YLE Radio 1

Yritin muotoilla leikkimielistä ajatusta säveltäjien jääkiekkomaajoukkueen perustamisesta neljän vahvan kentällisen luomisen tekosyyn varjolla, jossa suomen joukkueen 1. kentän voisivat muodostaa kokoonpanossa tapahtuvat vaihdokset ja muutokset huomioon ottaen 5 korkeinpaan arvoluokitukseen kohoavaa ensiluokkaista nimeä jne. mutta huomasin että taso suomen säveltaiteessa on mahdottoman laaja ja valinnanvaraa on runsaudenpulaan asti eikä joukkueellisen verran hyvien säveltäjien karsiminen leirityksestä lopulliseen miehitykseen ollut helppo tai mieluisa tehtävä kun monen suosikin oli jäätävä lopullisesta kokoonpanosta sivuun ja joidenkin säveltäjien poisjättäminen olisi ollut karvas pala, kun vielä ajatellaan että historiallinen perspektiivi säveltaiteessamme on verraten lyhyt eikä oikein voi nimetä ketään jokas kohoaisi selvästi ylitse muiden kuten on laita itävallan tai saksan joukkueessa.

Tässä mielessä lienee selvää että varsinaiset tähdet etenkin musiikinhistorian varhaisilta ajoilta puuttuvat lähes tyystin. Tuntuu varmasti oudolta että esim. Sibelius ei olisi lainkaan mahtunut luomaani kokoonpanoon. Korkean ammattitaidon ja saksalaisen rautaisan koulutuksen omaavia tekijämiehiä meillä on kyllin jotka hallitsevat 12-säveltekniikan, vaikka se sävellysmenetelmänä onkin joidenkin mielestä abstrakti ja liian matemaattinen vailla tunnetta. Mutta ennen kuin julkaisen oman joukkueeni llopullisen version laatikaa te alustava luonnos omastanne ja esitelkää muille niin saadaan pelata pari erää lätkää hyvässä seurassa. Vai onko täällä enää ketään?

Analogia on täysin harhainen. Urheiluviihdettä ei voi vertailla säveltämiseen. Virtuooseja kyllä, mutta ne eivät muodosta joukkueita. Lisää urheiluviihteestä:

http://grohn.blogit.uusisuomi.fi/2009/0 ... petettava/

lgrohn kirjoitti:Analogia on täysin harhainen. Urheiluviihdettä ei voi vertailla säveltämiseen. Virtuooseja kyllä, mutta ne eivät muodosta joukkueita. Lisää urheiluviihteestä:

http://grohn.blogit.uusisuomi.fi/2009/0 ... petettava/

periaatteessa urheilussa kilpaileminen perustuu samaan kilpailuviettiin kuin sävellyskilpailuihin osanoottaminen jossa musiikiainkaannoksia pyritään saamaan paremmuushjärjestykseen samalla tavoin kuin sellaisissa arvostelulajeissa kuten taitoluistelu mutta koska jääkiekko, vaikka siinä ei annetakaan tyylipisteitä vaan ainoastaan maalit ratkaisevat, on minulle tullut tutummaksi ja kilpailijoiden lukumäärä joka palvelee tarkoituksiani kyseisen analogian eräänä olennaisena perusteena, on viihdyttävä keino tarkastella eri maiden musiikkikultuurien tuottamien taiteentuotteiden laadullisia eroavaisuuksia ja suomi pärjää tässä vertailussa mainiosti laajalla rintamalla.

Historian valossa analogia ei suinkaan ole paranoidinen perustuessaan todennettaviin historiallisiin faktoihin, toisin kuin !!-lajin metafdyysisten järjestelmien dogmaattisten opinkappaleiden julistamien metafyysisten lauseiden luoma illuusio, joka ei palaudu välittömiin aistivaikutelmiin eikä ole niiden avulla ilmaistavissa.

