YLE Radio 1

Nyt vasta, jouluinnon vastapainoksi, luin k-meleon erittelysi dekkareista. Olette Marja ja sinä varsinaisia erittelijöitä, itse vain tuikkaan nimen tai kaksi.

Ameriikassa olen käynyt vain kerran, kaksi viikkoa 1990 tammikuussa, hyökkäsivät lähtöpäiväni aamuna Lähi-Idässä taas öljyrahan painostuksesta. Tätivainaa rakas sanoi että raamatussakin että juutalaiset että Israel. Häntä vielä amerikkaa osaavampi Valte-setä näytti kävellessä (Mass.) heidän varmuusvarastojen paikan.

Ei Valtekaan kytkenyt Japanissa sotapoikana oloansa että oli taistelemassa Suomea/Saksaa vastaan. Siellä maassa oli jalaton ilman autoa. Täti moitti minua kun käsi tahtoi vaihtaa moottorin kierrosten myötä. Pitkät maaseudut, rauha liikenteessä, ei kaahattu.

Luojan kiitos oli Heather, kirjeenvaihdosta poikaantunut. Saimme täyden päivän kotonaan. Lääkäriksi opiskelevan miehensä kvartetin konsertin - kotonaan myös ateria ja norjalaissyntyinen anoppi (lapsikuoron vetäjä). Heather sittemmin vietti viikon meillä, rakasti ukon tekemää saunaa.

Kuinka vuodatukseni liittyy dekkareihin? Kaksoisagenttiteemat? En ollut ihan varma Usaan lähdöstä, ettei laulamiseni Kanerva-kuorossa olisi tyssännyt! Amerikan meille - Ruotsiin myös, Norjaan ehkä vähemmän - kaupallisuus (TV!) hämää sen, että siellä on monta lajia elämää. Kuin täällä.

Amanda Cross/Carolyn Heilbrun ja mainitsemani P D James kuvaavat dekkareissaan yhteiskuntaansa myös. Genre tuo tietty rahaa, tuskin kirjastosta tarttuu käteen.

Laululintu muistutti kirjallisuusohjelmien sijoitusongelmista. Oli vaikea saada kuulluksi tämänaamuista keskustelua. Jotain kuulin viikolla ja loput nyt aamusella. Marja-Leena Mikkola ja Outi Nyytäjä olivat Tarleena Sammalkorven vieraina. Käsiteltiin käännösklassikoita.

Aina en saanut sanotusta selvää. Eräät toimittajat, kuten Jukka Arvassalo ja Matti Laitinen, innostuessaan puhuvat haastateltavansa kanssa kilpaa. Päällepuhumista. Näin myös Tarleena Sammalkorpi. Se toisinaan häiritsee. Outi Nyytäjä on kyllä sanoissaan pirullinen, hänen puhettaan on ilo kuulla. Tosin en aina pysy Outi-tädin kannoilla. Hänessä on vähän samaa kuin Tarleena-tädilläkin: aihe vaihtuu kesken lauseen. Parhaimmillaan asiaa vaihdetaan kahdesti ennen kuin virke on saatettu päätökseen. Toisinaan se ei edes pääty. Jää auki... - Marja-Leena Mikkolan rauhallisempi ja pehmeämpi ulosanti oli hyvä kontrasti Nyytäjälle. Muuten, pyydän, kertokaa: mistä kaikesta on kyse, kun Outi-täti herjaa "näitä nelikymppisiä"? Keitä he ovat? Miksi ovat päätyneet Outi-tädin hampaisiin?

Oli kerran aika, jolloin ns. Helsingin Sanomat vielä julkaisi aikalaiskeskustelua. (Nelikymppiset eivät näin kaukaisia asioita muista, sorry nelikymmpiset!) Milan Kundera kirjoitti (HS 15/5 1982) Hermann Brochin perinnöstä. Asia tuli mieleeni, kun seurasin Nyytäjän Musil-hehkutusta. "Luovana kirjoittajana" Milan K. teki joitakin asiavihreitä, mutta se on sivuseikka. Tärkeää oli, että hän - tsekkiläinen toisin(aan)ajattelija - muistutti jostain, mitä Neuvostoimperiumin lakeijat halusivat vaientaa: Alppien ja Karpaattien väli, Keski-Eurooppa, oli oma sivilisaationsa, jonka historiallisen yhteyden Historia murskasi. Sitten keskieurooppalainen romaani murskasi Historian...

