki, joka voi olla monentyyppistä. Olen joitain viimeaikojen progebändejä kuullut, mutta niiden vikana on ollut liian läpinäkyvä 70-luvun progen plagiointi. En halua kuunnella tämän päivän yhtyettä, joka matkii 70-luvun Yesiä, Genesistä tai Gentle Giantia. Pitäisi siis löytää jotain uutta.

Ehkä tuolta ambientmusiikin puolelta löytyisi kiinnostavia viime- ja tämän vuosikymmenen 'uusproge'-vaikutteita. En vain tunne tuota lajityyppiä juuri ollenkaan sitten Brian Enon. En tiedä, johtuuko ikääntymisestä, mutta 60-luvun lopulla ja 70 luvulla tehtiin kyllä parasta progelajityypin musiikkia, eikä siihen taida olla enää paluuta. Tuolloin asia oli uusi ja kaikki oli kokeilua.

Niin, tässähän on tavallaan taas kysymys progen määrittelystä. Vaikka aiemmin kirjoitin progressiivisesta rockista, proge voi toki olla hieman laajempikin määritelmä. Itseisarvo ei tosiaankaan ole jokin olemassa oleva ideaali, jolta musiikin pitäisi kuulostaa, vaan se, että musiikki kuulostaa kiinnostavalta ja "progressiiviselta". Tällainen voi sulkea sisäänsä suuren joukon erilaisia musiikkityyppejä klassisesta melko populaariinkin.

Muinoinen progressiivinen rokkihan otti vaikutteita ns. taidemusiikeista ja haki ehkä arvostetumpaa paikkaansa niitten rinnalla. Niin kauan progerock olikin kelvollista kuultavaa kun taidot pysyivät ihanteitten rinnalla - kunnes sitten Rotten ja kumppanit panivat polvilleen koko pompöösin sukupolven. Ei paha asia. Sitä tapahtuu vieläkin. Eppu Normaali rapistuu kuin vanha tapetti, mutta Imatran Voima puhkuu nuorta kokeilunhalua.

Onneksi muutoksia tapahtuu, ja jopa kehitystä, menkööt musiikki sitten vaikka niukempaan suuntaan. Brian Eno on ambientin pioneeri, ja lienee nykyään enemmän keskittynyt kuvataiteisiin. Eräänlaista henkilökohtaista kehitystä.

Eno sai seuraajakseen paljon erilaisia äänihääräilijöitä. Saksalaiset olivat samoilla linjoilla, mutta enemmän insinöörilähtöisesti. Heikäläisten hommat eivät meikäläistä kovin innostaneet, mitä nyt Kraftwerkin muutamat kappaleet. Ostin aikoinaan Faustin ensimmäisen läpinäkyvän LP-levynkin, ja se oli mahdotonta kuunneltavaa, mutta kuunnella piti, kun oli kalliilla ostettu ja varmaan hienoa . Faust Tapes olikin jo helpommin sulavaa. Se on yllättäen myös Kari Peitsamon suosikkeja. Meidän Pan Sonic on ehkä jotain velkaa Faustille.

Viime aikoina olen saanut havaita norjalaisten salaisen rynnäkön ambientin saralla, ja monen muunkin musiikinlajin. Mm Biosphere on sitä surinaa, jonka tyyppistä Mortimer taisi jossain jahkua. Mutta todella hyvää käyttömusiikkia se on, jos pitää saada unen päästä kiinni. Enon hyvät kaverit Jon Hassell ja Harold Budd ovat myös korkealuokkaisia nukkumatteja.

Nils-Petter Molvaer on jazzin ja drum&bassin väliilä jytistelevä trumpettimies. Hän oli Khmer-kokoonpanoineen pari vuotta sitten Tampereen Jazz-happeningissakin meuhkaamassa. Mäiske päihitti jopa joulukuussa Suomessa vierailleen islantilaisen Sigur Rosin.

Olen muutaman kerran ollut Moon Fog Prophetin / Kuusumun profeetan keikalla, mutta livenä homma on ollut aika raakaäänistä. Proffan levyt ovat kyllä hyviä, ja Mika Rättö ilmiselvä Suomen Peter Hammill. Lisäksi hänen sanoituksensa ovat oivallisia. Suomessa onkin yllättävän paljon ilmaisurikkaita sanoittajia, lähes lyyrikoita. Tommi Liimatta on mielestäni kuitenkin yliarvostettu. Luin hänen avainlastuja-kokoelmansa, enkä keksinyt syytä, miksi Tampereen Yliopiston kirjallisuuden opiskelijat olivat sen palkinneet.