Aiemmin ei näet ollut mitenkään tavalllisuudesta poikkeavaa taidekilpailujen ilmaantuminen urheilutapahtumien yhteyteen. Tämän sangen loogisen johtopäätöksen tein luettuani musiikkitiotosanakirjaa, josta kävi ilmi, että einar englundin orkesteriteos epinikia 1947 sai 1. palkinnon suomen suurkisojen sävellyskilpauilussa ja kunniamaininnan lontoon olympiakisojen taidekilpailussa joka on åätevä todiste väitteeni puolesta.

En malta olla lisäämättä että olennaisin eroavaisuus kilpailemisen ja taiteesta nauttimisen välillä on että innoituksen silmänräpäyksessä kuolemattomien teosten sielun alkuunpanevan neron tietotapa on vapaa ja puhdas kaikesta tahtomisesta suhteineen jota nimenomaan urheilukilpailuihin osanottaminen ja niiden seuraaminen edellyttävät, kun puhtaasti objektiivisella tarkastelutavalla joka on intressitön tajuttaisiin vain erityisolioissa itsensä ilmaisevat platonin ideat eikä lainkaan olioiden suhteita toisiinsa tai tiedoitsevan subjektin tahtoon joka olisi tungetu pois tajunnasta.

Niin, ei taiteen arvoilla kilpailemisessa kyllä totisesti ole mitään järkeä.
Sen kun vielä saisi taottua niiden koviin kalloihin, jotka luulevat, että on...

[quote="moxu"]Niin, ei taiteen arvoilla kilpailemisessa kyllä totisesti ole mitään järkeä.
Sen kun vielä saisi taottua niiden koviin kalloihin, jotka luulevat, että on... [/quote

sanopas se niille jotka sävellyskilpailuja järjestävät ja asettavat säveltäjiä ja teoksia parenmmuusjärjestykseen. Totta esim. on vaikka jotkut nykysäveltäjistämmekin toisin väittävät radiossa julkisesti, että taiteen suuruus, yleispätevyys ja substanssi, emotionaalinen sisältö eivät ole riippuvaisia vain siitä arvosta jonka me sille annamme, tahdon tarkoitusperiemme sanelemana mielivaltaisena poliittisista ideologioista propagandan välineenä tai makutottumuksista riippuvaisena hetkellistä muotioikkua korostavana nautintoindeksinä keinotekoisen pörssinpyörityksen kaltaisena taiteentuotteiden spekulatiivisena arvostusten hetken mielijohteita noudattavana tason nousuna tai laskuna.

Suuri sinfonikkomme Kalervo Tuukkanen voitti hopeaa Lontoon olympiakisojen taidekilpailusta 1848 teoksellaan Karhunpyynti orkesterille ja kuorolle, samaan aikaan kun Sibelius vietti eristäytynyttä elämää ainolan Järvenpään hiljaisuudessa 8. sinfonian jäädessä vaion hänen päähänsä soimaan vaikka oli luvannut sen julkisuuteen jo 20 vuotta aiemmin.

Mutta Sibeliuksen suosiota korostavan populariteetin seurauksena hänen oppilainaan olleiden Suomen 1. naissäveltäjän Ida mobergin, sinfonia ja orkesterirunoja ja Bengt von Tönen laaja sinfoniatuotanto ovat jääneet meillä täysin unohduksiin. Kuten Lauri Saikkosen , joka voitti monia palkintoja sävellyskilpailuissa.

Jos nyt elossa olevista suomalaisista sävelkielen luojista pitäisi jonkinlainen joukkue tehdä, niin epäilemättä siihen kuuluisivat vanhemmasta polvesta (musiikkinsa ansiosta) arvostetut Einojuhani Rautavaara, Aulis Sallinen, yhä uutta luovat Kaija Saariaho, Jaakko Mäntyjärvi ja Heikki Sarmanto sekä populaarimusiikin puolelta mukavasti raja-aitoja molempien osapuolten eduksi kaateleva Kerkko Koskinen. Varmaan muitakin löytyisi, mutta näsitä saisi aika mielenkiintoisen ykköskentällisen...