Neuvostoimperiumia Milan K. ei esseessään mainitse, mutta se on eräs historiallinen tekijä esseensä taustana: se koetti rautaesiripulla lopullisesti hajottaa Keski-Euroopan, irrottaa sen omasta historiallisuudestaan ja sitoa sen isovenäläisellä valtiaslogiikalla itäeurooppalaiseen ja keskiaasialaiseen yhteyteen. Vaan kuinka kävikään... Mutta mistä Milan K. kirjoitti? Siitä, mikä kirjallisuudessa erotti Keski-Euroopan muusta Euroopasta, niin Idästä kuin Lännestäkin. Keskieurooppalaisen romaanitaiteen antipsykologismista: "Ihan tarpeeksi psykologiaa" (Franz K.). "Psykologisen romaanin sijaan gnoseologinen romaani" (Hermann B.).

Milan K. kirjoitti:Suuret keskieuroopalaiset kirjailijat kysyivät: Mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet maailmassa, tässä katalassa ihmisloukussa?

Kyse ei ole psykologian hylkäyksestä, vaan sen paikan osoittamisesta. Gnoseologisen tai

Milan K. kirjoitti:monitietoisen romaanin yhteyslankaa ei luo runous, ei filosofia, eivät ihmistieteet, vaan romaani itse luo yhteyden runouden, filosofian ja ihmistieteiden välille. Romaanissa piilee mahdollisuus ylimpään intellektuaaliseen synteesiin.

Antipsykologismin lisäksi keskieurooppalainen romaani oli "antilyyristä", vaikka ylin esteettinen ideaali olikin runous: skeptisistä ja demystifioivaa. Jos runous oli ylin esteett. ihanne, niin älyllinen ihanne yhdisti filosofian kokonaisvaltaisuuden ja ihmistieteiden tosiasiallisuuden. Se tarkasteli ihmisen kohtaloa yksittäisten ilmiöiden kautta, mutta ne kokonaisuuteen, esiintymisyhteyteensä sijoittaen. Ajatuksellisuus oli sille tärkeää, mutta runous teki siitä esteett. kiinnostavaa. Muutenhan se olisi ollut tylsää kuin Raportti Ammattiauttajien Liiton Vuosikokouksesta.

Kuinka ollakaan, Milan K:n teesi romaanista liittyy suoraan Suomessa viime syksynä vaie(nne)ttuun kirjallisuuskeskusteluun. Muistattehan, Finlandija-palkinnon yhteydessä...?

Nuorempana ja uteliaampana ja Milan K:n lukeneena kysäisin eräältä sakuproffalta, mitä he Saksanmaalla Brochista tuumivat. Tämä vilkaisi minuun ja tuumasi, että tuohan on keskeinen tekijä, 100-vuotispäivän kunniaksi tulee ilmestymään uusintapainoksia, elämäkertoja ja tutkimusta. Vielä kysyt! Oli vähän urpo olo. "Unissakulkijat" alkoi ilmestyä suomeksi muutamaa vuotta myöhemmin. Samoin ilmestyi Robert M:n "Mies vailla ominaisuuksia" -teoksen toinen osa (postuumia loppuosaa WSOY ei enää kustantanut). Tuolloin saatiin viimeinkin ja niukin naukin suomeksi modernin romaanin kova ydin kokonaisuudessaan. Hasek ja Kafka jo elivät suomeksi, nyt tulivat myös Broch ja Musil.

Kun Outi-täti hehkutti Musilia, niin hän avasi - ainakin minun kohdallani - varsinaisen matopurkin ja muistojen aarrearkun. Kiitos!

Loistavaa! Sanna Ravin Ansari voitti Runeberg-palkinnon. Onnea! Toivomus Yle Radio 1:lle: pian uusinta siitä Kirjakerhosta, jossa Ravia haastateltiin ja Ansarista keskusteltiin.

Tuoreen Kirjakerhon teema oli "Oli kerran unelma - Suomi". Nadja Nowakin vieraina olivat Armas Alvari ja Vesa Karonen. Tarkoitus lienee ollut keskustella puolesta tusinasta teoksesta, mutta pääpaino oli Kiannon "Punaisessa viivassa" sekä Huovisen "Havukka-ahon ajattelijassa" ja "Konsta Pylkkänen etsii kortteeria" -kirjassa.