Kaivoin hiljattain naftaliinista Jethro Tullin klassikon Thick As A Brick (1972). On yllättävää, kuinka epätasaiset sen eri puoliskot ovat. Ensimmäinen on klassikko, joka näkyy kestävän aikaa ja kuuntelua. Se on kummallista, sillä esim. Yesiin verrattuna useimmat Tullin eeppisemmät kappaleet ovat ainakin pinnalta katsottuna melko yksinkertaista riffimusiikkia. Kukaties tässä kokonaisuus työskentelee Jethro Tullin eduksi - folkvaikutteet ja rock ovat tasapainossa keskenään. En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi siihen loppuun on ympätty se jousitausta.

Jethro Tull on tosiaan mielenkiintoinen tapaus. Minulla itselläni on ollut tasan yksi heidän albumeistaan, War Child oli nimi muistaakseni. En oikein koskaan tuosta kuitenkaan innostunut. Olin kuullut sellaisen kappaleen aiemmin, kuin Living in the past ja tuo kolahti oikein kunnolla, mutta se oli joltain vanhemmalta levyltä. Musiikkihan Jethrolla perustuu paljon englantilaiseen kansanmusiikkiin ja vähän klassiseenkin lopun ollessa rockia. Heillä on paljon erittäin hyviä biisejä, mutta jotenkin en kuitenkaan kokonaisuutena ole siitä niin innostunut, kuin muista tuon kauden progeyhtyeistä.

Kun Puuhaaja mainitsi taideprogen vai sanoitko klassiseen perustuvan progen, niin yksi noiden aikojen mielenkiintoinen 'taideprogebändi' oli The Moody Blues, joka teki lukuisia upeita levyjä toinen toisensa jälkeen. Yksi ensimmäisiä albumeitahan oli The Days of future passed, joka edelleenkin on mielestäni eräs heidän parhaista.

Procol Harum ei enää oikeastaan ollut progea, mutta upeat Hammond-soundit löytyy monestakin biisistä, kuukuisin tietysti oli The Whiter side of Pale, jota John Lennon piti aikanaan maailman parhaana kappaleena eikä se siitä kovin kauas tosiaan jää.

Jethroillakin oli kiva levykotelo se ensimmäinen Stand Up, jossa kannen auetessa esiin pompahti orkesteri, kuten lasten näyttämökirjoissa. Jethrosta jouduin "pitämään vähän väkisin", mutta näin jälkikäteen punnittuna ne ovat kyllä saaneet kestävää tavaraa aikaan.

Moody Blues oli aidosti mun mieleeni, vaikka CCR-kaverit pitivätkin sitä vähän romanttisena höttönä. Pieniä kirkasotsaisia popsinfonioita tekivät, kunnes popvaihde jäi tykkänään päälle. Mutta 60-luvun lopulla hyvin omintakeista musiikkia kuitenkin saivat aikaan. Levyjensä harmonisuus ja hieno stemmalaulu saattavat vieläkin tökkiä oikeilla rokkihenkilöillä.

Hammondit ovat Soittajien vehkeitä. Nieminen ja Litmanen ylläpitävät vielä sen kunniaa Suomessa. Harmi, että soitin on uusiutumaton luonnonvara. Tuttu soittajatyyppi täyttää 50 vuotta keväällä, ja suku yrittää löytää hänelle ehjää vehjettä. Lujassa on. Moody Bluesin Mellotron-maalailu oli myös suuren luokan fiilistelyä. Jukka Mikkolalla oli vehkeestä ja sen historiasta hyvä juttu muinoin Avaruusromussa.

Olettekos tutustuneet siihen ensimmäiseen Renaissance-kokoonpanoon, joka syntyi Yardbirds-pohjalta? Kaksi levyä tekivät; ensimmäistä hallitsi jykevä pianoriffittely, ja toista kaunis melankolia. Annie Haslam-vetoinen uusi Renaissance oli mielestäni kolkko reinkarnaatio tuosta ekasta porukasta.

Nykystereoissa (ainakaan mun) ei enää ole levysoitinliitäntää. Pitää kaivaa vanha B&O esiin ja ketjuttaa se uusien jatkoksi – muistelu kun alkoi jo syyhyttää vinyylipölyjä tuulettamaan. Sitäpaitsi tilasin jostain ulkomaasta Funki Porcinin vinyylin, jota ei saa CD:nä. Tuo tyyppi on mielenkiintoista musaa miksaava äijä Italianmaalta.