Ja pakkohan tuota ykköskenttää on täydentää vielä Anna-Mari Kähärällä.
viewtopic.php?f=3&t=2728&hilit=k%C3%A4h%C3%A4r%C3%A4

-Myönnetään, että olen tässä asiassa huono, mutta "jotain sentään minäkin tiedän"
- Beethoven, Schubert, Mozart, Shopin,Weberniä. Perusteluja ette saa, Carl Michael Bellmania. Hänen sävelteoksensa Gubben Noach,J.S. Bach. Sibelius. Eiköhän tästä joukosta, löydy jokaiselle jotakin

ite vierailija reiska kirjoitti:-Myönnetään, että olen tässä asiassa huono, mutta "jotain sentään minäkin tiedän"
- Beethoven, Schubert, Mozart, Shopin,Weberniä. Perusteluja ette saa, Carl Michael Bellmania. Hänen sävelteoksensa Gubben Noach,J.S. Bach. Sibelius. Eiköhän tästä joukosta, löydy jokaiselle jotakin

Kaipaan kotimaista modernismia radioon, Sulho Rantaa, Raition ja Merikannon aikansa avantgardea jota tuohon aikaan harvempi taisi ymmärtää kuten Merikanto itsekin totesi sabotoidessaan sinfonisten harjoitelmien partituuria. Ja vieläkin vähemmän soitettuja säveltäjiä, Tuukkasta, Saikkolaa, Mobergia, Ikosta, Furuhjelmia, joihin muuten saattaa olla vaikeata tutustua.

Tuukkasen viulukonserttoa ehdin kuunnella vain 1. osan kadenssiin saakka mutta teos tuntui sointikolorismissaan, rytmisessä kimmoisuudessaan ja kirpeän dissonoivana kiehtovalta musiikilta jos muista oikein eikä lainkaan ainakaan niin yksitoikkoiselta ja laahavalta kuin ehkä saattoi odottaa.

Aikalaiset taputtivat kuulemma Melartinin 1. sinfonian yksittäisten osien välilläkin ja Scherzo-osasta tuli suosittu ohjelmanumero erillisenäkin esitettynä. Tuntuu ihmeteltävältä että 1900-luvcun alussa osattiin meillä jo arvostaa tuohon aikaan vielä suhteellisen modernina ja uudenlaisena miellettyä mannermaisista ja saksalais-itävaltalaisista tyylivaikutteista juurikaan paljoa tietämättä myöhäisromanttista, tematiikaltaan Bruckner-vaikutteista kompleksista melko kromaattista tonaalisuutta arkkitehtonisessa mahleriaanisessa sinfonisessa muotokielessään taidokkaine kontrapunktisine ja kromaattisine kehittelyineen.

Niin kaunista pitkälinjaista laulavaa tematiikkaa ja melodiikkaa kuin Melartin yleensä kykenee luomaankin kuten funtekin orkestroimassa surujen puutarhan jälkiosissa, näyttämämusiikeissaan tai lyyrisissä sarjoissa ja monissa sinfonioissa ja kvartetoissa ym. 1. sinfonian toinebn osa on ehkä hiukan profiilittomampi muttei vailla viehätystä ja lumoavaa kauneutta.

Mutta jo 3. sinfonia modernissa harmoniseerauksessaan ja runsaine modulaatioineen tuntui kriitikoidenkin korvissa liian nodernilta ja pasuunoiden todes koral-trioa joka palvelee myös cantus firmuksena fuugassa pidettiin hiukan sopimattomana sinfoniassa mutta hidas tempoista finaalia kiitettiin ylevimpiin kuuluvana mitä kotimainen säveltaide oli siihen mennessä tarjonnut. Myös tämän sinfonian toinen osa etenee mahleriaanisen surumarssin tavoin josta kuuluisin esimerkki on 6. sinfonian mahleriaaninen käyrätorvien upea johtomotiivi.