Oli puhetta luontokuvauksesta, sen muutoksesta. Puhetta asumisesta. Puhetta yhteiskunnan huimasta muutoksesta. Paljon hyviä huomioita. Lopussa tuli esiin aprikointi, josko suomalainen unelma useimmiten koskee juuri asumista. No, voihan sitä kai noinkin ajatella, jos ensin valitsee sopivat kirjat. Jos havainto olisi ns. tosi, niin olisi hirmu kiinnostava kysymys, miksi unelma rajautuu pelkkään asumiseen. Onko modernin, "kaikkialle tunkeutuvan" valtion trauma erityisen suuri juuri Suomessa, jossa on eletty korvessa, muun maailman ulottumattomissa pitkälle 20. vuosisadalle asti?

Hieman jäi mietityttämään... Eikö suomalaisessa kirjallisuudessa todellakaan ole tuon kummoisempia yhteiskunnallisia "visioita", unelmia, saati utopioita?

Taatusti on. Täytyy olla! Toisaalta, voisiko suomalaisessa kirjallisuudessa olla erityisen vahva realistinen eetos, joka kuin hyljeksii kriittisempää otetta, kuten vaihtoehtoisen elämän pohdintaa?

Laululintu, huomasitko sinä josko Ravi-haastattelu uusittiin?

laulu.lintu kirjoitti:Toivomus Yle Radio 1:lle: pian uusinta siitä Kirjakerhosta, jossa Ravia haastateltiin ja Ansarista keskusteltiin.

(Tämmöstä tämä on, kun huomaa jotain jääneen sanomatta eikä viestiä voi editoida.)

k-meleon kirjoitti:Tuoreen Kirjakerhon teema oli "Oli kerran unelma - Suomi". ....

Hieman jäi mietityttämään... Eikö suomalaisessa kirjallisuudessa todellakaan ole tuon kummoisempia yhteiskunnallisia "visioita", unelmia, saati utopioita?

Kyllä suomalaisen toisinajattelun yksi paradigma on aina ollut tuo kyseenalaistamaton pako menneeseen, lainkaan miettimättä sitä mikä helvetti siellä sitten odottaa. Historiaa nuo utopistit ovat kovin vähän lukeneet, enemmänkin samanlaisia satukirjoja menneen ajan onnesta.

Kirja joka kertoo nykyajasta ja päättyy onnellisesti on potentiaalinen utopia, tällaisissakin se tavallisesti saavutetaan palaamalla menneeseen. Kirjallisuutemme taitaa kaivata visionäärejä.

Lukekaapa Martti Joenpolven viimeksi (2006) julkaistu Valitut novellit - ansiokas esipuhe Jyrki Nummi. Aiemmin viinakaupan myyjä, vuodesta 1959 aluksi painopiste romaaneissa (11), sittemmin novellikokoelmia (9). Käännetty paljon, myös TV-näytelmiä. Mielestäni paras elävä suomalainen kirjailija. Paikkakuntalaisena tuttu, kolmasti lähempi kontakti mutta yli 40 vuotta paikkakunnan kulttuurikouhot tuntee toisensa.

Elämisen ja ihmisten kokeminen, arjen ja maailman läheinen kokeminen, usein elämän taitekohdassa miehuuden ja vanhuuden välillä. Huumoria, eroottista viritystä, olemisen hetkiä. Siinä teille menneisyys ja tulevaisuus kiteytyneenä usein lauseenpuolikkaaseen. Jalopuumetsä/Valhalla: ...ratsain käydyissä taisteluissa keihästettyinä kuolleet ritarit muinaisuudesta ja masturbaatioinfarktiin menehtyneet pornofilmien seksivammaiset uhrit nykyisyydestä olivat täysin yhdenvertaisia sankaruudessa.

Novellit ovat itselläni muodoista ensi sijalla.

Liisä, mikä se on se Joenpolven juttu?

Liisa Autio kirjoitti:Lukekaapa Martti Joenpolven viimeksi (2006) julkaistu Valitut novellit - ansiokas esipuhe Jyrki Nummi.

Olen tehnyt työtä käskyn mukaan. Ainakin hankkinut ko. opuksen ja koettanut sitä lukea.

Liisa Autio kirjoitti:Elämisen ja ihmisten kokeminen, arjen ja maailman läheinen kokeminen, usein elämän taitekohdassa miehuuden ja vanhuuden välillä. Huumoria, eroottista viritystä, olemisen hetkiä. Siinä teille menneisyys ja tulevaisuus kiteytyneenä usein lauseenpuolikkaaseen.

Tuotahan tarjoaa moni. MItä erikoista Joenpolven novellistiikassa - muuta kuin Nokia? Onko lauseessaan jotain erityistä mestaruutta? Muodon täydellisyyttä? Mikä se on tuon Joenpolven juju?

