PedroViti kirjoitti:humalainen kirjoitti:Käyttömusiikkia ei varsinaisesti nimitetä taidemusiikiksi sosiaalisen tilauksensa ja viihdyttävän rattoisaa ajankulua edistävän funktionsa vuoksi ruhtinaan pöytäseurueen viihdyttämiseksi viran puolesta sävelletyillä divertimento-tyyppisellä musiikillisella lajityypillä tai yliopiston päättäjäisseremonioita ja muita huvitilaisuuksia palvelevilla serenadityyppisellä tilapäissepitteisellä ulkoilmamusiikilla millä tarkoitamme mozartin ajan kevyttä ajanvietemusiikkia salonkihienoston huvittamiseksi jonka estetiikan perusluonteen ei kuitenkaan ulkoisten vaatimusten paineessa tarvinnut olla ristiriidassa ja karttaa kaikkea sielullista syväluotausta kuten jo puhalltimille kirjoitettu c-molli serenadi kv 388,384a todistaa demonisessa sykkessään negatiivina leppeämmän es-duuri sisarteoksensa positiiville, grand partitasta puhumatta jossa mozart yhdistää hilpeimmän divertimentomusiikin juhlavaan hartauteen kun liturgista funktiota palveleva kirkkomusiikkia kuorojensa homofonisssa käsittelyssä edustaa colloredon kirkkomusiikille ja messuille asettamia tiukkoja vaatimuksia tyylin, intrumentoinnin ja keston suhteen.
Mitä tuo on suomeksi?
Aarre Merikannon 2. viulukonserton dissonoivat atonaaliset harmoniat stimuloivat avantgardistisella eksklusiivisuudellaan kaikkein vihkiytyneimpien musiikillisten entusiastisten spesialistien korvaa, välttäessään sisäisen välttämättömyyden pakosta tinkimättömässä modernien ilmaisutapojen etsinnässään kaikkea tonaalisesta olutkapakka-örinä-tematiikasta tuttua herooista slaavilais-kansallisromanttista patrioottishenkistä paatosta taikdokkaasti työstettyihin kontrapunktisiin sommitelmiiin yhdistetyssä tematiikassaan kuten jo varhaisemmat melartinin sinfoniset luomukset tai abstraktia ideaaesittävät luonnon sisäistä olemusta käsittelevässä intuitiivisessa näyssään patria ja traumgeschit, jossa tämä vieraantuu porvarillisen yhteiskuntaluokan mausta, kuten kaikki professionalistinen ja kultivoitunut taide yleensäkin jonka ensisijainen tarkoitus ei ole kuulijoiden vastaanottokyvyn huonioon ottavassa miellyttävässä ja viihdyttävässä funktiossa merikannon perinteellisemmän uusklasssisen 3. viulukonserton tavoin elitistisen yhteiskuntakerroksen makuvaatimuksille pyhitettynä vaan musiikkia sen itsensä vuoksi olemisen puhtaana tuloksena jossa älyn vapautumisen tuokiona merkittävät musiikilisen älyn puhtaat tuotteet syntyvät vaistomaisiin prosesseihin tunkeutuvan älyllisen subliimin suggestiivisen voiman energisyyden tuloksena josta myös 100-vuotta täyttäneen erkki aaltosen romanttisesti sävyttyneen dodekafonisen viulukonserton voi olettaa saaneen sysäyksensä