Tämähän on vain yksi mielipide, mutta vuorenvarma. Mielestäni Joenpolvi on paras elossa oleva mieskirjailija, siis Suomessa, Pentti Haanpää kun hukkui Lamujärveen ja olihan se Aleksis Kivikin. Myös romaaneissa on älykkäästi havainnoitua elämää, mutta nimenomaan novellituotannostaan hän on poiminut valtakunnallisia kiitospalkintoja. Aluksi Alkon myyjä, ei ikinä tuo itseään tykö.

Kerran mieheni eläessä Joenpolvi oli meillä jatkoilla ja niin kiinteää oli keskustelu, että hän jäi yöksi. Mieheni oli hyvä suustaan, Joenpolvi hekotteli välillä 'kirjoitan vielä sinusta'. Aika hyytävä aie, esimerkiksi eräässä novellissa on aivan tunnistettavissa silloinen Postimme hyväntahtoinen johtaja (Joenpolvi ei ikinä ole ilkeä, ja hekumallisimmat eroottiset muistot ovat vain mielikuvia kertomuksen päähenkilön mielessä, esimerkiksi kun mies on sienessä kälynsä kanssa, saa näkymästä hekuman mutta mitään sen enempää ei tapahdu. Tai 'Salainen rakastaja', jossa nainen makaa piilossa veneen pohjalla, mutta eivät pääse rantautumaan kun on näkijöitä.

Sitten tuli aamu, meidän perheen tapojen mukaan syötiin nohevat aamiaiset ja juotiin kahvit. Marttipa oli janttautunut eikä aikonut millään lähteä, vaikka kuinka suoraan vihjailtiin. Ei auttanut muu kuin lähteä lasten kanssa jollakin tekosyyllä karkuun (toisenkin kerran on meille käynyt samalla tavalla, silloin täytyi lähteä karkuun yhtä itsensätehostajaa, joka oli meillä usein pukkina (tilasi Kuokkaselta peruukin, mikä kuvaa luonnettaan). Miksi en itse rupeisi kirjailemaan, kun minulla on sana näin hallussa?!

Paljastanpa vielä itsestäni yhden asian. Olen tiukasti ehdottomasti asiakääntäjä, mutta minulla on vuosikymmenien ajalta yksi kaunon kääntämistä koskeva fix idée. Kauan sitten tein avoimessa yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden apron. Ryhmä elostui ja yksi sun toinen rupesi anelemaan cum laude -kurssia. Parin vuoden jälkeen se toteutui. Näiltä kursseilta osui silmiini maininta 'Agnes von Krusenstjerna, Selma Lagerlövin ohella Ruotsin huomattavin naiskirjailija'. Tietysti Metsoon heti kun oli tilaisuus. Vain yksi kirja suomennettu, Tonyn nuoruusvuodet (ainakin yksi väärinkäsitetty sana, byrå toimisto, p.o. piironki, samoin kuin äskeisessä Swanin siskoksia /Fredrikaa käsitelleessä ohjelmassa englannin dock nukke/satamatyöläiset mellakoivat). Fröknarna von Pahlen -sarja (johon miehensä alkoi enenevästi uittaa kovenevaa pornoa), novellikokelma Vivi, flicka med melodi sekä Agneksen sukulaisen Olof Lagercrantzin väitöskirja eli Agneksen elämäkerta. Novellit ovat puhtaasti Agneksen omia, symmetrisen hieno kokoelma.

Innostuin, löysin pikkuhiljaa tyylini, ystävystyin myös Olof Lagercranzin kanssa mutta arkuuttani rajoitin sen vain kauan eläneeseen puhelinkontaktiin, kerran soitin meidän asiakaslehtiin ja sain Olofille vuodeksi lahjana Yhteishyvän, Pirkan ja Me-lehden (tuohtuneena siitä että jostakin oli pudotettu kirjallisuusarvostelut pois, tulivat kyllä takaisin).

Käänsin Vivi-novellit (12), tarjosin kaikille kustantajille joita keksin. Väri vaihteli Tammen kukaseoli? Tarmio? johtajan kasvoilla, kun kerroin ajatuksestani, että kirjaan liitettäisiin disketti, jossa olisi digiteksti ruotsiksi ja käännettynä sekä elävä sanasto, helposti muokattavissa, jossa voisi browsata sanaa eri yhteyksissä ja siitä näkisi kääntäjän ratkaisut esimerkiksi skär-sanan esiintymisistä, minkä kanssa jokainen voisi olla omaa mieltä.

Hain ja sain Pohjoismaiden ministeriön ennakkopäätöksenä kustannustuen mutta sillä ehdolla että saisin kustannussopimuksen aikaan. Agnes kuoli kun minä synnyin 1940 ('Lilla syster'). Arvatkaapa sainko. Terhennyin tässä itse tähtäämään vuoteen 2010, kun 70 vuotta on kirjailijan kuolemasta. Kun ihmisellä on yksi polku ajatuksissa, voi lähteä pikkuhiljaa etenemään. Kirjoittaa ja tarjota essee Alkoholipolitiikkaan, tai Parnassoon? Ottaa selvää netin väylistä, ehkä syöttää Vivi diginä nettiin??? Jos vähejään kiinnostaa, kurkatkaa koneesta tai käykää kirjastossa. Yksi syy miksi Bonnier-kustantamo pani välit poikki (palasi kyllä myöhemmin toisiin aatoksiin) oli selvästi se, että Ruotsissa pelättiin että Hitler kiinnittäisi huomiota siihen, että Pahlen-sarjassa oli pari puolijuutalaista päähenkilöä, jotka oli kuvattu ihan inhimillisiksi. Anteeksi pitkä vuodatus.

Vuorenvarmaa ja pomminkestävää kantaa minä toivoinkin. Kiitos!

Kirjakerhoa on tullut kuultua lauantaiaamuisin puuhastelun ohessa. Tänään ohjelma oikein pysäytti. Siitä kiitokset keskustelijoille. Ohjelmatietojen mukaan Puttosen vieraat olivat Kanerva Eskola ja Jarmo Papinniemi. Olin kuulevinani toisenkin naisäänen.

Ohjelman nimessä 'kirja' tarkoittaa pääsääntöisesti kaunokirjallista teosta, useimmiten romaania. Näin myös tällä kertaa. Romaanit: Arne Nevanlinnan "Marie" ja Sofi Oksasen "Puhdistus". Suomalaisia romaaneja ulkomaan eksotiikalla.

Hieman kaipailen kirjallisuusohjelmaan muutakin kuin vilkasta keskustelua siitä, mitä kellekin kirjan henkilöhahmolle tapahtui: missä ovat kaunokirjallisen teoksen arvioinnissa keskeiset muotoa ja rakennetta koskevat arviot ja keskustelut?

Toinen päässäni käväissyt juttu: miksei muodikkaita teemoja, kuten multikulti & identiteetti, voi sijoittaa Suomeen ja suomalaisten probleemiksi?

Nevanlinnan Marie on syntyjään strassburgilainen, vaikkakin nai Suomeen, Sofi Oksasen Puhdistus kosittelee Viron lähihistoriaa. Keskustelijat eräässä kohdin muistuttivat Sofien Strassbourg/-burg -taustan yhtäläisyydet Suomen historiaan. Vaan miksei suomikirjallisuus tutki suomihistoriaa ihan vakavissaan? Meillä Suomen Turku, jotakuinkin ainutkertainen suomipaikkakunta (versus "Suomen Manse" / "Suomen Ateena"), jossa entisen isännän, Ruotsin, paino on raskas: se on painanut jälkensä Lounais-Suomeen vahvemmin kuin muualle.

On Lappi, suomikolonialismin hehkein hedelmä - aina hämäläisten ja karjalaisten "verotusmatkoista" nykypäivään! Saamelainen jää suomilaisen jalkoihin kuten muutkin aboriginaalit kautta pohjoisen hämärävyöhykkeen.

Ja kaakossa oli Viipurin Karjala, josta esim. ruotsinkieli puhdistui 1700-luvulla, korvautui eliitin saksalla niin, että vielä 1800-luvun puolivälissä hallintomiehet valittivat, kun joutuivat opettelemaan outoa ruotsia. Ns. Vanhan Suomen eliitin saksa ei autonomisoitunut kuten ruotsi, koska hallintoeliitti oli niin pieni, että arkea varten oli taidettava hieman rahvaan puheenpartta.

1900-luvun alun Viipurissa koululaiset pahoinpitelivät venäjänkielisen koulutoverinsa hengiltä: miksei kukaan ole väsännyt tästä edes novellia? Kunnon lähtökohta suomirealismille. Siinä multikultia a la Suomaa! Siinä identiteettiprobleemia kerrakseen! Isännän puhe kun on ollut milloin mitäkin.

I rest my case.

Huikan Kirjakerhossa sivuttiin Sofi Oksasen romaanin rakennetta. Toinen naisista sanoi sen sisältävän oopperamaisen rakkausdraaman, joka ei sopinut muuhun teoksen kerrontaan. Se analyysi jäi kuitenkin siihen, kun toisilla keskustelijoilla ei ollut asiaan mitään sanottavaa - ilmeisesti siksi, etteivät olleet tulleet asiaa ajatelleeksi. Eikä sanottavaa ole minullakaan, sillä en ole kumpaakaan romaania vielä lukenut.

Kuinkahan moni meistä, jotka paljon luemme, mietimme hyviä novellien ja romaanien aiheita, minäkin. Mutta siinäpä se. Kun ei kuitenkaan ole riittävää intohimoa kirjoittamiseen, aiheet jäävät aiheiksi. En sano, ettei ole aikaa, sillä sitä varmasti olisi, jos olisi intohimo. Voihan kirjoittamisen pakko vielä tulla, mistäs sen tietää.

laulu.lintu kirjoitti:Kuinkahan moni meistä, jotka paljon luemme, mietimme hyviä novellien ja romaanien aiheita, minäkin. Mutta siinäpä se. Kun ei kuitenkaan ole riittävää intohimoa kirjoittamiseen, aiheet jäävät aiheiksi. En sano, ettei ole aikaa, sillä sitä varmasti olisi, jos olisi intohimo. Voihan kirjoittamisen pakko vielä tulla, mistäs sen tietää.

Uskokaa tai älkää, mutta minua kiehtoo ajatus isommasta kirjoittamisesta myös. Mutta, kun ei ole sitä aikaa, ja sitähän sanotaan selitykseksi. Mutta, kun siltikään ei ole sitä aikaa.

Aihealueet olisivat ehkä fiktiivisiä, tai omaelämänkerronan tyylisiä. Sellaista, joka ei vaatisi kovaa perustutkimusta ja lähdeaineistoa, koska perustiedot eivät riitä.

Sarkastista satiiria,- ja ehkä ihan oikeaakin huumoria. No'o,,,,,,

Monet kirjailijat kirjoittavat ensimmäiset teoksensa päivätyönsä ohessa, iltaisin, öisin, lomillaan. Ei heillä oikeastaan olisi siihen aikaa, mutta he ottavat ajan jostakin, koska tahtovat kirjoittaa. Sitä tarkoitan sillä, että aikaa on, kun on kirjoittamisen tahto. Sama koskee kaikkea luovuutta, kaikkea omaa tekemistä, olipa se mitä tahansa. Jos on intohimo tekemiseen...

Hämmentää tämä taas tauko. Kesällä 2 kk, nyt rynsas 2 vk. Luin alusta Kirjakerho-palstan. Terveiset kaikille, siellä ja muualla! Törkeätä että tätä virkeää palstaa pidetään pussissa 2 kk + yli 2 vk vuodessa.

Radiolle (ykköselle päivisin, peilille öisin kun en nuku). Antti Tuurin Kylmien kyytimies -kirja tarttui hyppysiini kun kiirehdittyäni postiin ennen klo 17 lähettääkseni parhaalle ystävälle syntymäpäiväkortin viipyilin kirjastossa enne kuoronharjoitusta. Olen viime aikoina löytänyt omista kirjoista vaikka mitä. En kerro.

Kirjastoihmisten tarjouspöydällä oli Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Lukusaliin yleisönosastoja katsomasa näin kyllä, palatessa Tuuria ei ollut lainannut kukaan. Emmin mennessä mutta palatessa lainasin. Kansalais-luokka-vapaussota oli armoitetun keskikoulun rehtorini yksi kysymys (A5-arkki kahdenpuolen, viisi riviä kullekin). Olin hämilläni, kai vastasin likimain oikein, en tunnistanut otsikkoa, itselläni ei ole mitään kokemusta moisesta. Äitiopettaja oli toki omaa mieltään, itse lauloin yli 20 v (ainoassa tarjolla olevassa sekakuorossa) SNS:n lauluja. Nyt seurakunnan kahdessa kuorossa.

1. lause: Pakko oli uskoa, että sillä oli mauseri kädessä ja sillä se minua uhkasi.

Viimeinen lause: Käveltiin alastomina saunasta tupaan pimeän pihan yli; valon kajoakaan ei pihalla nälynyt, mutta tiesin auringon aamulla taas nousevan ja valaisivat pimeimmätkin sopet.